Tuli ilta ja yö

Aurinko laskee punaisena, kuin ei haluaisi hehkustaan luopua, päivän ja yön rajalla on vahvaa oranssia ja tummaa, lähes mustaa vihreää. 

Kesä kypsyy. Illat ovat jo tummia, yöllä erottuvat ensimmäiset arat tähdet puiden latvuksissa. Kun päästään lähemmäs syksyä, niiden kuvajaiset putoavat tumman veden pintaan. 

Saunarannassa on tyyntä, vesi on vielä lempeää iholle. Hiljaista, vain veden äänet uidessa, lokkien raikuva kinastelu ja koskelopoikueen käheä uhma on aikaa sitten hiljennyt. Päivän melodia on kiivas ja kiihkeä, hämärä tuo levon.

 Kun aurinko on kadonnut, kontrastit pehmenevät. Sytytän kynttilät, taas on lyhtyjen aika.

Illan kuu on kuin hohtava kultaraha latvusten yllä, veden pintaan heijastuu nauha, joka liikkuu ja repeilee, kun kaukaisen veneen aalto liekuttaa hiljaa poukamaa.

Katan pöydän terassille, ilta ehtii tummua lähes kokonaan, kun vihdoin palaamme sisälle. Kuinka monta näin lämmintä hämärää vielä saadaan?

Elokuun yö. Ainutlaatuinen, yhä uudelleen lumoava.

Auringonläikkä

Elämä pysähtyy hetkeksi, kiire katoaa. Luomakunta venyttelee ja peilaa auringonläikässä, nautti lämpimästä, imee valon itseensä. Lokit lepäävät laineilla, antavat pienen tuulenvirin kuljettaa, säikkyvät kameraa.

Suloinen lämpö.

Tavanomaisia tavattomuuksia

Olemme oppineet, että nyt on poikkeuksellisen kuumaa. Viiteenkymmeneen vuoteen ei ole ollut näin kuumaa. Suomessa. Kalkutassa ja niillä main maailmaa tämä kuumuus tuskin olisi uutinen.

Opimme talvella, että lunta oli poikkeuksellisen vähän. Paitsi Lapissa, missä sitä oli poikkeuksellisen paljon. Vai oliko se joku toinen talvi?

Poikkeuksellisen leudon syksyn keskeltä pyrähdimme poikkeuksellisen kylmään Lappiin. Vai tuntuiko se vaan siltä? Koettiin kontrasti kylmän vesisateen ja narskuvan pakkasen välillä, tajuttiin taas, että meillä on elintilaa, myös sääilmiöille.

Poikkeuksellisen kylmän kesäkuun jälkeen taivas käänsi takkinsa ympäri ja antoi porottaa. Hidas mansikkasesonki otti kuuman loppukirin ja mustikat muistivat, mitä mustikkana oleminen on. Innokkaimmat siniposket muistivat sen niin hyvin, että olivat muuttuneet lähes rusinoiksi. Terveellisiä varmaan nekin, mutta hankalia poimia. Siniraitaiset sorsankakat laiturilla, merkki, joka ei ikinä petä. Ota koppa käteen ja poimuri toiseen, siitä se alkaa, taas. Sinisormisten sesonki.

Säästä puhuminen on aina ollut puolueeton ja hillitty tapa kyhnyttää auki yhteistä ajatuskanavaa ja luoda suhdetta lähimmäiseen. On se ollut, onhan se, ei meillä vaan ennen, vai ei teilläkään, voivoi. Ja juuri kun tuntui, että pelkkä helle riittäisi jutunjuureksi, sään haltija rysäytti kunnon tujauksen ryydiksi, nyt sitä vasta juttu luistaakin. Tuntemattomampienkin kesken.

On siis kerrottava, että kesä saavutti kuuman lakipisteensä ja äkkiä noussut ukkonen iski takapihalla kahteen puuhun, jossain tuvan nurkan lähellä sähkölinjaan. Sukkela salama hajotti muutamassa sekunnissa ison kasan sulakkeita, palautti yhden pihalampun sisäosat olomuotonsa alkupisteeseen eli maan tomuksi.

Sademittari säilytti juuri ja juuri kasvonsa eikä tulvinut yli vaikka hilkulla sekin oli. Vesi pieksi pihapolkua, männynneulaset muodostivat maahan pieniä harjanteita ja pihakasvit kaatuivat lakoon. Oksia ja risuja sinkoili puista.

Ja vaikka rajuilman temput omassa pihassa veivät kaikki ajatukset ja huomion koko illaksi, vahinkoa se teki naapurissakin, särki laitteita ja oli polttaa kokonaisen talon, onneksi valpas naapuri ehti hätiin ja hälytti apua.

Jokaisella vanhemmalla sukulaisella on oma ukkostarinansa, siitä kuinka salama löi tupaan ja satutti pistorasian lähellä istunutta ja jätti palaneet jäljet seinäpapereihin – nyt siis meilläkin on oma tarinamme. Olisihan siinä paljon pahemminkin voinut käydä ja mitä jos…  Tervetullut muistutus siitä, että töpseli irti aina, kun sitä ei tarvita. Mutta olisi me naapurien kanssa puheissa pysytty ilman näitäkin, ihan varmasti.

