Kesken harmaan, sateisen päivän. Arjessa.
Katselen maisemaa bussin ikkunasta. Juuri nyt ei ole kiire,
sillä kiirehtiminen ei saa matkantekoa nopeutumaan.
Ensin on kylä. Lato, joka on ollut aina, on romahtanut,
sammaloitunut lähes tuntemattomaksi. Vanhan kaupan seinä on lähes tiessä
kiinni, valkoiseksi rapattu, tyhjissä ikkunoissa läpinäkymätön lasi. Pienet
tuvat, vanha koulu, jossa toimii metalliverstas, talot peltoaukean takana.
Risteys, toinen kauppa, mutka ja matka jatkuu. Oikealla pellot, notkelma ja
notkon takana uudet pellot, tutut talot ja metsän tumma vahva viiva, kuin jykevä
siveltimenveto, rajaus taivaan ja maan väliä.
Tullaan suoralle ja tien molemmin puolin jää peltojen
kulottunut vihreä, lähes symmetrinen kuvio. Sukelletaan vähitellen tihenevään kylään,
talot paikoillaan, koulu, entinen kauppa, seuratalo, kaikki, mitä tavalliseen
elämään on ennen tarvittu.
Kylän tuolla puolen kalliot, kallioiden jälkeen järvi, monta
kilometriä ajetaan niin, että oikealla maa laskeutuu kohti vettä, vasemmalla
kohoaa itsepäisenä töyräänä.
Tie noudattelee rannan viivaa, veden ja asfaltin välissä on
kaistale, jolla kasvaa harvakseltaan puita, tinanharmaa vesi odottaa jäätä ja
hiljaisuutta. Vielä muutama peltoaukea ja asutus tihenee taas. Tullaan
kaupunkiin, entiseen kauppalaan, otetaan energinen ilme kasvoille, palautetaan
mieleen suunnitellut askelmerkit, kiire, joka hetkeksi talttui, on taas täällä.
Satoja kertoja olen tämän matkan tehnyt. Astunut kyytiin
vanhan seuratalon kohdalla, kuunnellut, miten moottori huokaa ja kerää voimia
ylämäissä, katsonut, miten pysäkeiltä nousee kyytiin punaposkisia koululaisia.
Ei pysäkin kohdalla ole kuin muutama talo, moni on kävellyt kauempaa,
hengästynyt, ei kai aamulla kenelläkään voi olla muuta kuin hoppu, pieni pelko
sydänalassa, ettei vaan jättäisi.
Maiseman, maantien rytmi on levollinen, hengityksen
kaltainen. Syksyn ja alkutalven lumettoman maan ja sulan veden väripaletti
eleetön, hiljainen. Puut ovat paljaat, syksy on pelkistänyt maiseman, huuhtonut
yksityiskohdat pois.
Maisema näkyy sen ihmisissä. Täälläpäin ei ole ollut tapana
huutaa ja tuoda julki itseään, vähempikin riittää. Täälläpäin eletään,
kasvetaan kiinni vuodenaikoihin.
Juuri tätä tiedän kaivanneeni.
