Rakassa kiven sielu

Siitäkin on jo aikaa. Työstä, joka toi minut Sallaan, Sallan Pyhätunturin maisemiin. Vanha Sallatunturi oli jouduttu luovuttamaan naapurille, rajan taakse olivat jääneet monet muistot ja kokemukset. Tutustuin mukaviin ihmisiin, tutustuin rakkaan. 

 

Tunturin laella oli kivikkoa. Eikä mitä tahansa somerikkoa, vaan suuria järkäleitä, harmaita jättiläisiä, muinaisten jumalien huolettomaan kasaan viskomia, tuulen ja pakkasten huuhtomia, jotkut haljenneita. Sammalta kivien koloissa, ylinnä vain kiven karhea pinta. Lähes tunturin laelle vei tasainen kävelytie, mutta jos halusi korkeammalle, oli poikettava polulta. Oli nöyrryttävä, rakan edessä.  Rakka ei ole mikä tahansa kivikko, se on itsetietoinen ja ylpeä. Lujasti juurillaan. Vain pakkanen pystyi rakan nujertamaan, 

 

Rakan tuolle puolen ei voi keveästi kulkea, sen yli täytyy kiivetä, edetä välillä melkein ryömien, varovasti, hitaasti. Laelta näkyi kauas, loputonta metsää, jossain kaukana ovat olleet vanhan kylän poltetut asumukset ja kylän ylpeys, uljas tunturi, uusien tuttavieni kaipauksen kohde. 

Kun näin tulevan mökkirannan ja siellä asuvat kivet, minut oli valloitettu.  

Tämä on rakkaa – lempeä versio pohjoisen ankarasta kivikosta – mutta rakkaa. 

Paikan nimeksi tuli Rantarakka. 

Emmekä aluksi tienneet, mitä kivien keskelle rakennettaisiin. Nyt jo tiedämme. 

 

Kivet ovat harmaita, niitä on kaikenkokoisia, niitä on kaikkialla. Kivien lomassa kasvaa koivuja ja haapoja, mäntyjä ja kuusia. Leppiä, pihlajia ja pajuja riittää. Vaahtera ja tammi eivät suostu juurtumaan tänne, pähkinäpensaan osalta olemme luovuttaneet. Hieno rhododendron ei halua tehdä kukkia, vaikka lehtiä pukkaakin.  

Parhaiten täällä viihtyvät kivet. Nurmikkoa ei ole, mutta sankka varvikko on ilonaihe. Mustikkaa, puolukkaa, keltakukkaista maitikkaa. Rantakukkaa ja ranta-alpia veden äärellä. 

 

Kivet katsovat meitä tai käpertyvät omiin ajatuksiinsa. Ne kietoutuvat sammalpeittoon, joka vuosi paksumpaan, joskus ne joutuvat paljastamaan karhean pintansa. 

 

Sateen jälkeen sammal hohtaa raikkaan vihreänä, kuiva kausi haalistaa sen, harva ihminen osaa pysyä yhtä sitkeästi aloillaan kuin sammal. 

 

Rannalta alkaa vanhojen kivien vuoristo, iso järkäle johtaa joukkoaan. Matka on kesken, eikä se meidän aikakäsityksiemme puitteissa tule jatkumaan. 

Veden äärellä kivet ovat paljaina, vuodenaikojen vesien raidoittamina, tyyninä odottamassa talvea, jäätä, uutta kevättä, kiertokulkua, jatkuvaa muutosta. 

 

Järven pohjassa kivet odottavat, muistuttavat uimaria siitä, miten kivetkin on syytä pitää mielessä. Järven pinnan alle ne muodostavat oman maailmansa, pakottavat veneet vaihtamaan reittejään, etsimään mutkikkaita väyliä, sileän pinnan alta. 

 

On kiviä, joilla on nimet. Iku-Turso katsoo tummana hahmona, kurtistaa kulmiaan, näyttää uhmakkaan luonteensa, kun sade värittää pinnan ja nostaa esiin ilmeet. Harmaasta tulee toisenlainen harmaa, kun sade huuhtoo pintaa.

Karhu saa selkäänsä puutarhalyhdyn ja vanhan aurinkokellon. Siitä se vähät välittää, työntää uteliaan kuononsa kohti kulkijaa. 

 

Rantarakassa kivet ovat haljenneet, aivan niin kuin tunturin laellakin. Luonto löytää tiensä puoliskojen väliin, ensin sammal, laihat heinänhuiskaleet, ruoho, sitten pihlaja ja soukka haapapuu.

 

Kivet katsovat maisemaa, ne näkevät jokaisen auringonnousun ja jokaisen iltaruskon, ne hiljentyvät pimeään ja odottavat kärsivällisinä uutta kevättä. Kun palaan maisemaan, katson kiviä, tuttuja, uusin silmin. Ne ovat olleet ennen minua ja ne ovat vielä, kun poluilla kirmaavat uudet ihmiset.

Isän polkupyörä

 

 

Sammattilainen kulttuuri on kohtaamisen kulttuuria. Sammatista on lähdetty, opintielle ja arkista työtä hakemaan. Sammattiin on tultu, viettämään kesää, oppia saamaan Emännyyskouluun, Elias Lönnrotin jalanjälkiä etsimään. 

 

Mutta miten Sammatista on ennen autojen aikakautta lähdetty esimerkiksi Lohjalle asioita hoitamaan tai työhön? Varakkaammat hoitivat kauppamatkansa ja asiointimatkansa hevosella. Köyhemmällä kansalla ei ollut hevosta, sillä hevosen pitäminen oli kallista. Laivaliikenteen aloitti Karl Kristoffer Sylvander yhtiökumppaneineen – tuohon aikaan olisi varmaan puhuttu bolagisteista ­– kesällä 1892. Laiva oli suosittu kulkuväline, mutta talvikaudeksi laivaliikenne pysähtyi. 

-       Silloin ei auttanut muu kuin kävellä. Lähdettiin aamulla ja palattiin illalla, muistelee isäni, Viljo Lallinaho. 

-       Ihmiset olivat paljon tottuneempia kävelemään kuin nykyään. Joskus mentiin pienellä joukolla, matka taittui helpommin, kun oli juttuseuraa. 

-       Maantierosvojakin piti joillakin taipaleilla pelätä, mutta ei Sammatin ja Lohjan välillä. 

 

Jos Lohjan kauppalasta löytyi vakituinen työpaikka, piti löytää myös kortteeri, sillä ei työmatkaa joka päivä voinut jalkapatikassa tehdä. Kortteeripaikkana oli jonkun lohjalaisen kamari, kortteerimiehellä vuodepaikka sovittua korvausta vastaan. Viikonloppuisin tai pyhinä käytiin kotona. 

 

Velocipedi laajensi elämänpiiriä 

 

1800-luvun lopulla Suomeenkin alkoi tulla polkupyöriä. Ensimmäiset velocipedit hankittiin tiettävästi kesäisiksi huviajoneuvoiksi, käyttöesineeksi polkupyörä vakiintui vasta, kun siirryttiin ketjuvetoisiin ja matalapyöräisiin malleihin. 

 

Kansatieteen tutkija I. K. Inha otti uuden keksinnön pian käyttöön ja hänen ansiokseen luetaan myös polkupyörä-sanan keksiminen. Toinen vireä kielimies seurasi Inhan esimerkkiä, Juhani Aho kirjoitti vuonna 1897 matkakertomuksen Polkupyörällä Reinin rantoja ja maalaili teksteissään vauhdikkaita kuvia ’pyöräraivoilijasta’ joka oli saanut kohtalokkaan ’pyöräkoiran’ pureman. 

 

Kansan käyttöön polkupyöriä alkoi tulla 1920-luvulla ja vähitellen pyörästä tuli arkinen hyödyke. Suomalaisten elinpiiri avartui polkupyörän myötä ja esimerkiksi järjestö- ja harrastustoimintaan osallistuminen lisääntyi tuntuvasti, kun oli käytettävissä kulkuneuvo. 

Tampereen seudulla polkupyörän yleistyminen vaikutti jopa kaupungin laajenemiseen. Pispalan, Tahmelan ja Järvensivun kaupunginosien syntyminen oli polkupyörän ansiota. Kun omalla tai muutaman henkilön yhdessä omistamalla kimppapyörällä oli mahdollista käydä töissä vähän kauempaakin, kaupungin laidalle, halvemmille tonteille nousi uusia asuntoalueita. Onko kehitys ollut samansuuntaista myös Lohjan seudulla? 

-       Minä hankin ensimmäisen pyöräni 1936. Kun sitten 1938 piti lähteä asevelvollisuutta suorittamaan, myin pyörän veljelleni, isä muistelee.  

-       Polkupyöräkauppoja ei maalla ollut, mutta osuuskaupan kautta sen saattoi tilata. Osuuskaupan kuorma-autolla se tuotiin tukkuliikkeestä Sammattiin. 

 

Kun isän asevelvollisuuden olisi pitänyt päättyä, alkoi YH ja kohta sen jälkeen talvisota. Seuraavat vuodet kuluivat rintamalla.  

 

Polkupyörä ei 1930-luvulla ollut mikään halpa kulkuneuvo, mutta sen hankkiminen oli kuitenkin mahdollista. Eikä polkupyörän käyttäminen aiheuttanut suuria kustannuksia. 1900-luvun alussa polkupyörän hinta oli noin 40 % työmiehen vuosiansiosta, 1920-luvulla reaalihinta alkoi vähitellen laskea. Ensimmäisinä vuosikymmeninä polkupyörät rekisteröitiin samaan tapaan kuin autot nykyään. Rekisteröintien perusteella on selvitetty, kuinka aluksi eliitin huvitteluvälineeksi mielletystä polkupyörästä tuli koko kansan kulkuneuvo. Jo vuonna 1913 polkupyörän omistajista yli 30 % kuului työväestöön. 

 

Polkupyörä onkin ollut tärkein tieliikennettä muuttanut ja kehittänyt keksintö ensimmäistä maailmansotaa edeltäneen ajan Suomessa. Autoja oli jo tuohon aikaan tuotu Suomeen, mutta autoistuminen oli vielä tulevaisuutta, vaikka itsenäisyyden alkuvuosina autokanta alkoikin kasvaa.

