maanantai 16. kesäkuuta 2014

Kesä korkenee



Olen juuri nähnyt monta paikkaa, joissa olen ennen ollut. Pienen, huikean sinisen järven, jonka rannalla vieläkin on kivikkoinen uimaranta, ennen se oli puhdas ja paljaalle jalalle kiltti. Vilahduksen siitä niitystä, jolla lapsena seikkailin, kivet, jotka ovat kasvaneet pieniksi. Kauppalan, jossa tunsin jokaisen talon ja tien.

Taloja oli tullut lisää, se tie, joka vie Harjulle, onkin pieni. Kunnanlääkärin talo ja neuvola, jossa oli vanha terveystäti, se, joka tuli kotiin ja pisti penisilliiniä, ne olivat vielä, mutta uusilla nimillä. Lapsena ajattelin, että ehkä se täti asuikin siinä talossa, vintillä, pyörä takaovelle lukittuna ja hassut kiharatupsut harmaissa hiuksissa. Ei se niin ollut, mutta aina se täti siellä oli, ellei ajellut ympäri kauppalaa lapsia isolla neulalla pistelemässä.

Ensimmäinen talo, jossa minun sanottiin asuneen, on kasvanut molemmista päädyistään kiinni kahteen uudempaan. Kauppala on ollut jo kauan kaupunki ja pullistelee menestystään ja vaurauttaan joka suuntaan, sinnekin, missä ennen oli vain metsää ja joutomaata. Keskustaa en entiseksi tunnista enkä löydä sitä arkisenkaunista ilmettä, joka on piirtynyt ensimmäisiin muistoihin.
Kauppalassa, ennenvanhaan suunnistettiin kauppojen ja talojen mukaan. Kadunnimiä ei kukaan muistanut, vaikka niitäkin oli. Ehkä syynsä oli silläkin, että usein viranomaisen antama nimi ei ole kovin luonteva. 

Maalla on vuosituhannet eletty ilman osoitteita ja tiennimiä. Taloilla on nimet, Enkvistin paikka tai Paratiisi tai Jennun tupa, niillä suunnistetaan ja se, joka ei tiedä, että talon nimi ei ole nykyisen isännän nimi, vaan ensimmäisen omistajan ja rakentajan, on hukassa ja eksyy. Jokaisella talolla on kyllä numerokin, mutta entä sitten? Kun kerrotaan talosta, mukana tulee kuin varkain jonkinlainen pienoishistoria.



Kotimatkalla, ilta-auringon valossa ajoimme vanhaa reittiä halki peltoaukeiden, avarien maisemien ja vihreys oli uskomatonta, kultaisen auringon loiste ja lämmin valo. Isäni ajoi muutaman kertaa kesässä kauppalasta tänne maalle, vanhalle kotiseudulle. Mökille Myllykylään ajeltiin iloisen rupattelun merkeissä, isä kertoi juttuja, kertasi muistojaan. Kotimatkalla, kohti työtä ja arkea, juteltiin erilaisia, pohdittiin asioita, ei aina niin hilpeitä.

Kesä korkenee ja kesällä palataan muistoihin ja vanhoille paikoille. Ne ihmiset, jotka aina ovat olleet, niitä ei saa pitää itsestään selvinä. Kun tavataan, halataan lämpimästi, vannotaan, että pian taas nähdään ja päätetään, että poiketaan. Sitten aika vie mukanaan eikä tule poikettua eikä käytyä, vaikka piti. Siksi on arvokasta, että joku vielä näkee vaivaa, kirjoittaa lennokkaan kutsun ja keittää sopat ja leipoo seitsemän sorttia.








Ei kommentteja: