sunnuntai 4. elokuuta 2024

Lähtö

 



Yövalo ei enää syttynyt. 

Se, mitä olin aavistellut ja hiukan pelännytkin, oli tapahtunut.  

 

Hän oli jo tiennyt vuoronsa kohta olevan. 

Ajatus oli yhtä kirkas kuin aina, sanavalmiin naapurin kertomuksia ja kommentteja oli  ilo kuunnella, harvoin osasi itse vastata yhtä napakasti.  

Kun fysiikka alkoi pettää ja jaksaminen hiipua, kiinnostus maailmaan väheni. 

-       Mitä minulla enää on odottamista, kun ei mikään ole uutta, kuului sängyn pohjalta väsynyt ääni.

-       En minä enää, en minä jaksa. 

-       En minä päiviänikään enää halunnut pitää, en minä jaksa. 

Kun vuoteesta ei enää ollut helppo nousta, oli pakko siirtyä hoivattavaksi. Jaksaminen väheni. Kipeä odotus jatkui.  


 

Joka ilta naapurini sytyttivät yövalon. Näin kajastuksen ikkunastani, kun katselin naapuritaloa. Joskus keittiön pöydän yläpuolella olevaan lamppuun syttyi valo, kirkas lamppu keskelle pimeää maailmaa, isommasta ikkunasta näkyi hetken ajan lampun loistetta. Sitten oli taas vain yövalo. 

 

Lähdin matkalle. Palattuani tajusin, ettei yövalo enää syttynyt. Tapasin naapurin tädin elämänkumppanin, joka pihakeinussa kertoi uutisen. Levollisin sanoin. Lähtö oli ollut hyvä, vaikka se monen sydäntä kouraisikin. Aika oli tullut täyteen, pitkä elämä päätepisteeseen. Lähtöä oli osannut odottaa, mutta vasta kun se oli totta, ikävä tuli sieluun. Kaikkea ei voi ennakoida eikä harjoitella. 

 

 

Jäähyväisten keskellä ajattelin, mitä kaikkea olin saanut ja miten sitä kaikkea en koskaan voisi mitenkään korvata. Meidän suhteemme oli pitkä, siitä ehti tulla vuosikymmenien mittainen. Tiesin ja luotin, että naapurin täti oli, tiesin, mitä voisin häneltä kysyä, tiesin, että hän tietäisi joistakin asioista enemmän kuin kukaan. 

Lähipiirissäni ei ole enää ketään, joka olisi kokenut sotavuodet ja osaisi niistä ajoista kertoa. Eikä kukaan ole puhunut kokemuksistaan yhtä eloisasti ja havainnollisesti. 

 

Enkä tunne ketään, joka olisi osannut yhtä luontevasti solmia ihmissuhteita ja tutustua kanssaeläjiin. Kun kuuntelin kertomuksia, ohitseni kulki kavalkadi, jotkut jollain tavalla tuttuja, monet uusia. Ihmisiä eri vuosikymmeniltä. Vaikka omat ikätoverit poistuivat, uusia tuttuja tuli tilalle. Miltei sadan vuoden elämänkokemus antoi rikkautta, myös meille naapureille. Rikkautta, jonka edellytys oli hyvä muisti – varmasti ihmisten kohtaamiset ja moninaiset lämpimät suhteet auttoivat muistamaan.  

 

Aina riitti mielenkiintoa lasten ja lastenlasten elämään, aina piti kertoa, millaista koulussa oli ja miten päiväkodissa pärjättiin. Lapsia kasvatetaan rakkaudella, 

huomiolla ja mielenkiinnolla ja lapsia voi todellakin koko kylä kasvattaa, olivatpa omia tai ei. 

 

Pienen tuvan emäntä sai täyden ja pitkän elämän, rakastettuna ja arvostettuna. Hän luopui elämästään arvokkaasti. Yhtään sukulaista ei ollut enää elossa, mutta saattoväessä oli monta hyvää ystävää.  

 

Jos suhteisiin tuli säröä, hän osasi myös vetää rajoja. Viimeisinä kuukausinaan hän oli väsynyt eikä enää jaksanut kaikkia lähellään. Yksityiset ajatuksensa hän vei mukanaan. 

 


Kotikirkossa soivat tutut virret.  Saattoväkeä muutama kourallinen. Laskimme kukkamme, hiljennyimme. Siunauspuhe, pappi lauloi yhden vainajan lempilauluista ja siunasi. Arkku oli harmaa, niin kuin oli toivomus ollut. Pieni, kevyeksi kuihtunut ihmisen kuori, suuri sielu oli jo matkustanut tuonilmaisiin. Myrskyluodon Maijan soinnut saattoivat arkkua autoon. 

 

Kukat kerättiin pois ja vietiin kotipihalle, odottamaan uurnanlaskua. Juotiin kahvia, muisteltiin. Elämänkumppani, harmaahiuksinen herra, jäi pieneen tupaan, muistojen keskelle. 

 

 

Katselen pientä tupaa. Se on osa kylän maisemaa. Kaunis, vaatimaton, yhden perheen ja pitkän elämän koti. Silloin, kauan sitten, pieni perhe rakensi sen yhdessä. Siitä piti tulla koko perheen koti, mutta isä sairastui ja niin äiti ja tytär jäivät uuteen kotiin asumaan, aikanaan vain tytär ja sitten hänen puolisonsa. Melkein koko elämä samojen seinien sisällä, onko sellaistakaan enää? 

 

Muutaman viikon kuluttua pihalla alkoi taas näkyä liikettä. Yhteisen elämän viimeinen vaihe oli verottanut elämänkumppanin jaksamista, univelkaa kertyi.  Kun tilanne rauhoittui, oma rytmi alkoi palautua. 

 

Elämä jatkuu. Talviöinä kuu nousee pienen tuvan katon yläpuolelle, valaisee lumisen puutarhan, katselee jyrkkää kattoa. Linnut löytävät lintulaudan keittiön ikkunan alla, nopeat siivenlyönnit tuovat eloa talviseen pihaan. Elämä, vuoden kierto.  

 


 

-       Katsoisitko kirjahyllyä? Olisiko siinä jotain tärkeää? 

Oli siinä, paljon kauniita vanhoja niteitä, sarjoiksi koottuina, muistoina ajalta, jolloin lukeminen tarkoitti sanoihin syventymistä iltalampun alla, illan hiljaisuudessa. Oma Maa, nahkaselkäinen, kellastunut. Hilja Haahti, Johannes Linnankoski, Eeva Joenpelto. Vanhat, upeasti sidotut ja kansitetut kirjat olivat järjestyksessä, joka kertoi omistajasta, lukijasta. Elämä oli edennyt, hyllyt täyttyneet. Arvoteoksia, omistajalleen arvokkaita. Mitä muuta niiden olisi pitänyt olla? Ei muodikkaita ismejä, ei pintaliitoa, asiaa ja oman aikansa tärkeitä kirjoja. 

 

Ihmisen kuvan voi nähdä monessa. Millaisen maailman hän jättää taakseen, miten rakentaa kotinsa, millaisen kuvan läheisimmät esineet hänestä muodostavat. Henkilökohtainen tyyli, olemus. 

 


Jokaisen on joskus lähdettävä täältä. Miksi hyvä kuolema ei ole kaikkien loukkaamaton oikeus? 

 

Meillä on suosikkimme. Laulajat, missit ja mallit, teeveestä tutut ihmiset, joille julkisuus ei myönnä lupaa väsyä julkiseen rooliinsa, uupua. 

 

Julkisuus on pahimmillaan saalistusta. Kun vuosia sitten tallennettu esitys näytetään televisiossa, on monen vaikea uskoa, ettei taiteilija enää kykene samaan tai täsmälleen samanlaiseen.  

 

Julkisuudessa eläminen on työ, josta on oltava oikeus jäädä aikanaan eläkkeelle, vetäytyä yksityisyyteen. Kipeänä tai väsyneenä tai vain tietoisena siitä, että oma elämäntehtävä on täytetty. Vaivojen ja ongelmien julkinen vatvominen ei ole kovin tyylikästä eikä inhimillistä. Ei ennen kuolemaa eikä etenkään sen jälkeen. 


 

Kaikkiin kysymyksiin en tiedä vastausta. Mutta tärkeimmät tiedän, ja se on paljon. Katselin kirjahyllyä. Isäntä seurasi vierestä, hymyili hiljaa. 

 

Halasimme lämpimästi. Meillä on hyviä muistoja. Vaikka yksi elämä päättyi, muistot elävät ja niiden vaaliminen on meidän vastuullamme. Meidän kaikkien vastuulla. 

 

Hyvää matkaa sinne pilvien taakse, taivaan tarhoihin! 

Kiitos, että olit, kiitos, että jaksoit olla niin kauan!

keskiviikko 24. heinäkuuta 2024

Salmelan suvi 2024

 Siksakkia ja hienoa taidetta 

 

Tuomo Saali 


Salmelan tämän kesän näyttely on koettu. 35. näyttelykesä on houkutellut yleisöä, Salmela kiinnostaa. Valitsimme arkisen aamupäivän ja niin oli valinnut turistibussillinen muitakin kiinnostuneita. Seikkailimme tutuissa saleissa, jälleen kerran uusien taideteosten äärellä, välillä bussiryhmän tieltä väistellen, välillä reittiä vaihtaen. 


Nora Tapperin puuveistos. 

Näyttelyalue on tullut vuosien aikana tutuksi. Kokonaisuus on joka vuosi rakennettu niin, että Salmela-talosta aloittava etenee kierroksen aikana taidekentän kehityksen mestareista kisälleihin, suurlupauksista ja lunastetuista lupauksista tulevaisuuden nimiin. Tutuksi on tullut myös Salmelan toinen hieno periaate: jokaiselta taiteilijalta on pienen gallerianäyttelyn kokoinen valikoima töitä. Tekijöistä saa näin hyvän käsityksen, omaa sielua koskettavia töitä löytyy kaikilta. Vaikka puitteet ja rakenteet ovat tutut, näyttely on aina erilainen. 


Tunnelmaa oli taas kansainväliseen malliin: ruuhkaa kuin Louvressa! 

 

Monesko kerta meille tämä jo oli? 35 vuotta olen ollut Salmelasta tietoinen, mutta paikalle pääsin vasta myöhemmin, 2000-luvun alussa. Nyt Salmelan käynnistä on tullut perinne, josta ei luovuta. Näyttely on koettu upeassa auringonpaisteessa, sateessa, pilvipoudalla, aina se on ollut näkemisen arvoinen.  


Olen joka kerta ostanut Salmelasta julisteen tai julisteita mukaani. Niitä varten on mökillä oma paikkansa. Aina en ole onnistunut hillitsemään itseäni ja tyytynyt vain yhteen kuvaan.  Kuvia on yli kaksikymmentä, käyntejä hieman vähemmän, sillä mökin rakentamisen vuosina ei aina liiennyt edes sitä yhtä aamupäivää (eikä puhdasta vierailupaitaa) taiteelle. Nyt on, nyt aika järjestetään – eläkeläisten ”kiireisiin” taide on helpompi yhdistää. Monta hienoa kokemusta olemme saaneet, kiitos, Tuomas Hoikkala ja ystävällinen henkilökunta! 



Tuomo Saalin töitä, miniatyyreinä. 

Salmela-rakennuksesta, vastaanoton läheltä on taaskin hyvä aloittaa. Suuri sali on omistettu Tuomo Saalin maalauksille ja Nora Tapperin puuveistoksille. 

 

Tuomo Saalin maisemat ovat edellisiltä kesiltä jo tuttuja, myyttisiä maisemia ja demonstraatioita ihmisen pienuudesta. Vuoristoja, joita utuiset pilvet peittävät, rinteitä, jotka hehkuvat väriä. Näitä maisemia ei matkaoppaista löydä, mutta silti ne ovat totta ja olemassa. Kaukaisten vuorten korkeuksissa on oma maailmansa, jonka mielikuvissa voi tavoittaa paremmin kuin millään muulla dokumentoimisen tai kuvantamisen keinolla. Suurten vuorimaisemien rinnalla on myös pieniä otoksia, yhtä kiehtovia kaikki. 

 

Nora Tapper 

 

Tuomo Saalin töiden kumppanina on Nora Tapperin puuveistoksia, hellyttäviä ihmishahmoja, perheitä, sukupolvia. Materiaalina on puu, paljaana, käsittelemättömässä kauneudessaan. Jotain tuttua näissä on, sammattilaisen Pekka Kainulaisen puuveistosten hahmot ovat samalla tavalla aitoja, puun luonne on tavoitettu konstailemattomalla tavalla.  Nora Tapper kertoo tavoittelevansa pienten arkisten hetkien tunnelmaa. Olen usein ajatellut, että kaikkein tärkeintä on sittenkin arki: juhlat ja poikkeusajat saa aina sujumaan, kunhan arki on kunnossa. Pienet arkiset hetket elävät näissä teoksissa. 


Elina Brotherus, paljaimmillaan. 


Salmela-talon, päärakennuksen alakerran toisen salin valloittaa Elina Brotherus. Valokuvaaja, joka on itse vahvasti läsnä kuvissaan. Maiseman keskellä, yksin, paljas katse usein suoraan kameraan suunnattuna. Mukana on muutama alastontutkielma – melkein liian paljaita, intiimejä kuvia. Pukukuvissa – jos niin voi sanoa – taiteilija on rohkeasti läsnä, paljas iho tuo ujostelemattomuuden uudelle tasolle. Keskelle salin avaruutta on ripustettu mekkoja, joita näkee myös kuvissa.  



Elina Brotherus on kansainvälinen, arvostettu taiteilija. Merkitseekö hänen taiteensa muualla samaa kuin täällä kotimaassa, mielletäänkö Elina Brotheruksen kuvat heijastumiksi suomalaisesta syrjäänvetäytyvästä sielusta? Vai vetäytyykö hän edes oikeasti? Kuvissa on arvoitus. 



Siellä täällä alakerran näyttelytiloissa on Arvo Siikamäen veistoksia. Elegantteja pariisittaria, jotka hillitysti katselevat ohitseen tungeksivaa yleisöä. Tyylikäs siluetti, pariisinsininen sävytys tai mustan ja kullan ajaton yhdistelmä. Nämä näyttelyvieraat jaksavat päivystää koko Salmelan kauden ajan. 

 

 

Näitä töitä olisi ilo näyttää enemmänkin, mutta kuviin on tullut heijastuksia. 
Pitäkää mielessä: Kateryna Yehorova 

Salmelan vuoden nuori taiteilija on ukrainalainen Kateryna Yehorova. Hänen guassimaalauksensa koskettavat aivan erityisellä tavalla. Grafiikkaa muistuttavat hienopiirteiset työt kertovat siitä todellisuudesta, jonka Kateryna on Suomesta löytänyt. Rauhaa, levollisia maisemia, luonnonläheinen idylli. Melkein kuin satua tai hyvänyön tarinaa. Taiteilija toteaa esittelyssään, että kodin merkitys on kirkastunut Suomessa oleskelun aikana: tauluissa on tunnistettavia suomalaisia paikkoja.  