 

Polkupyörän heikoin kohta olivat renkaat, jotka aluksi olivat tuontitavaraa. Umpikumisista renkaista oli jo ennen 1900-lukua siirrytty kevyemmin pyöriviin ilmakumirenkaisiin. Aluksi yhdellä rengaskerralla pystyi ajamaan vain muutaman tuhat kilometriä. Eikä 1900-luvun alun tiestöäkään ollut suunniteltu polkupyöräliikenteelle.

 

Kumia ja pyöränrenkaita 

 

Suomen markkinoille on tullut kumituotteita jo 1800-luvun loppupuolella. Jalkineita, jalkineiden osia, teknisiä kumituotteita kuten letkuja ja tiivisteitä. Vuonna 1898 Helsinkiin perustettu Suomen Gummitehdas Osakeyhtiö aloitti kalossien valmistuksen Helsingissä, Lastenkodinkadulla toimineessa tehtaassa. Tuotanto aloitettiin isänmaallisen innostuksen vallassa, tarkoituksena oli tarjota kotimainen vaihtoehto markkinoita hallinneen venäläisen Treugolnikin tuotteille. Laatu tuotti ongelmia, ensimmäisten kalossien pohjat irtosivat ja tarttuivat katuun, valmistusmenetelmät olivat  kilpailijoiden liikesalaisuuksia ja oppia oli haettava ulkomailta. 

 

Suomen Gummitehdas Osakeyhtiön tuotantotilat Helsingissä kävivät pian ahtaiksi ja tehtaalle alettiin etsiä uutta sijoituspaikkaa. Vuonna 1904 tuotanto siirrettiin silloiseen Pohjois-Pirkkalaan, Emäkosken rannalle, kosken toisella rannalla toimi Idestamin puuhiomo, Oy Nokia Ab. Uudessa tehtaassa tuotanto kehittyi, ostettiin ensimmäiset puristiment ja konekantaa saatiin muutenkin lisää. Vähitellen laatuasiatkin saatiin kuntoon.

 

Kun polkupyörien yleistyminen oli hyvässä vauhdissa, päätettiin Nokiallakin aloittaa polkupyörän sisä- ja ulkorenkaiden valmistus. Vuonna 1924 tehtaan palvelukseen tullut diplomi-insinööri Ensio Salmenkallio, sittemmin vuorineuvos, sai uuden tuoteryhmän vastuulleen. Hän teki opintomatkoja ulkomaille, hankki ensimmäiset puristimet ja toi mukanaan työnjohtaja Wilhelm Schornin Dunlopin Saksan tehtaalta. Markkinatutkimukset tehtiin polkupyöräkauppiaita haastattelemalla. ”Jos te pystytte valmistamaan 400 rengasta päivässä, se riittää ikuisiksi ajoiksi.” 

 

Kumimiehiä ja tehtaita

 

Suomen Gummitehdas Osakeyhtiöstä kasvoi vuosien kuluessa suomalaisen kumiteollisuuden tärkein yritys, se on ollut yksi nykyisen Nokia-konsernin perussoluista. Nokialaiset eivät maailmansotien aikaan olleet ainoa kumituotteiden valmistajia Suomessa. Vuonna  1925 oli Keravan Saviolle perustettu Savion Kumitehdas Oy, joka aloitti toimintansa vuonna 1913 nahkatehdas Oy Nahkimon rakentamassa tiilisessä tehdasrakennuksessa. Savion Kumitehtaan lisäksi maahan oli perustettu muitakin kumialan tehtaita, hihnatehdas Denffer, Järvenpään Kumitehdas, Nurmin tehdas Karjalan Vahvialaan ja Kumiteollisuus Oy Tampereelle.

 

Savion Kumitehtaan perustivat entiset pietarilaisen Treugolnik-kumitehtaan omistajat ja yhtiöllä oli oikeus käyttää Treugolnikin tavaramerkkiä, kolmiota. Tuotanto-ohjelmassa oli kalosseja, letkuja ja muita teknisiä kumituotteita sekä palloja. Savion Kumitehdas Oy:n toimitusjohtajana toimi Max Gilse van der Pals, jonka suku kuului Treugolnikin omistajiin.  

 

Vuonna 1929 alkanut lama ja pulakausi sekä luonnonkumin - tuohon aikaan ainoan käytettävissä olevan polymeeriraaka-aineen - ajoittainen ylitarjonta ja maailmantalouden suhdanteista johtuneet suuret hinnanvaihtelut merkitsivät vaikeuksia kumitehtaille, myös Suomessa. Suomen Gummitehdas Osakeyhtiö oli onnistunut hankkimaan suuren varaston edullista raaka-aineita ja kasvattamaan tuotantokapasiteettiaan. Monet kumitehtaat joutuivat vaikeuksiin ja Savion Kumitehtaan ja useiden muidenkin alan yritysten toiminta päättyi 1930-luvun alussa. Savion Kumitehdas Oy fuusioitiin useiden muiden pienempien tehtaiden tapaan Suomen Gummitehdas Osakeyhtiöön. Max van Gilse van der Pals valittiin tehtaan johtokuntaan. Kumialalta van der Pals siirtyi myöhemmin muihin vaativiin talouselämän tehtäviin – ja hankki asunnokseen kartanon Lohjalta. 

 

Suomalaisten polkupyörän renkaiden tuotanto jatkui Nokialla. Kysyntä kasvoi ja kun tehdas joutui siirtymään kolmivuorotyöhön, konekantaa uskallettiin kasvattaa, Ensio Salmenkallio tilasi uusia puristimia. Vähitellen myös autoja alkoi näkyä enemmän maanteillä - suuri osa autokannasta oli vielä ennen sotaa hyötyajoneuvoja, kuorma- ja linja-autoja. Ennusteet olivat kuitenkin optimistisia ja Suomen Gummitehdas Osakeyhtiö päätti vuonna 1932 aloittaa autonrenkaiden valmistuksen. Vuonna 1934 voitiin esitellä Keli-rengas, joka on maailman ensimmäinen varta vasten talvikäyttöön tarkoitettu rengas. 

 

Minne vanha se polkupyörä joutui?

 

Jutun alussa seikkailleen, 1930-luvulla hankitun polkupyörän vaiheista ei ole tietoa. Talvisodan alkaessa puolustusvoimien kantakalustoon kuului 7 300 polkupyörää. Pakko-otoilla saatiin sotilaiden ajokeiksi siviilipyöriä ja jatkosodan aikana armeijan käytössä oli jo 800 000 polkupyörää. Olisiko pyörä joutunut rintamalle? 

 

Rengastuotanto oli raaka-ainepulan takia vaikeuksissa eikä siviilipyörille ollut kovin helppo saada renkaita. Renkaan ostajan tuli luovuttaa oston yhteydessä kumiromua, josta valmistettiin regeneraattia, uusiokumia. Kierrätetty raaka-aine ei ollut läheskään uuden veroista. Sodan loppuvaiheessa kehitettiin ensimmäinen tekokumi, saksalainen buna. 

 

Sodan päätyttyä kuluneita, sodan käyneitä, kaiken kokeneita pyöriä oli jäljellä 700 000.  Rengaspula ja kumituotteiden säännöstely jatkui vielä pitkään. Aluksi ostolupia saivat ne, joiden työmatka oli yli 8 kilometriä, jonkin ajan kuluttua määräyksiä lievennettiin niin, että 3 km työmatka riitti. Kumituotteiden säännöstely on ollut yksi kaikkein pisimpään jatkuneista myyntirajoituksista. 

 

Isä kotiutui sotasairaalasta ja aloitteli elämäänsä. Armeijan polkupyöräkalustoa alettiin myydä siviilikäyttöön ja niin isäkin saattoi lähteä polkupyörän ostoon Helsinkiin. Käytettyjen pyörien kunto vaihteli paljon ja parhaan sai, kun kävi itse valitsemassa. Kansanhuollon myöntämä ostolupa oli hankittuna ja Sammatin Osuuskaupan johtajan kanssa oli sovittu, että isä pääsisi kuorma-auton kyydissä, jos toimisi sen matkan ajan autonapumiehenä. Repsikka sai istua hytissä yhdessä kuljettajan kanssa, jos muita kyytiläisiä oli, he joutuivat lavalle. Yhdessä Arvo Aaltosen kanssa käytiin sitten valitsemassa käytetty pyörä, tukevatekoinen ajopeli, joka muun sekalaisen tavaran mukana tuotiin auton lavalla Sammattiin. Se oli isän pyörä, sitten äiti sai omansa ja koulutyttönä minäkin nuorisopyörän. 

 

Entisaikojen velocipedistien perinnettä jatkoi 1970-luvulle asti konttoripäällikkö Eino Leino, Sammatin kesäasukas, joka lomillaan ahkerasti pyöräili ympäri Sammattia, Lohjaa ja Karjalohjaa. Hän otti valokuvia taloista ja niiden asukkaista, keskusteli ja keräsi perimätietoa. Eino Leino oli todellinen herrasmies, jonka ajoneuvona oli musta polkupyörä. Hänellä oli aina moitteettomasti silitetty valkoinen paita ja vaaleat kesähousut, pyykkipoika siististi housunlahkeessa ja kamera olkahihnassa. 

 

1960-luvulla alkoi suomalaisten autoistuminen, kun säännöstely ja tuontirajoitukset siirtyivät historiaan. 1964 on merkkivuosi, silloin autojen määrä kääntyi voimakkaaseen kasvuun, eniten henkilöautojen osalta. Niihin aikoihin meillekin ostettiin ensimmäinen oma auto. 

 

Isän vanha, uskollisesti palvellut armeijapyörä katosi täysinpalvelleena jonnekin, ehkä 1960-70 -lukujen taitteessa. 

 

 

Lähdekirjallisuus: 

Martti Häikiö: Nokia Oyj:n historia 1-3, Edita Oyj, Helsinki.  2001 ISBN 951-37-3467-6

 

Tapani Mauranen: Hopeasiipi, sata vuotta Helkamaa. Otava Helsinki, Keuruu 2005. ISBN 951-1-19964-1. 

 

Viktor Hoving,: Suomen Gummitehdas Osakeyhtiö 1898-1948, Suomen Gummitehdas Osakeyhtiö, Frenckellin Kirjapaino Oy, Helsinki 1948.

 

Martti Jaatinen: Suomalaisen polkupyöränrenkaan kuusi vuosikymmentä. Polkupyörän ulko- ja sisärenkaan 60-vuotistaival. Kirjapaino Öhrling, Nokia 1985.

 

Kumi, Kumin ja Suomen kumiteollisuuden historia, toim. Ritva Palo-oja ja Leena Willberg. Tampereen museoiden julkaisuja 42, Tampereen museot, Kumiteollisuusyhdistys ry. Hämeen kirjapaino Oy, Tampere 1998. ISBN 951-609-065-6.

 

Pekka Ruusukallio: 50 vuotta suomalaisia autonrenkaita 1932-1982, Tampereen Kirjapaino Oy, Tampere 1982. ISBN 951-99381-0-9.

 

Olli Sampola: Savion Kumitehdas 1935-1985 sanoin ja kuvin. (ei painopaikkaa eikä painovuotta).

 

Talouselämän vaikuttajien elämäkertatietoja osoitteessa www.kansallisbiografia.fi

Huhtikuun taide

 

Huhtikuussa, junassa, kohti Toscanan pääkaupunkia, Firenzeä. 

Talven ylitys oli työläs: ajatus takkuili ja väsytti. 

Lopulta kevät alkoi kurkistella ikkunan takaa, valoa! Sittenkin!

Se on se ikä, tapaa sanoa tällaisiin Tampereen kirjeenvaihtaja, hän, joka kaikkein parhaiten tietää. 

 

Odotin kevättä jo talvella. Toivo oli melkein hiipunut, kunnes. 

Olin varautunut, lukenut naistenlehtiä ja nettipalstoja. Näin pitää, tulee, hienon naiset on syytä huolehtia, että kaikki on näin ja noin ja chic ja choc! 

 

Maassa oli vielä lunta, kun silitin kauneimmat mekot ja mietin niiden yhteensopivuutta muiden vaatteiden kanssa. Sovittelin komeron uumenissa talvehtineita kenkiä, pohdin käsilaukkujen toimivuutta. Rättiharjoitus ja toinenkin. 

Keinotodellisuus, pitkien käytävien takana avautuu se oikea. 

Niin kuin todellisuuteen muka voisi valmistautua. Todellisuus on aina jotain muuta. Ihanaa ja kaunista vaellusta vehmaassa puistossa, tuulista, mukulakivillä lasketun muhkuraisen tien askeltamista. Kivisiä portaita ja lisää kivisiä portaita, kuluneita ja uusia. 

Mikä ihmeen ruuhka? Ai niin, espanjalaiset portaat!  

 

Ihan kaikki eivät olleet naistenlehtiä lukeneet. Ei ainakaan ne pyylevät turistisedät, jotka lampsivat kohteesta toiseen rehjuisissa shortseissa, mainospaidoissa, melkein yhtä pyylevät rouvat heidän kintereillään. Keskustelu polveili vilkkaana eikä sitä sillä volyymillä voinut olla kuulematta. Kuka meni kenenkin kanssa naimisiin ja kenellä oli ongelmia sen ja sen kanssa. Kuljettiin omassa kuplassa, keskellä maailman kauneimpia seutuja. Suuren maan suurilla asukkailla tuntui riittävän touhottamista omissa asioissaan, mitä yhdestä renessanssista! 

 

Entä ne kirsikankukan kauniit naiset, jotka kiltisti seurasivat jonon edellä kulkevaa lippua tai viiriä? Hillityt, kohteliaat matkalaiset, joilla oli hymy herkässä. Emme me ainakaan samoja lehtiä olleet lukeneet. Taisi olla paremmat ohjeet ja kuvat.  

Suuntana Villa Borghese. 

Italia otti kaikki tulijat vastaan vehreänä, kukkivana, kukoistavana – ja viileänä. Hyytävä kylmä rintama, jota etelän lämpöön olimme paenneet, pysyi kintereillä ja ravisteli välillä oikein kunnolla. Koleaa, tuulta, sadetta ja kerran hetkinen rakeita. Aurinkoisia tunnelmia tuulen suojassa ja tuulta aukeilla mailla. 

Nostalgiaa, Firenze.

Tiber, Rooma.

Mutta nythän on huhtikuu???

Kirkoissa ja gallerioissa ei tuullut eikä satanut. Melu oli jäänyt kadulle. Katsojajoukko vaelsi kohteelta toiselle, otti valokuvia, huokaili. Taideaarteita riitti jokaiselle päivälle, pakahduttava määrä. 

Kevät, ikuinen, ihana kevät. Primavera, Uffizi. 

Maailman kauneimmat taideteokset, siellä ne kaikki ovat. Firenzen ja Rooman kirkkojen ja museoiden holveissa. Taidokkaat siveltimenvedot, rohkeat sommitelmat, kaikki värit, valot, ilmeet. Ne katsoivat taivaisiin, ne katsoivat meitä, rohkeimmat seuraavat kulkijaa katseella. 

Rooma, Castel San Angelo 

Uffizi, Firenze.

Uffizi, Firenze 

Raffael, Uffizi

Correggio, madonna, Uffizi, Firenze.

Ei ole vain yhtä madonnaa, ei yhtä pietá-aihetta, ei yhtä krusifiksia. Kaikkea on, monta erilaista variaatiota ja näkemystä, hartaita ja kauniita kaikki. Ei ole vain yhtä mestaria, jonka mekin tiedämme, on monta, niin monta, etteivät kaikki nimet jää vanhaan mieleen. 

 

Pieni Jeesus-vauva, Jesunen, niin kuin Lönnrot joskus suomensi, on alaston, suloinen, hymyilevä, totinen. Pullea pikkuinen, hymykuopat polvissa ja kyynärpäissä, kiharaiset kutrit.  Joskus äiti  kohottaa lapsensa muiden katsottavaksi ja antaa temppelin viisaiden ihmetellä vauvan ihanuutta. Kauneimmissa kuvissa näkyy äidin ja lapsen yhteinen tunne, ilo olemassaolosta. Yhteiset hellyyden tuokiot. 

Castel San Angelon yläkerran saleissa kohdattiin suuri taulu, aiheena lepo matkalla Egyptiin. Joosef on väsynyt ja nukkuu sikeästi, melkein kuulee kuorsauksen. Maria imettää pienokaistaan. Pyhä perhekin on perhe. 

 

Kun Jeesuksen maallinen elämä lähestyy loppuaan, Mestari riippuu ristillä, yksin, kärsivänä. Krusifiksit on nostettu korkeuteen, ylös maallisesta maailmasta, yksinäinen Vapahtaja kaikkien yläpuolella. Ei enää suloinen pienokainen, jota kaikki rakastavat, vaan aikuinen mies, yksin kärsimyksen keskellä. 

 

Kirkkoja ja niiden freskoja restauroidaan kankaisten suojien takana. Kristus yksin ristillä, kiusausten erämaan hiekkaa muistuttavan värisen suojapeitteen edessä, Kristus lähes kokonaan pressujen taakse kadonneena. Kristus, joka tulee uudelleen. 

 

Maailmantaiteen rinnalla kulkee arkitaide. Pysäyttävät somistukset näyteikkunoissa, tavaroiden asettelu myyntipöydälle, ravintolan kauniisti rakennettu annos, kahvilan herkkutiskin värisarjat. Puutarhan vehreyden kerroksisuus, harkitusti istutetut puut, viimeistelty nurmikenttä ja valtoimenaan rönsyilevät kukat. Ihminen, joka luo itsestään pienen taideteoksen, kun pukeutuu huolellisesti värejä yhdistellen päivän rientoihin. Arkitaiteessa on elämän koko kirjo. 

Vyökauppias sanoi itse tehneensä kaiken.

Diorin muotitalon ikkunasomistus Firenzessä. 

Hotellin vaatekaapin ovenkahva, Firenze.

Taidetta ei jaksa, jos on jano tai nälkä. Iloinen tervehdys ravintolan ovella, olkaa hyvä, madame, ystävällinen keskustelu, herkut, joissa värit, rakenteet ja tuoksut muodostavat täydellisen kokonaisuuden. Maut, joita on hyvä muistella. 

 

Takkuisen talven jälkeen Rooma ja Firenze tekevät hyvää sielulle! 

Olkoonkin, että mekot palasivat matkaltaan sileinä ja puhtaina. Ei mennyt silitys hukkaan, ei vielä kertynyt mekkopyykkiä takapihan narulle liehumaan! 

 

Kuvat on otettu pikkukameralla, valotusta tapaillen ja sommittelun lakeja uhmaten. 

 

Elämää kirjoissa - ja vähän kuolemaakin

 

Kirjoissa on elämää ja kuolemaa. Niin elämässäkin. 

Kun kerään yhteen viime vuonna luetuista kirjoista ne, jotka koskettivat ja kolahtivat, huomaan, miten kuolema välähtelee teksteissä, elämän rinnalla. Kontrastit elävät ja sävyt antavat voimaa toisilleen.   

 

Finlandian voittaja.

36 uurnaa

 

Olen lukenut Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjaa. Epäsystemaattisesti. Pokkaripainoksien pientä pränttiä tihruten. Hyvä kirjailija, suosittelen tutustumista Kuopio-kirjoihin, mutta mieluummin ehkä ilmestymisjärjestyksessä. Henkilögallerian voi silloin omaksua ja oppia, tapahtumien kronologian hallita, lukukokemus lienee antoisampi.  

  

36 uurnaa kertoo elämästä äidin kuoleman jälkeen. Aikuinen tytär järjestää ajatuksiaan, jättää hyvästejä, päästää lopulta äidin lähtemään tuonilmaisiin. 