Tavatonta tavatonta eikä koskaan ennen ole käynyt näin. Ei mies- eikä naismuistiin. Miesmuisti voi olla aika lyhyt ja naismuistia kutsutaan joskus nimellä nalkutus, miksiköhän? On tavallista, että ukkonen jyrisee ja salamoi, on hiukan enemmän tavatonta, että se osuu taloihin ja tekee vahinkoa. Ukkosella on ukkosen elkeet.

Muutama viikko vielä ja illat alkavat tummua ja säätieteilijä julkaisee tilastonsa hellepäivien lukumäärästä, ei niitä sittenkään niin monta meilläpäin vuoteen mahdu. Kun oppii lämpimässä olemaan ja nauttimaan, alkaa kohta jo tuoksua syksy. Tulee viima ja vilu ja elimistö alkaa vähitellen totutella talveen.

Mutta sitä ennen on vielä muutama ukkonen ja elosalama.

Vielä ehdit irrotella. Ainakin töpselit.

Hoidossa?

Täti Tietävä neuvoo lehdessä, opaskirjassa, nykyään myös netissä. Sormi pystyssä ja vankoin äänenpainoin. Hoida ystävyyssuhteitasi, sillä tukalassa tilanteessa auttaa, että on ystäviä. 

Täti Tietävän ohjeet ovat tietysti silkkaa asiaa. Ei niitä ainakaan suureen ääneen kiistää voi. Ellet siis pysty ottamaan vakuutusta, ystävä on kustannustehokas vaihtoehto. 

Harvemmin kumminkin käy niin, että Täti Tietävä samalla kertoisi, millaisia temppuja ystävyyssuhteiden hoitaminen edellyttää. Olisiko pikkukuppi kahvia ja leivos hyvä, vai tarvitaanko tuhti kattilallinen makkarasoppaa? Vai riittääkö sanoilla silittely, ajatuksilla liekuttelu? Mikä olisi tepsivää ja kustannustehokasta?

Ajatellaanpa. Jos Eeee olisi minun ystäväni vain tämän vakuutusfunktion takia, voisinko siis luottaa siihen, että Eeee ryntää hätiin aina, kun purteni eksyy kapeikkoon tai kilahtaa karille? Ja jos Eeee vastaavasti on minun ystäväni vain siksi, että tarvitsee rinnalleen parsimistaitoisen tädin silloin, kun elämä ratkeaa käsiin, eikö kysymyksessä olekin hienovarainen kiristys eikä lämmin ihmissuhde? Kiristys on rikos ja rikosten valmistelu on onneksi kriminalisoitu. 

Liike-elämässä törmää ajoittain tyyppeihin, joille suhteiden hankkiminen ja kerääminen on itsetarkoitus. Naiiveimmat kertovat sen ääneen, viimeistään parin lasillisen jälkeen. Ja sitten on niin ihanaa, kun voi köyhempien kanssa kahvitellessa pudotella repliikkeihin vuorineuvosten etunimiä ja jahtisataman pikantteja pikku-uutisia ja muita juoruja. Pääsee niinku piireihin, leikkioikeesti, niinku. 

Verkostoituminen on erittäin hyvä asia ja asioiden hoitoa auttavat hyvät henkilösuhteet, mutta asiallisen käytöksen ja nousukasmaisuuden välillä on edelleenkin raja ja edelleenkin se on hiuksenhieno. Sama raja mittaa sekä tyylitajua että sydämen sivistystä. Laskutaito on plussaa, omanvoitonpyyntöinen laskelmointi miinusta. 

Sitä paitsi: en ollenkaan usko, ettei vuorineuvoksen tasolle edennyt ihminen olisi uransa aikana oppinut häntäkärpäsiä tunnistamaan. Ja tarvittaessa elegantisti sivuun siirtämään.

Kesä on ihanaa aikaa ja auringon lämmittäessä sieluja ja varpaanvälejä olen tavannut ihania ystäviäni ja parhaita tuttavia. Ihania, luovia, hulluja ja luotettavia ystäviä, joiden kanssa nautitaan elämästä ilman sen kummempia taka-ajatuksia. Hoidammeko me suhteitamme vai toisiamme tai vain itseämme, kun katamme pöytään kahvimukit ja pikkuherkut, mitä väliä, nyt nautitaan! 

Jos törmään kapeikkoon, mitä sitten? Joku tulee ja puhaltaa pipin pois, halaa ja ymmärtää. Kuka ja mistä, se riippuu tilanteesta. Vastausta ei tiedä Täti Tietävä enkä minä itsekään. Rohkeasti eteenpäin, kapeikkoa pelkäämättä! 

Ystävät ovat parhaimmillaan ystävinä. Pyyteettömästi, vain ystävinä. 

Maksoin juuri vakuutusmaksuni. Älköön sitä sekoitettako henkilösuhteisiin. 