Topi Ruotsalainen: Koulun pihalta

Topi Ruotsalainen on jo edellisiltä vuosilta tuttu. Ensimmäinen Topin töistä oli Maisteissa – monta vuotta sitten. Samat rehvakkaat nuoret miehet jatkavat seikkailujaan, pelaavat, retkeilevät Kolille ja muistelevat kouluaikoja. Lempeää äijäenergiaa, joka osuu mummin sieluun. Rouheaa siveltimenkäsittelyä, energisiä värejä. Tänä suvena taas vanhalla vauhdikkaalla otteella maalattuna. 

 


Susanne Koskimäki on sijoitettu samaan saliin Topi Ruotsalaisen kanssa. Siinä missä Topi on rehvakas ja rouhea, Susanne on hillitty ja taidokas kädenjälki tekee oikeutta salaperäisille maisemille, lasille kaiverretuille maisemille tai maiseman fragmenteille. Värillinen lasi muuttuu tunnelmallisiksi kuviksi, niitä voi katsella eri puolilta, nähdä uutta, rauhoittua. Jokainen työ sopisi jonkun kotiin, se löytäisi paikkansa ikkunan läheltä, tutun maiseman läheltä, se olisi sielunkuva tai kuvaksi kirjoitettu muisto.  



Susanna Koskimäki kaivertaa lasiin.

 

Tänä vuonna vietetään Lars-Gunnar Nordströmin satavuotisjuhlaa. Abstraktin taiteen mestarin kunniaksi hänen töitään on esillä Salmelassa, mukana on myös Marika Mäkelän ja Johanna Koistisen grafiikkaa. Grafiikan mestarin tuttu, teräväpiirteinen tyyli on tunnistettava ja mieleen jäävä. 

 

Johanna Koistisen grafiikkaa

Lars Gunnar 'Nubben* Nordströmin tunnistettavaa kädenjälkeä 

 

Apteekkitalossa on tälläkin kertaa rohkeaa modernia taidetta.  Taiteilijakaksikko Robert Lucander ja Markus Jäntti räjäyttää ennakkoluulottomasti esiin muotoja ja värejä, taidokasta työnjälkeä, popkulttuuria. Maalauksia puulle, maalauksia, joissa kuva elää ja liike on vain sekunneiksi pysähtynyt, tarkkaa ja taidokasta työskentelyä.  


Robert Lucanderin maalaus vanerille.

Hienostunut Robert Lucander ja räväkkä Marcus Jäntti täydentävät toisiaan Opettajan ja oppilaan suhde on muuttunut kollegoiden yhteistyöksi: molemmat ovat opettaneet Berliinin taideyliopistossa, Lucander professorina, Jäntti lehtorina.  Töissä ollaan taiteen virtausten äärellä: popkulttuurin vaikutteet yhdistyvät klassiseen taiteeseen, mutta työn taso on molemmilla korkea. 


Abstrakti Hannu Hyrske

Tuttua leikkisää kuvakieltä: Häntä vie

 

Hannu Hyrskeen nimi on isoäidille tuttu jo lastenkamarista: lastenkirjojen kuvituksia hän on tehnyt 1990-luvulla.  Nyt esillä on abstrakteja kuvia, värikkäitä maalauksia, grafiikkaa ja aivan ihastuttava pieni kissa, jota häntä vie. Raikas, monipuolinen kattaus!

 

Ville Löppösen lapsiaihe



Ville Löppönen on taitava maalari. Hän on sekä kuvataiteen ammattilainen että ortodoksisen teologian maisteri. Ville Löppösen kuvissa on samaa vakavuutta kuin joissakin sakraaleissa kuvissa, mutta myös räjähtävää voimaa. Pieni poika pukeutuu tiikeriksi, katsoo uhmaten aikuisiin.  

 

Ville Löppösen töiden parina ovat Antero Kareen eläinaiheiset veistokset.  


Antero Kare 
 

Mariam Falaileh on sekä keraamikko että graafikko – ja varmasti paljon muutakin, mutta nämä puolet hänen osaamisestaan ovat esillä Salmelassa, Domanderin alueen vanhassa postitalossa. Veistoksia, joissa tummaksi lasitettu savi puhuu, grafiikkaa, joka toistaa keramiikan aiheita.  Mytologiaa ja mystiikkaa lupaa näytteöyesite: tummien kuvien ääreen pitää pysähtyä, tutkia.  Hieno nuori taiteilija.  


Mariam Falaileh: Musta sydän



Paavo Pelvon Kevätikkuna 

Paavo Pelvon radiaattori.


Paavo Pelvo ei ole enää ihan nuori, mutta miten valloittavia hänen työnsä ovatkaan!  Eläinaiheita, pikkutarkasti kuvattuja, ilmeikkäitä.  Ilvespari, Kettupari ja Susipari! Näkymä pihapuun lintuihin! Lämmin pönttöuuni on saanut harmaan peitteen, vanha radiaattori – valurautainen lämmityspatteri – on verhoutunut turkkiin ja saanut tassut. Patterit olivat oleellinen osa Kalervo Palsan taidetta – hän reagoi asumuksensa kylmyyteen, Pelvo tuntuu kunnioittavan lämpöä, jota patterit ja uunit tuovat.  Upeaa, persoonallista kädenjälkeä, yksityiskohtaisen tarkkaa tekniikkaa.  

 

Marja-Liisa Partasen eläinaiheita


Postitalon yläkerta on Marja-Liisa Partasen valtakuntaa.  Mikkeliläinen kuvataideopettaja ottaa töillään kantaa uhanalaisten eläinten puolesta – ihmisiä hän ei maalaa eikä piirrä. 

Piirrokset ja maalaukset ovat rikkaita, täynnä yksityiskohtia ja mielenkiintoisia sävyjä. Mukana on eläinten ohella vanhoja esineitä. Värimaailma on rikas ja runsas.  Juuri tähän näyttelyyn haluaisin lapsenlapsetkin tuoda!  

 

Eeva-Marja Saarinen 

Palvelijan rakennuksessa on Eeva-Marja Saarisen upeita, ensinäkemältä abstrakteja maalauksia. Yhdellä värillä maalatut kuvapinnat kätkevät sisäänsä mielenkiintoisia hahmoja: lintuja ja luontoa. 


Jaana Bombinin veistos Salmelan aitassa. 


Jaana Bombin on kuvanveistäjä, jonka graniittihahmot ovat kuin muistumia muinaisesta maailmasta. Symboleja, hallittuja muotoja, taidokasta muotokieltä. Näitä patsaita tekee mieli koskettaa!  

 

Hieno kokonaisuus, paljon koettavaa!  

Salmelan näyttely on avoinna vielä hetken, sunnuntaina 11.8.2024 on tämän suven viimeinen näyttelypäivä. 

Kiirehtikää katsomaan! 



Kuvat ovat kirjoittajan amatööriotoksia.  Kuvaan mielelläni taideteoksen kehyksineen, sillä kehys on osa työtä ja sen ilmettä.  Kuvien taso vaihtelee!  

lauantai 20. heinäkuuta 2024

Rakassa kiven sielu

Siitäkin on jo aikaa. Työstä, joka toi minut Sallaan, Sallan Pyhätunturin maisemiin. Vanha Sallatunturi oli jouduttu luovuttamaan naapurille, rajan taakse olivat jääneet monet muistot ja kokemukset. Tutustuin mukaviin ihmisiin, tutustuin rakkaan. 

 

Tunturin laella oli kivikkoa. Eikä mitä tahansa somerikkoa, vaan suuria järkäleitä, harmaita jättiläisiä, muinaisten jumalien huolettomaan kasaan viskomia, tuulen ja pakkasten huuhtomia, jotkut haljenneita. Sammalta kivien koloissa, ylinnä vain kiven karhea pinta. Lähes tunturin laelle vei tasainen kävelytie, mutta jos halusi korkeammalle, oli poikettava polulta. Oli nöyrryttävä, rakan edessä.  Rakka ei ole mikä tahansa kivikko, se on itsetietoinen ja ylpeä. Lujasti juurillaan. Vain pakkanen pystyi rakan nujertamaan, 

 

Rakan tuolle puolen ei voi keveästi kulkea, sen yli täytyy kiivetä, edetä välillä melkein ryömien, varovasti, hitaasti. Laelta näkyi kauas, loputonta metsää, jossain kaukana ovat olleet vanhan kylän poltetut asumukset ja kylän ylpeys, uljas tunturi, uusien tuttavieni kaipauksen kohde. 


