Kevät tuli, ja lupaus kesästä. Katselin kaappiani ja totesin, että kaikki tamineet eivät enää ole uudenveroisia. Haalistuneet omia aikojaan, mokomat. Ompelin palttinasta uuden mekkosen.
Kevät meni, mutta kesä antoi odottaa itseään. Ompelin vielä toisenkin
mekkosen. Jospa se houkuttelisi kesän… Ei siinä ollut taikaa. Vasta kolmas kesänvärinen
mekkonen houkutteli helteen, mutta sitten oli jo tarvis varata mukaan koleina
päivinä kesää odotellessa neulottu jakkunen, pikkumekon lämpökerros. Päivänsydän
on vielä lämmin, mutta ilta viilenee nopeasti.
Tämä mekkojen määrä suhteutettuna hellepäivien tai edes
kunnon kesäpäivien määrään – tiedän, jako ei mene millään matematiikalla tasan.
Enkä edes yritä arvailla, kuinka vaarallinen huume kesämekot ovat. Talvi on
pitempi, mutta siitä selviää vähemmällä. Loogista? Ei tietenkään!
Älkää sanoko, että pukeutuminen ei ole tärkeää tai sillä ei
ole väliä. Tai jos sanotte, sanokaa se hyvillä mielin. Aina tulee tilanteita,
jolloin tällainen lause on lempeintä ja tahdikkainta, mitä voi toiselle sanoa.
Vaikka syyllistyisikin samalla sanomaan valkoisen valheen tai muunnettua
totuutta.
Ystävä puhuu joskus ruumispeilistä. Siis sellaisesta, jossa
ihminen näkyy kokonaan. Sellainen pitää hänen mielestään kaikilla olla. Ellei
ole, se saattaa näkyä ihmisestä.
Pukeutumisella on merkitystä. Muodostamme mielikuvan
persoonallisuudesta ulkoisen hahmon perusteella. Ensi vaikutelma on muoto,
väri, kokonaisuus. Ihminen, jonka liikkuminen, passiivisuus tai eloisuus, asun
liike vartalon liikettä myötäillen tai sitä vastaan, omat ja vaatteen värit,
kaikki se näkyy ensin, sitten vasta tulevat silmät, hymy, käsien kieli.
Kun ensivaikutelma on saatu, vaatteilla ei ole sillä tavoin väliä.
Mutta ensin on mekko, vasta sen jälkeen tulee tuntematon ihminen, johon
mahdollisesti tutustun. Mekosta saan ensimmäisen vaikutelman. Mekko voi olla
oven avaaja: yksi niistä maailman pienistä asioista, joilla saa keskustelun luontevaan
alkuun. Loppuuko puhe siihen vai jatkuuko uskomattomiin sfääreihin – se on
sitten jo kokonaan toinen juttu.
Pukeutuminen ja tyyli ovat eri asia kuin muoti. Kun on
käynyt läpi minit ja maksit, opit ja popit, tietää jo omat ääriviivansa ja
tuntee omat värinsä. Ja osaa pysyä siinä, mikä tuntuu omalta ja sopivalta.
Vaikka joku väri tai kuosi ei olisikaan muotia, sen ei silti tarvitse olla
tyylitöntä. Kun ihminen on itsensä näköinen ja sinut olemuksensa kanssa, se on
kaunista ja sopivaa.
Kulunut kesä on tavallaan ollut armollinen, sillä helteet
ovat olleet minimissä. Isot hikiset miehetkin ovat joutuneet kiskomaan
vartalonsa suojaksi paidan ja jalkoihinsa sukat.
Siihen aikaan, kun ruuhkajuna oli lähes jokapäiväinen kulkuneuvo,
opin rakastamaan jakkua. Jakkua, jonka saattoi pukea päälleen ennen kuin istui
junan penkille, paikalle, jolla äsken ehkä oli ollut joku hikinen, paidaton
wanna-be-adonis. Tai joku muu, lähes paidaton, mikroshortsinen. Tunsin, kuinka
vaate varjeli yksityisyyttäni, ihoani. Olisin tarjennut vähemmälläkin, mutta
sieluni ei. Olenko vanhanaikainen? Ehkä, mutta minä olen vanhanaikaisessa
iässä. Kun minä olin lapsi, aikuiset lähtivät
kesälomalle popliinitakki päällä tai vähintään takki käsivarrelle
laskostettuna. Suoja oli lähellä, yksityisyyden peite.
Sääli, että on meillä hellepäiviä ja aurinkoisia päiviä kovin niukasti. Me emme ehdi tottua ja
sopeutua lämpöön, eikä meille kehity kesäpukeutumisen kulttuuria. Me emme opi
kukoistamaan emmekä näkemään kukoistusta toisissamme. Kesäistä pukeutumiskulttuuria ei todellakaan ole se,
että vain heitetään talvitamineet pois ja ollaan paljaaltaan kaikkien silmissä.
Kohta on taas talvi ja talvi on omalla tavallaan lohdullinen
vuodenaika. Silloin kaikkien on pakko pukeutua, eivätkä pahimmat
tyylikömmähdykset heti näy. Myöhäissyksykin on armollista aikaa: ulkona on niin
hämärää, etteivät kaikki ongelmat käy silmiin.
Mutta vielä, vielä on kesää, vielä saa kukoistaa!