Herra Tokmannin fiinimpi lasikaappi eli käynti EMMAssa

Herra Tokmannin olen nähnyt monta kertaa televisiossa. Ruutupaitamies ajaa rekalla mutkaisilla vuoristoteillä ja taivuttaa upealla hymyllä kaikki suurista voitoista haaveilevat tavarantoimittajat alennuksiin, puolustaen meitä nuukuuteen taipuvia kuluttajia. Sitten Herra Tokmannista tulee vieläpä Joulupukin apumies ja hovikuljettaja. 

Ei elämä noin hienoa voi ollakaan! Eikä se kai oikeasti aina olekaan. Mutta kadehdittavan hyvä mainosidea. 

Herra Tokmannin fiinimpi lasikaappi 

eli käynti EMMAssa 

 

Kiitos, Hannele ja Pekka! Oli mainio juttu, että ehdotitte yhteistä vierailua EMMAn näyttelyyn. Olimme jo pohtineet Kyösti Kakkosen kokoelmasta koottuun näyttelyyn tutustumista, mutta se nyt vaan oli jäänyt. Jos joku hyvä aie jää samalla tavalla paitsioon, se jää helposti kokonaan. Onneksi tässä ei niin käynyt. 

 

Todellisen elämän Herra Tokmanni, kauppaneuvos Kyösti Kakkonen on menestynyt liikemies ja taiteen keräilijä. EMMAn näyttelysivuilla julkaistussa haastattelussa hän kertoo kodistaan: maaseutukodissa oli paljon kauniita, käsin tehtyjä arkisia esineitä, joiden taitava työnjälki tuotti käyttäjälleen iloa. Opiskeluvuosina syttyi rakkaus taiteeseen, Kyösti Kakkosesta tuli lasin ja keramiikan keräilijä. 

Toini Muonan töitä, joista tuli kokoelman alkusolu. 

Kyösti Kakkosen kokoelmaan kuuluvia töitä on esillä Espoon WeeGee-talossa, Espoon nykytaiteen museossa, EMMAssa. Kokoelma on laaja, 10 000 esinettä, esillä on pieni osa siitä. WeeGee-talon kokoelmiin on talletettu yli 1300 teosta, joista niistäkin riittää paljon nähtävää ja koettavaa tuleville vuosille. Näiden taideteosten ohi ei voi vain kiiruhtaa, niiden ääreen on pysähdyttävä. Moni esine saa mielen liikkeelle, nostaa pintaan muistoja ja herättää tunteita. 

       Näyttely on taidokkaasti rakennettu, työt on ryhmitelty kuuteen kategoriaan.  

Taidetta ja muotoilua 

Koskettava kauneus

Sulaa lasia, palavaa savea 

Taidetta koteihin  

Vallan muodot 

Huvimaja ja Amazonas. 

 

Kokoelman alkusolu on ollut keraamikko Toini Muonan (1904-1987) teosten jäämistö, jonka Kyösti Kakkonen onnistui hankkimaan. Toini Muonan töitä on esillä myös EMMAn näyttelyssä. Toimi Muonaa on luonnehdittu modernismin edelläkävijäksi – töiden harmoninen muotokieli ja taidokkaat lasitukset puhuttelevat yhä. 

Wirkkala, Aalto, Sarpaneva, tuttuja, ikonisia esineitä. 

 

Taidetta koteihin on tietysti tutuin osio näyttelystä.  Vaikka kotona olisikin Tapio Wirkkalan (1915-1985) laseja, kaikkia niitä ei monellakaan ole. 

Aaltovaasejakin löytyy, mutta kenellä on kaapissaan kaikki värit? Alvar Aallon (1898-1976) taidokasta tuotetta on varioitu ja toteutettu eri väreissä. Entä Timo Sarpaneva (1926-2006), jonka käyttöesineitä on monessa kodissa. 

Taitavan puukonkäyttäjän linnut. 

Tapio Wirkkalan ja hänen puolisonsa Rut Brykin kokoelmasta on erillinen näyttely EMMAn toisessa kerroksessa. Työt on deponoitu museoon jo aikaisemmin, näyttely täydentää oivallisesti ykköskerroksessa olevaa laajaa katsausta lasi- ja keramiikkataiteeseen. 

 

Kaikkein taidokkaimpia esineitä ja teoksia on usein voinut vain kaukaa ihailla. Näyttävimmät uniikkiesineet ovat museon vitriineissä. Niiden äärelle pääsee museokorttia vilauttamalla. 

       Sillä, minkälaisia kuppeja ja laseja kotikaappiin päätyy, on merkitystä. On ilo kattaa kauniit astiat pöytään, vaikka kaikkia ei arkena käyttäisikään. Esineiden harmonia tuo iloa ja iloa me ihmiset tarvitsemme.  

 

Birger Kaipiaisen töitä uran alkutaipaleelta 

Komeat seinälautaset saavat yhä enemmän väriä, kun taiteilijan ura etenee. 

Birger Kaipiainen (1915-1988) on tuttu kotoisista Paratiisikupeista, mutta EMMAn näyttelyssä tajuaa taas, miten monella tavalla taiteilija onkaan osannut olla värikäs, salaperäinen, puhutteleva. Kellolintu, loisteliaat seinälautaset, värikkäät hahmot, saven muodoilla alati jatkuva leikki.  