Kun näin tulevan mökkirannan ja siellä asuvat kivet, minut oli valloitettu.  

Tämä on rakkaa – lempeä versio pohjoisen ankarasta kivikosta – mutta rakkaa. 

Paikan nimeksi tuli Rantarakka. 

Emmekä aluksi tienneet, mitä kivien keskelle rakennettaisiin. Nyt jo tiedämme. 

 

Kivet ovat harmaita, niitä on kaikenkokoisia, niitä on kaikkialla. Kivien lomassa kasvaa koivuja ja haapoja, mäntyjä ja kuusia. Leppiä, pihlajia ja pajuja riittää. Vaahtera ja tammi eivät suostu juurtumaan tänne, pähkinäpensaan osalta olemme luovuttaneet. Hieno rhododendron ei halua tehdä kukkia, vaikka lehtiä pukkaakin.  


Parhaiten täällä viihtyvät kivet. Nurmikkoa ei ole, mutta sankka varvikko on ilonaihe. Mustikkaa, puolukkaa, keltakukkaista maitikkaa. Rantakukkaa ja ranta-alpia veden äärellä. 

 

Kivet katsovat meitä tai käpertyvät omiin ajatuksiinsa. Ne kietoutuvat sammalpeittoon, joka vuosi paksumpaan, joskus ne joutuvat paljastamaan karhean pintansa. 

 

Sateen jälkeen sammal hohtaa raikkaan vihreänä, kuiva kausi haalistaa sen, harva ihminen osaa pysyä yhtä sitkeästi aloillaan kuin sammal. 

 

Rannalta alkaa vanhojen kivien vuoristo, iso järkäle johtaa joukkoaan. Matka on kesken, eikä se meidän aikakäsityksiemme puitteissa tule jatkumaan. 

Veden äärellä kivet ovat paljaina, vuodenaikojen vesien raidoittamina, tyyninä odottamassa talvea, jäätä, uutta kevättä, kiertokulkua, jatkuvaa muutosta. 

 


Järven pohjassa kivet odottavat, muistuttavat uimaria siitä, miten kivetkin on syytä pitää mielessä. Järven pinnan alle ne muodostavat oman maailmansa, pakottavat veneet vaihtamaan reittejään, etsimään mutkikkaita väyliä, sileän pinnan alta. 

 


On kiviä, joilla on nimet. Iku-Turso katsoo tummana hahmona, kurtistaa kulmiaan, näyttää uhmakkaan luonteensa, kun sade värittää pinnan ja nostaa esiin ilmeet. Harmaasta tulee toisenlainen harmaa, kun sade huuhtoo pintaa.


Karhu saa selkäänsä puutarhalyhdyn ja vanhan aurinkokellon. Siitä se vähät välittää, työntää uteliaan kuononsa kohti kulkijaa. 

 

Rantarakassa kivet ovat haljenneet, aivan niin kuin tunturin laellakin. Luonto löytää tiensä puoliskojen väliin, ensin sammal, laihat heinänhuiskaleet, ruoho, sitten pihlaja ja soukka haapapuu.

 

Kivet katsovat maisemaa, ne näkevät jokaisen auringonnousun ja jokaisen iltaruskon, ne hiljentyvät pimeään ja odottavat kärsivällisinä uutta kevättä. Kun palaan maisemaan, katson kiviä, tuttuja, uusin silmin. Ne ovat olleet ennen minua ja ne ovat vielä, kun poluilla kirmaavat uudet ihmiset.