Valkoisen talon muistoissa

Muistaminen on lahja. Jokainen saa omannäköisen lahjan. Se, minkä sinä muistat, ei välttämättä ole sama asia, jonka minä muistan. Kumpikaan ei kuitenkaan ole väärässä. Muistot ovat oikeita, vaikka ne muuttuvat elämän varrella. Vanhimmat muistoista hioutuvat uusia, särmikkäitä vasten ja kokonaisuus saa hahmoa.

Olen tehnyt matkaa lapsuuteni Valkoiseen taloon, sen pihamaalle ja niihin taloihin, jotka Kauppalan teiden varsilta tunsin. Joku on kysynyt, miksi. Vastauksia on monta. Koska lapset kysyivät. Koska halusin tallettaa asiat, ennen kuin ne katoavat. Koska minun täytyi tehdä se. Oli kirjoitettava oma versio elämästä näkyviin.

Valkoisessa talossa ja Kutomolla tehtiin paljon työtä. Kutomon naiset tekivät toisen työpäivän kotona, perheen huoltajina ja kasvattajina. Apuna ei ollut moderneja kodinkoneita tai puolivalmisteita, ei automaattipesukoneita eikä kovin hyviä kylmälaitteitakaan. Silti selvittiin, sumeilemattomalla työnteolla.

Elämä oli viatonta, turvallista. Ensimmäisellä ulkomaanmatkallani en pelännyt huumeita tai tyrmäystippoja, suurin huoli oli, ehtisinkö ajoissa oikeaan junaan.

Pääsin käymään Valkoisen talon pihalla. Katselin julkisivua – joka on nyt keltaiseksi maalattu – katselin ikkunoita. Tuossa oli takana herrainhuone, sitten eteishallin ikkuna, toisella puolella keittiö ja keittiön liittyvä pieni varastohuone. Yläkerrassa Kaijan huone, sitten eteishallin ikkuna, minun ikkunani ja meidän kotimme keittiö. Mitä niiden ikkunoiden takana nyt on, sitä en tiedä. Siellä on muistojen todellisuus. Haluanko edes päivittää muistojeni todellisuuden?

Katselin pihaa ja puita. Mäntyä, jonka kaaartuvat ja kiertyvät oksat olivat ikkunani tasalla. Siitä alkaen olen mielelläni katsellut ennen uneen siirtymistä puita, oksien hahmoa iltataivasta vasten. Katselin nurmikenttää, jonka keskeltä omenapuut olivat jo kadonneet. Muutama suuri koivu oli vielä tallella ja pihan länsipuoli. Hiekkalaatikko ja puutarhakeinu olivat kadonneet. Katselin ajotietä, joka edelleen oli olemassa, mutta jonka tarkkarajaiset reunat olivat ajan mukana ruohottuneet.

Muistin elämää hiljaisessa talossa. Jos olisin voinut, olisin jäänyt niille sijoilleni, katselemaan. Muistot olisivat alkaneet tulla esiin, yksi kerrallaan. Silloin, kun vietin aikaa työpöydän ääressä, olin pitkän aikaa hiljaa. Annoin ajatusten virrata ja vihdoin, ne tulivat. Kiitos jokaisesta. Jossain tallella ne olivat, olen iloinen siitä, että sain ne esiin, rikkaina, rakkaina.

Jokainen on tavannut iäkkään ihmisen, joka kertoo yhä uudelleen elämäänsä, samat asiat kertautuvat yhä uudelleen. Tarina kuluu, kapenee ja muuttuu mantraksi, jonka ensimmäiset sanat kuulleessaan tietää kuulevansa taas saman litanian ja usein kuuleekin. Yksityiskohdat, syvyydet ja korkeudet hioutuvat pois, pelkistyvät.

Muistot eivät ole pikkusuolaisia, joita voi nauttia parin kahvikupillisen lomassa sopivina haukkapaloina. Niille pitää antaa aikaa.

Ei ole itsestään selvää, että muistojen lahjan saa pitää koko taipaleen ajan aarteenaan. Lapsuuteni vanhukset olivat kaikki virkeitä ja hyvämuistisia – vai olivatko? Ainakin he ilmeisesti olivat vanhoja jo paljon nuorempina kuin me – ja he olivat sopeutuneet vanhuuteensa. Oliko se oikein ja kohtuullista, sitä en tiedä. Fyysinen ja henkinen ikä eivät ilmeisesti missään vaiheessa kulje täsmälleen samaan tahtiin.