Maisema joutsenten kera

Lähinaapureilla ei ole blogia eikä naamakirjaa. Kolme lasta niillä on ja reipas retkeilymieli. Joskus ne ajattelevat ääneen, kovaan ääneen, iskevät siivillään veden pintaa ja kohoavat yläilmoihin. Huhuilu niin kuin huilu, perinteinen kansallisromanttinen melodia.

On se aika kesästä, että pikkuväkeä alkaa olla näkyvissä. Sorsia, koskeloita, ehkä kuikan väelläkin on iloinen perhetapahtuma. Suurperheitä ja ainokaisia, parisuhteen malleja joka lähtöön.

Sade maalaa maiseman harmaaksi, auringonvälke silaa veden hopealla, kullalla, pronssilla.

Juuri kun olen päättänyt, että tämän illan auringonlasku on kaikkein paras, tulee seuraava ilta ja vielä parempi. Marimekkokin olisi kateellinen värityksistä, turkoosit tunnelmat, sinikeltaoranssit ja veden hopea. Kaikkea ei digikuva edes suostu toistamaan. 

Joka kesä katselen näitä värejä kuin uutta taideteosta. Joka kesä hullaannun uudelleen. Saatan toistaa itseäni. Sellaista tapahtuu elämässä, järven rannalla.  

Käsialaa

Ukkonen teki lyhyen työvierailun, saatiin kunnon sadekuuro.

Sateen jälkeen koko koillisranta oli hetken sininen. Kimmo Kaivannon sininen.

Taidekeskus Salmelan tämän kesän näyttely on nähty ja ilolla todettu, että tänä vuonna anti on todella tasokasta. Juhlanäyttely on taiteen ihailijalle juhlaa.

Kimmo Kaivannon käsialasta ei voi erehtyä. Se on muutakin kuin sininen, viivan voima ja aiheen käsittely paljastavat tekijän ennen kuin on ehtinyt katsoa kuvastosta. Samanlaisia mestareita ovat Esko Tirronen ja Eero Hiironen. Taidokasta, tunnistettavaa. Hiirosen töissä näkyy suvereeni metallityön hallinta.

Nina Ternon hevoset ovat Salmelan vakiokalustoa, uudessa esillepanossa nekin saavat eloa. Uutta olivat Ternon piirrokset: hellää viivaa, joka hyväilee hevosen piirteitä, vastakohta veistosten hallitulle rosoisuudelle.

Antti Huovisen muotokuvissa on elämän sykettä. 

Milloin syntyy taiteilijan käsiala? Miten alkaa tunnistettavuus? Salmelan nuorista taitajista vakuuttivat Tero Laaksonen, Tiina Suikkanen ja Kia Taegen. Antti Huovisen henkilökuvat olivat kuin tuttavia, ihmisiä, joita olisi ollut helppo lähestyä ja jututtaa. Netta Tiitinen oli jälleen mukana, tunnistettavana, ei ehkä aivan yhtä valloittavana kuin edellisillä kerroilla, mutta selkeästi oman tyylinsä tekijänä.

Onko tunnistettava käsiala muutakin kuin vain katsojan ahaa-elämys? Kas, Kaivanto, hyvää päivää, Hiironen. Voiko käsiala olla kahle, maneeri? Mistä tietää, milloin on aika uudistua? Pohtiiko taiteilija tällaisia asioita?

Kirjoittaminen on ensisijaisesti taitoa, useammin osaamista ja kielen instrumentin hallintaa. Tiedotetta, myyntitekstiä tai pöytäkirjaa sorvatessa oma käsiala on taustalla. Lukijan ei tarvitse tunnistaa kirjoittajan tyyliä vaan oivaltaa sisältö. Käyttöohjeesta tulee harvoin hyvä, jos se on ensisijaisesti luova taideteos. Onko kuvataiteilijalla samanlaisia arkitehtäviä kuin kirjoittajalla?

Luova tekstintuottaminen, sanataide on vain murto-osa kaikesta sanallisesta viestinnästä. Silti, kaikkein nautittavinta luettavaa ovat Haanpään jutut, Paulaharjun mestarilliset kuvaukset, helisevä Leino ja joskus ilkikurinen Mustapää. Antti Tuurin pelkistetty virke. Arkaainen Aleksis Kivi ja maalaileva Juhani Aho. Tyylit, jotka tunnistaa yhtä lailla kuin Kaivannon sinisen.

Sateen jälkeen maiseman värit pelkistyvät. 

Jokaiselle kirjoittajalle luova kirjoittaminen on tärkeää, sillä se pitää käsialan virkeänä. Rytmi, kuva, tunne saa tekstin pulppuamaan omien lainalaisuuksiensa mukaisesti. Onko kirjoittajan flow samanlainen kuin maalarin inspiraatio?

Salmelan jälkeen on vuorossa toinen kesän kohokohdista, Ateljee Hannulan kesänäyttely. Mestari Simo Hannulan käsiala, joka ei koskaan alistu maneeriksi.

Maltan tuskin odottaa.

Hyvää taidekesää, käykää näyttelyissä!