So long, nuoruus!

  

On hetkiä, jolloin on vain kuunneltava Leonard Cohenin lauluja. Karheaa, elämänmakuista, aikuisen miehen ääntä. 

 

So long, Marianne on yksi lauluista. Tänä syksynä se on ollut myös televisiosarja. Nuori, tummakatseinen Cohen ja vaalea Marianne, Hydran saarella, Oslossa, Montrealissa, maailmalla. Tarina jatkuu vielä muutaman jakson verran. 

 

Nuorten seikkailijoiden Hydra on täynnä kirpeää vapautta. Elämä on helppoa, ollaan rannalla, pukeudutaan kevyesti, maisemaa hallitsevat suloiset pastellisävyt, Mariannen kevyet mekot ovat vaaleaa sinistä ja kermanväristä, rannalla temmeltää Mariannen pieni poika. Illalla viiniä, keskusteluja tuttujen kanssa. Kaikki käy helposti, matkakassa riittää, kun on tarkka, vanhan kirjoituskoneen ratina sekoittuu kreikkalaisiin rytmeihin. 

 

Leonard ja Marianne lähestyvät, rakastuvat, eroavat, eivät pääse irti toisistaan. Kun lähdetään auringon valaisemalta saarelta, sävyt tummenevat, ihmiset kohtaavat ahtaissa huoneissa, seurustelevat koleasti sisustetuissa saleissa. Kaipuu saa palaamaan tutulle saarelle, tuttujen ihmisten luokse. Muuttuuko saari ja sen ilmapiiri? Muuttuvatko ihmiset? 

Kreikan saariston olen kokenut vasta aikuisena. 

Ensimmäisen kerran lähdin ulkomaille kesätöihin, Baijeriin. 

Pakkasin valkoisen, halvan matkalaukkuni, tärkeimmät paperit pieneen käsilaukkuun. Muutama puuvillamekko, siisteimmät kesävaatteet. Olin ollut kirjakaupassa jouluapulaisena ja säästänyt matkaa varten, mutta ei niistä pennosista hepeniin riittänyt, hienouksista ei olisi ollut varaa edes haaveilla.

 

Matka alkoi sateisena iltana satamasta, laiva oli laiturissa suurten, hahmottomien rakennusten keskellä. Vapauden tunne kasvoi kilometrien mukana. 

 

Olin maailmassa omana itsenäni, en jonkun tyttärenä, en rikkaana eikä köyhänä, ei yksikään huolella tähdätty mainesana tavoittanut niin kaukaa. 

Oli pärjättävä ilman vanhempien, sukulaisten, tuttavien tai muiden apua. Tunne siitä, että omin voimin selvisi, oli huikea. 

 

Vaatimaton palkka, pitkät työpäivät, paljon puhumista ja oppimista. Silti, se oli vapautta. Tehtävät olivat yksinkertaisia, tuttuja, kun kädet toimivat oikein, jäi aikaa ja tilaa ajatella, puhua työkavereiden kanssa, tutustua, kokea. 

 

Palkka riitti, sillä asumisesta tai ruoasta ei tarvinnut huolehtia, puuvillamekot sai jättää emännälle, pesuun. Vapaapäivänä nousin junaan ja katselin kaupunkeja, joskus museoita, usein tavarataloja. Sininen pusero, mekko ja toinenkin, valkoinen hame: kotimatkalla vanha matkalaukku oli hiukan pulleampi.

Elämä oli viatonta, viattomampaa kuin elokuvassa. Huumeisiin ei Baijerin syrjäkylissä törmännyt, alkoholin käyttökin oli hillittyä. Taskuvarkaista varoiteltiin lähtiessä, muistutettiin, etteivät ihmiset ole kaikkialla yhtä rehellisiä kuin kotinurkilla. Se, mistä ei varoiteltu, oli lähihistoria. Menneisyyden arvet olivat sittenkin melko tuoreita, väärä sana saatettiin tulkita menneisyyden kipukohtiin viittaavaksi. Onneksi kielitaito ei suuriin solvauksiin riittänyt. 

 

Leonard ja Marianne pakkaavat tavaransa autoon ja kattotelineelle ja seikkailevat Euroopan läpi pohjoiseen. Yöpyvät välillä autossa, mutustavat eväitä taukopaikoilla. Laskevat rahojaan, selviytyvät. 

 

Matkamuistoja nousee mieleen. Ensimmäinen yhteinen ulkomaanseikkailu autolla. 

Pieni Renault oli hidas, mutta uskollinen. Ajettiin Sveitsiin, kesätöihin, Saksan moottoriteitä pitkin. Vain meidät ohitettiin, meidät ohitettiin todella tiuhaan. Yövyttiin taloissa, jotka vuokrasivat huoneitaan matkalaisille, halvalla. Lounaita moottoritien taukopaikoissa, lähtiessä pyydettiin ja saatiin termospullo täyteen kuumaa vettä. Siitä sai haalean iltateen, jos vaihtoehtona oli viritellä keitin toimimaan sateessa tai tuulessa. 

Lentäminen on vaivatonta, helppoa, siistiä. 

Pienellä autonropposella sateisilla teillä, liikennevirran laidalla, nuhjuisilla huoltoasemilla, majataloissa, ahtailla leirintäalueilla, pikkuruokaloissa ja kyläkaupoissa koki enemmän, kuuli enemmän, näki asioita, joiden ylitse myöhemmin vain lensi. 

 

Leonardin ja Mariannen tiet erosivat, me olemme yhdessä vieläkin. Matkustetaankin joskus, mutta valitaan hotellit ja kohteet ja muut jutut jo ennen lähtöä. Sattumuksia saattaa tulla, mutta vähemmän kuin ennen.  

So long, nuoruus ja nuoruuden retket! On mitä muistella!  

Kuvat ovat väliotsikoita, niiden yhteydestä tekstiin voi lukija päättää vapaasti. 

OIKAISU:  Ei se ihan niin mennytkään. Etelään ajaessa ohitettiin yksi auto. Vielä pienempi punainen kuin meidän harmaa. Oli tulla peräänajo, kun ei ensin tajuttu, että se todella on meitäkin hitaampi. Autossa oli nuori mies ja ainakin viisi kissanpentua.  Kuinka minä olen voinut tuollaisen unohtaa?