Vuosi vaihtuu, kalenterissa. Vuodet vaihtuvat elämässä, mutta rajapinnat eivät ole samoja kuin virallisessa ajanlaskussa. Silti, tämäkin hetki on hyvä aika lupauksille ja niiden pitämiselle.

Muistojen ääreen pitää pysähtyä, antaa ajan kulua, odottaa ja antaa alitajunnan tehdä työtä. Kun uusi vuosi alkaa, lupaa minulle, että annat itsellesi mahdollisuuden muistaa ja muistella. En tule milloinkaan kysymään, täytitkö lupauksesi, mutta lupaathan silti.

Anna itsellesi lupa olla ja antaa muistojen tulla. Silloin myös tulevaisuus on helpompi ottaa vastaan, antaa sen muuttua aikanaan uusiksi muistoiksi.

Tätivaihdetta silmään! Tämä on arkea!

Arjen änkyröinnit ovat alkaneet!

Ajattelin ensin kilauttaa kaverille, mutta kello oli silloin niiiiin paljon, olkoon. Kaadetaan paine blogiin. Taas on aika käydä tätivaihteella, unohtaa hellämielinen joulu.

Olette varmaan huomanneet, että postipakettia ja pikakirjettä voi seurata netissä, mutta sähköpostiviestiä ei. 

Sain viestin. Olin iloinen, otettu ja vastasin oitis. Toimitin aineiston, jota TAHO oli pyytänyt. Tein postituksesta selkeän, omasta mielestäni.

TAHO ei ole vastannut. Ei haukkunut, ei kiittänyt, ei mitään. En tiedä, onko aineisto päässyt perille vai ei, katosiko se bittiavaruuteen. Minä täällä, tätivaihde päällä, omia aikojani kipristelen.

Olen joskus lähestynyt spontaanisti toista TAHOa. Omin päin, pyytämättä. Enkä tiedä, onko sekään viesti ikinä saapunut osoitteeseen. Ollaan kai jollain tasolla tasoissa.

Somessa on etikettinsä. Kun viesti saapuu, ainakin useimmilla liike-elämässä toimivilla on tapana kuitata se vastaanotetuksi muutamalla sanalla. Tapa on sekä kohtelias että viisas, sillä muuten ei vastaanottaja tule tietämään, onko tärkeä lähetys perillä vai ei.

Sähköpostin etuihin kuuluu, että se rauhoittaa puhelimen. Kun aloitin työt toimistossa, äänikulissina oli puhelujen jatkuva kakofonia. Kun vuosien jälkeen lopetin, työrauha oli lähes rikkumaton: vain muutama satunnainen kailottaja, suurin osa hoiti hommansa äänettömästi sähköpostilla. Kauhean fiksua ei ole soittaa perään ja kysyä, onko viesti tullut.

Nuoremmat ja hätäisemmät modernin viestinnän gurut ovat sitä mieltä, että kaiken voi tehdä sähköisesti. Hoitaa raha-asiat, postit, valokuvat, kalenterin, perinnät ja perinnöt, kaiken yhdellä, ei-ihan-niin-pienellä puhelimella. Tähän leikkiin ovat pankitkin liittyneet. Saan omalta rahalaitokseltani säännöllisesti viestejä siitä, ettei tunnuslukukorttiani kohta enää päivitetä. Ellen nopeasti ryhdy toimiin, minun käy – vaikka miten. Maassa, jossa ainakin seitsemän pankkia kilpailee keskenään asiakkaiden rahoista, pankeilla näyttää olevan varaa sulkea asiakkaan kannalta tarkoituksenmukaisia palveluja. 

Olen hoitanut asioitani tunnuslukukorteilla ja tietokoneella. Olen omistanut useampia kännyköitä, mutta samaan aikaan vain yhden tietokoneen. Kompuutteri on pitkäikäisempi kumppani kuin telefooni. Eihän sitä taskuun voi sulloa, mutta pöydällä se pysyy tukevasti. 

Jos elämänsä kaikki tiedot keskittää puhelimeen, miten puhelinta pitää varjella? Niin kuin henkikultaa? Niin kuin perintöhopeita? Pitääkö liikkuvalla ihmisellä olla kaksi puhelinta? Toinen, jolla voi soittaa kaikissa tilanteissa ja kaikkialla, toinen, jolla voi hallinnoida kotitoimistoa? Jotta palvelu pelaisi ja asiat pysyisivät koossa, puhelinta ei saa kadottaa, kastella tai särkeä. Sille ei saa tapahtua mitään. Onnistuu loistavasti vakioiduissa laboratorio-olosuhteissa. Elämä on eri juttu, mutta sitähän ei suunnittelija tiedä. 