 

Äidin ja tyttären suhde on kaikista ihmissuhteista särmikkäimpiä, vaikka kaikki olisikin ’hyvin’. Äiti on tyttären elämässä mukana huoltajana, hoivaajana, naisen mallina, naiseuden auktoriteettina. Suhde voi olla harmoninen, riitaisa, iloinen, surullinen, kaikkea samalla kertaa ja vuorotellen. 

 

36 ottaa mukaansa, palauttaa mieleen tunteet oman äidin kuoleman jälkeen. Tässä on kai sanottava, että Sirpa Kähkösen kirja on omalla tavallaan surutyötä, vaikka tuota sanaa pohjattomasti inhoankin. 

 

Suru käy totisesta työstä, en kiistä. Suru on mieleen vyöryvä myllerrys, jossa mitataan etäisyyttä ja läheisyyttä. Mutta: toisin kuin melkein mitä tahansa muuta työtä, surua ei voi teettää toisella, ostaa valmiina kaupasta tai hoitaa silloin, kun aikatauluun sattuu mukavasti sopimaan. Suru tulee ja valtaa mielen, se on käytävä läpi, sillä vain näin varmistuu, että eräänä päivänä voi saavuttaa tasapainon ja suru muuttuu osaksi sielua, mutta antaa elää eteenpäin. Milloin se tapahtuu, sitäkään ei voi tietää, ennen kuin kaikki on valmista. 

 

Luin 36 uurnaa kahteen kertaan. Ensimmäinen lukukerta oli haltioitunut, nopea, kirja on upea, olin vaikuttunut. Toisella kerralla olin kriittisempi, vaikka teksti edelleenkin oli hyvä ja tehoava. Poimin yksityiskohtia, hidastelin, aikaisemmat Kuopio-sarjan kirjat nousivat mieleen. Ensimmäisen lukemisen hurmio vaihtui hallitumpaan makusteluun. 

 

Kirjaston piirissä olen tutustunut puutarhuriin, 
joka askartelee kauniita kirjanmerkkejä. 
Kiitos lahjasta, tähän kirjaan se sopii! 

Suntio 

 

Antti Hurskaiseen tutustuin tämän kirjan myötä, kun kirja oli jo Finlandia-ehdokas. Olisiko palkinto sittenkin kuulunut Suntiolle? Uskonnollissävytteinen teksti ei valitettavasti taida olla kaikkein trendikkäintä, mutta elämänkatsomuksellisten teemojen pohdintaa pitää aina olla.  Myönnän, kaikkia Finlandia-ehdokkaita en edes ole lukenut enkä pitänyt kädessäni. 

 

Suntio on pienen seurakunnan työntekijä, pienen tytön yksinhuoltaja ja kirkkoherran ja kappalaisen keskustelukumppani. Kirja on Virsikirjan näköinen opus, ruskea ja eleetön. Liian eleetön värikkäälle, sensaation sävyiselle markkinalle? 

 

Suntio on ollut vanhanajan kirkonvartija, seurakunnan yleismies ja se, jolla oli paras tieto seurakunnan tapahtumista ja muista työntekijöistä. Nykyään puhutaan seurakuntamestareista, tässä suntio on tutusti suntio. Helposti lähestyttävä. 

 

Antti Hurskaisen teos on rohkea kirja, josta pitää lukea tarkkaan muutakin kuin dekkarimainen juoni. Antti Hurskainen avaa henkilöidensä suntio Turtolan, kirkkoherra Sirénin ja kappalainen Lepän elämänkuvioita asteittain. Avainhenkilöksi muodostuu pieni Monika-tyttönen. 

 

Kuinka Turtolan lopulta käy? Suoraa vastausta kirjailija ei anna ja ehkä Turtolan tarina jatkuu vielä, ehkä siitä ei voikaan sanoa mitään lopullista. 

 

Kauan sitten luettuja, yhä kestäviä. 

Antti Hurskaisen ansiota on, että Suntion luettuani etsin kirjahyllystä Ingmar Bergmanin Laterna Magican, muistelmateoksen. Turtolan ja Sirénin keskusteluissa kirja on esillä, nyt perintönä saatu opus pääsee, monien vuosien jälkeen, yöpöydälle. Seuraavana voisi kerrata Hyvä tahto -kirjan. Laterna Magica ei ole vanhentunut, vaikka sivut ovatkin kellastuneet.

Kuinka kauan Suntio pysyy tuoreena? 

Ajatuksia ja kielikylpy.

 

Innan du försvinner

 

Rafael Donner on tullut teeveestä tutuksi taloprojektinsa ansiosta, Jörn Donneria tuskin pitää edes esitellä. 

Isän ja pojan kirjeenvaihto on julkaistu 2018. Jörn Donner kuoli tammikuussa 2020. Kirja on melankolisen kaunis, pehmeäkantinen opus ja sen on painanut Oy Nord Print Ab, tuttu omien omakustanteideni painotalo. Tyylikäs nide tarttui käteen kirjamessujen alennuslaarista, ei ehkä ihan arvoisestaan paikasta. 

