Sietämättömän yksinkertaista

Aivan uskomattoman yksinkertaista. Katsokaa nyt itsekin. Kirjoitan tässä pöytäni ääressä, ilta on tummunut ikkunan takana, kylä hiljentynyt ja telkkari kiinni. Kohta syttyvät tähdet pihamäntyjen latvuksiin. Kirjoitan sanoja ruudulle ja puran korvien väliin kertynyttä painetta.

Olkaa iloisia, ettei minulla ole juuri nyt kaihertavaa kaunaa tai pidäteltyä aggressiota mieltä myllertämässä. Onpahan vaan hiljainen ilta tavallisen tasaisen työpäivän jälkeen.

Kirjoitan, sillä pidän siitä tunteesta, että blogissa voi pohtia maailmaa ja asioita ja saada omiinkin ajatuksiin vauhtia. Blogi auttaa kirjoittamisen alkuun, sillä en halua rajata tätä tekemistä millään tavoin. Joskus isompi työ lähtee käyntiin itsestään, joskus se kaipaa verryttelyksi muutaman ajatelman. Toivottavasti joku jaksaa lukea. 

Palaute olisi kiva yllätys, kiitos.

Kirjoittaminen läppärin ääressä, oman ikkunan luona, on ilo, toisin kuin Remingtonilla tai pallokoneella tai Adlerilla. Korjauslakan kanssa tuhraaminen on historiaa, niin kuin latomokin. Voi julkaista, itse, suoraan, jos julkaisuttaa. Jarruja ei enää paina kukaan muu kuin kirjoittaja itse. Tekstin voi paukuttaa valmiiksi ja maailmalle, tai niin kuin nyt, jättää odottamaan ja viimeistellä seuraavana päivänä, lukea vielä kerran, hyvässä  päivänvalossa.

Julkaiseminen on sietämättömän helppoa. Varsinkin kritiikitön julkaiseminen. Todella yksinkertaista.

Olen lukenut kaikenkarvaisia purkauksia. Muistelmia, joissa käydään läpi kaikkien vastaantulijoiden nurjat katseet, huonosti valitut mielipiteet ja muut kiistattomat loukkaukset ja epäkohteliaisuudet. Vuodatukset, joissa päähenkilö purjehtii kuin valkoinen purjelaiva, ylväänä läpi kaikkien karikoiden, epäsuotuisia tuulia uhmaten. Olen lukenut liian monta aivan liian helposti maailmalle syydettyä tekstiä. Muutama hetki sitten pohdimme ystäväni kanssa omakustannetta, joka sai aikaan vain massiivisen myötähäpeän ja tirkistelyn tunteen, vaikka tavoitteena oli ollut häkellyttävä paljastus.

Ystävänpäivän aatto, joka on samalla perjantai ja kolmastoista, on hyvä päivä ottaa tätimäinen asento ja kehottaa harkintaan. Ottakaa se ystävä, joka teillä vielä on, kehiin ja kuvioihin. Luettakaa, keskustelkaa ja kuunnelkaa, millaisia ajatuksia purkauksenne toisessa herättää. Ottakaa vastaan palaute, vaikka se maistuisi karvaalta. Kaikki ei aina ole hunajaa, eikä edes saa olla.

Sillä uhka, että sykähdyttävän paljastuksen asemesta tulisikin julkaisueuforian höyryissä suoltaneeksi maailmalle kaunistelemattoman kuvan omasta sielunmaisemastaan, vaanii aina.

Sillä kirjoittaja kirjoittaa aina myös itsestään.

Ystävänpäivän kunniaksi kuvana on otos viime vuonna näihin aikoihin edesmenneestä hyvästä ystävästä. Hänestä, joka ei ikinä oppinut lukemaan eikä niin ollen myöskään kirjoittamaan tuhmuuksia.