Puhelin on turvalaite maailmalla, mökillä tai hiihtoladulla. Se ei saa hyytyä pakkasessa tai pudota hankeen. Jos se putoaa vesilätäkköön, kumpi on helpompaa, hankkia uusi telefooni vai ohjelmoida koko elämä uusiksi uudelle laitteelle? Virtaviivaisen ulkoilupuvun design voi olla niin pelkistetty, ettei edes puhelimenmentävää taskua ole. 

Viranomainen valvoo. Se haluaa, että täti saa jokaisesta ostoksesta kuitin, sillä niin (ja vain niin?) varmistetaan, ettei rahaa valu kassan ohi. Jos ostan suklaapatukan uimahallin kassalta ja maksan mummoikäisten vesijuoksun, minun pitäisi ottaa vastaan kaksi kuittia, kun kassojakin on kaksi, toinen kahvilalle ja toinen uimareille. Joka kerta sovin kiltin ja kauniin kassatytön kanssa, että hän aikanaan päästää minut ulos hallista ilman kuittia. Kassalta valuu kerran leimattua kuittipaperia suoraan roskiin, mutta viranomainen lienee tyytyväinen.  

Paperin välttäminenkään ei ole vastaus. Ruokakaupasta haluan paperisen kuitin. Jos joku tuotteista on epäkunnossa, otan kuitin, marssin kauppaan ja reklamoin. Saisi sen kuitin kännykkäänkin, mutta kuka haluaa täyttää puhelimen muistin sellaisella tiedolla? Tänään leipää ja maitoa, toissa päivänä banaaneja tarjouksesta. Kuitti on tuoretavara, jonka roskistan, jos kaikki on OK. 

Omistan jonkin verran käteistä rahaa. Sen verran, että voin säilyttää pankkikortin turvallisessa paikassa ja maksaa uimahallissa euroilla, tehdä ostoksia torilla ja käsityöpajassa. Toisinaan käytän käteistä tietyissä hmmm…paikoissa, joille en halua luovuttaa pienintäkään tietoa pankkiyhteyksistäni tai siitä, kuinka vähän rahaa minulla oikeasti on.  

Käteisellä saa ystäviä. Rehvakas kaveri, joka kertoo luopuneensa käteisestä siksi, että kortilla on hienompaa, kolikot painavat ja niin edelleen. Sitten, kun totuus valkenee ja vain käteinen kelpaa, tuttu täti auttaa ja saa ystävän. Kop, kop, koputan puuta, kaikki tilapäävipit on aina maksettu pankkitilille. 

Taidan todella käydä tätivaihteella, kun en pidä kaikkea edistykseksi nimettyä edistyksenä. Mutta eihän tämmöistä kiukuttelijaa kukaan ota todesta. Täti mikä täti, arkinen turhake. 

PS. 

Joitakin viikkoja sitten öisellä moottoritiellä ajeli pieni sininen auto. Se yritti pysyä oikeanpuoleisella kaistalla, mutta harhautui välillä keskiviivalle, välillä pientareelle. Nopeus vaihteli ryöminnästä ylinopeuteen. Ei, kuljettaja ei ollut humalassa eikä aineissa. Kuljettaja oli nuori poika, joka omisti kaiken huomionsa kännykälleen. Hymyili sille autuaan rakastuneen näköisenä. Toivottavasti kaikki sujui hyvin. Me pääsimme ohi, poika jäi tielle seikkailemaan. 

PS. 2 Jonkinlainen aasinsilta kuvien ja tekstin välillä on ehkä tunnistettavissa. Palapeliä se arkikin on, vuoden vaihtuessa kaikki aika lailla hajallaan. 

24.12.2017

Taivas tummuu jo varhain,

Kirkkaina syttyvät tähdet,

Kotipuut, taivaan valossa.

Valossa menneiden aikain,

Muistojen poluille lähdet,

Rakkaiden joulujen talossa.

Juhla on aatosta parhain,

Helkkyvät kellojen äänet.

Joulu täällä, kylässä, talossa.

Hyvää Joulua sinulle!