Luin ruotsinkielisen alkuteoksen, enkä aluksi edes ottanut selvää, onko tätä suomennettu. Tehokas toisen kotimaisen kertauskurssi ja mahdollisuus nauttia ilmeikkäästä kielestä. 

 

Jörn Donner kertoo elämästään, myöntää virheensä, pohtii sitä, miten lapsuuden tragediat ovat vaikuttaneet aikuisiän ihmissuhteisiin. Me muistamme Jörn Donnerin elokuvantekijänä, kulttuurivaikuttajana, rohkeana keskustelijana. Perheen vaiheista on saatu sensaatiojuttuja, julkisuus ei aina ole ollut kovin hienotunteista. 

Mitä sitten, kun yleisö alkaa unohtaa? Jörn Donner pohtii sitä, millaisista asioista hänet muistetaan – ja mistä hän haluaisi tulla muistetuksi. 

Sanat, kirjat, tekstit – niiden hän toivoo jäävän elämäntyönsä tärkeimmäksi osaksi. Kaiken keskelle jäävät sanat, kirjoittaminen. Toivottavasti tämä toive toteutuu. 

 

Joskus, kun lukee romaania tai runoja, eksyy riveiltä ja tulee kysyneeksi itseltään: kuka puhuu? Tämän kirjan kohdalla ei tule sitä ongelmaa. Käsialat erottuvat toisistaan, äänenpainoissa kuuluu eri ikäkausien kokemukset ja arvostukset. 

Rafael ja elämänsä illan realiteetit tajuava Jörn Donner ovat hienoja keskustelijoita. 

Sain Anjalta lahjaksi mustan kissan. 

Erään kissan tutkimuksia 

 

Katja Kettu jäi mieleen ollessaan Eeva Joenpellon talon stipendiaattina Sammatissa. Vares-Kantolassa hän kirjoitti Kätilön, läpimurtoteoksensa. 

Vaikka Katja kirjoitti tekstiään eteläisessä Suomessa, kirjan poljento on pohjoinen. Murre, sanonnan, asennoituminen elämän ankaruuteen. Kaiken kehyksenä on sota, julmista julmin kohtalo. 

 

Kätilöä on sanottu roisiksi. Tapahtumat kuvataan juuri niin raadollisina kuin ne ovat tapahtuneet, yhtään eufemismia, kiertoilmausta tai kaunistelua ei tekstissä ole. Jyrkkä totuus lyö silmille, lukiessa täytyy välillä huokaista, ainakin, ottaa hetken verran etäisyyttä. Kirjan lopussa on lähdeluettelo, kaikki ei ole kirjoittajan kuvitelmaa.  

 

En osaa kuvitella, millaista Katja Ketun teksti olisi äänikirjana, kun sanat paukkuvat väistämättä koko ajan päälle, eikä niiden lomassa ole aikaa ajatella, edetä verkkaan, hengähtää, miettiä. 

 

Erään kissa tutkimusten sivuilla on huikean kauniita luontokuvauksia, kuin Paulaharjun tekstiä, elävää, ilmeikästä kieltä. 

Siinä on myös ankaria kuvauksia pohjoisen elämästä, historian vaikeista ajoista. Välillä sukelletaan kirjailijan nykyaikaan ja taisteluun oman elämän ja työn ongelmien keskellä. 

Katja Kettu osaa lomittaa erilaiset juonet, punoa kertomuksen kuin taidokkaan palmikon. Kaiken keskellä on salaviisas kissa, joka kertoo sen, mitä ihmiset eivät sanoiksi tohdi pukea. 

 

Erään kissan tutkimuksien viitekehykseen kuuluu Katja Ketun elämäkertakirja Ismo Alangosta. Kirjaprojekti, joka ei ehkä vastannut kustantajan toiveita ja joka sai nuivan vastaanoton. Kun löysin kirjan edullisten hintojen messupöydästä, päätin ottaa selvää, mistä oikein on kyse. 

Olin ajatellut, että kahden luovan ihmisen, kirjailijan ja lauluntekijän välillä voisi olla aivan erityistä kemiaa, kipinöintiä. Sitä en löytänyt, valitettavasti. Taidan olla väärää kohderyhmää. 

Elämäkerta on varmasti aarre Ismo Alangon faneille, niin tarkkaan siinä selvitetään iskelmälaulajan ura ja kaikki laulut – joita on paljon.  

 

Olen lukenut Kätilön, olen lukenut ja nauttinut tämän uusimman. Olen hankkinut Katja Ketun kirjoja hyllyyni enkä niistä luovu. Hyviä kirjoja kirjoitetaan juuri näin, sievistelyä kaihtamatta. Rohkeasti. 

 Ja niin...

 

Olen hidas lukija. Luen vanhanaikaisesti, painettua sanaa.  Pohdin sanoja ja tekstejä verkkaisesti. 

Nämä kirjat ovat olleet pinnalla, mutta eivät ne enää nouse suosikkien listoille.  Kirjallisuuden sykli on nopeutunut, kirjojen markkinointi tehostunut, kirjojen olomuoto muuttunut. 

Kuitenkin, uskon kirjallisuuteen. Kaikenikäiseen, kaikenlaiseen, kunhan se koskettaa.