 

Birger Kaipiaisen työt on järjestetty kronologisesti. Ensimmäiset seinälautaset on tehty pian sodan jälkeen, 1950-luvun värit ja muotokieli ovat hillittyjä, 1960-luvulla töihin tulee voimaa ja lisää värejä. 

 

Mikä on vaikuttanut muotoihin ja väreihin? Varmasti taiteilijan ajatukset ja tavoitteet ovat pitkän uran aikana muuttuneet ja kehittyneet, mutta mikä osuus on pulavuosien materiaaleilla ja mielialoilla? Käyttöesineitä valmistettiin sodan aikana ja jonkin aikaa sen jälkeenkin hauraasta ara-massasta, lasitukset olivat vaisuja. ilmapiiri oli varovainen, rohkeus kasvoi vasta elämän kohentuessa ja varmasti myös materiaalien saanti parani. 

 

Oiva Toikan Lasimetsä.

Oiva Toikka (1931-2019) oli ensimmäisiä taiteilijoita, jonka käyttöesineet henkivät hiljaista huumoria ja elämäniloa. Lasilintujen mestarin rakentama mahtava lasimetsä rajaa näyttelytilaa, sen heijastuksia voi ihailla eri suunnista ja tutkia valon leikkiä näennäisesti yksivärisillä pinnoilla. 

Markku Salon Huvimajaan voi vetäytyä. 

Amazonas on suuren joen henki tai amatsooni, soturinainen.
Katoavan luonnon puolustaminen liittyy molempiin tulkintoihin.  

 

Suomalaisen lasi- ja keramiikkataiteen tulevaisuus on nuorissa tekijöissä. Ja mestareiden rinnalla on useita todella merkittäviä taiteilijoita. Markku Salon Huvimajaan voi astua sisään, komea Amazonas on kunnianosoitus suurelle joelle ja samalla vahvoille naishahmoille. 

 

Tumman tytön hahmo miltei katoaa taustaan. 
Työn ajankohtaisuus korostuu näinä aikoina. 

Myös Kim Simonssonin keramiikkaveistoksia on näyttelyssä. Pehmeällä vihreällä nukalla päällystetty tyttöhahmo syventyy lukemiseensa, mustaan verhottu tyttö etsii tietä auringonkukka kädessään. 

Katselen teoksia samalla viikolla, jolloin Ida Rauman Hävitys: tapauskertomus on voittanut kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon. Lasten puolesta voi ottaa kantaa monella tavalla, toivottavasti taiteilijoiden viesti kuullaan.  

 

Tapio Wirkkalan upea uniikkityö- 

Kaj Frankin kokeiluja, joissa yhdistetään erivärisiä laseja. 

Modernia lasitaidetta, Joonas Laakson venetsialaisia laseja. 

Kaiken kimmeltävän lasin, hehkuvien värien ja taidokkaiden muotojen keskellä on hyvä muistaa myös lasin tekijöitä, ammattitaitoisia lasinpuhaltajia. Tarvitaan taiteilijan ajatuksia ja ideoita matkalla kohti uusia muotoja ja värejä, mutta ilman osaavia ammattilaisia ne eivät toteudu. Miten villit ideat saadaan toteutettua – millaista eri tekijöiden välinen yhteistyö on? 

Joku taiteenharrastaja totesi, että näyttely on ollut onnistunut ja näkemisen arvoinen, jos yksikin sen teoksista on ollut kiinnostava ja jäänyt mieleen, Kauppaneuvos Kakkosen kokoelman esittely on monin, moninkertaisesti onnistunut. 

Kristiina Riskan juhlavat ruukut. 

Francesca Maschitti Lindhin kauniita seinälaattoja. 

Alma Jantusen riemukasta lasitaidetta.

Birger Kaipiaisen lautasia. 

Riisiposliinia, Friedel Holzer Kjallberg. 

Nanny Stillin taidetta kokoelmassa on paljon. 

Sammon taonta, Yrjö Rosolan uniikkityö.

 

 

Tonttuväen touhuja

Talvinen taivas ja punainen lakki

Tontulla harteillaan 

harmaja takki.

 

Polulla häivähtää himmeä valo

Tonttu käy tarkkana: 

nukkuu jo talo. 

 

Vielä on Jouluun hetkinen aikaa

Tonttujen retkillä

satujen taikaa.

 

Joulua touhuaa tontuista pienin

lahjoja valmistaa

kilteille kiltein. 

 

Tonttulan tienoilta 

kolkutus sahaus naputus 

kuuluu. 

 

Pajalta uutteralta

maalaus ruuvaus paukutus

kantautuu. 

 

Kysytäänkö tontuilta 

aavistus ajatus toivomus 

joko toteutuu?

 

Turha on vielä udella 

yllätys täyttymys riemastus

Jouluna lahjat kun avautuu!  

RAKAS, IHANA JOULU

 

Tumman tunnelman aikaan 

odotamme päivää, 

jona valot taas loistavat. 

 

Kohta juhla on täällä, 

lämmin valo johdattaa meitä,

kuulemaan suurinta sanomaa.

 

Pian odotus palkitaan, 

rakas Joulu on meillä!

Talven tuuli tuivertaa 

metsän pientä mustikkaa 

lehdet somat maahan riipii 

halla hiljaa luokse hiipii. 

 

Talven alle nukahtaa

lumipeittoon, untuvaan 

hennot varvut uinumaan.

 

Tähdet yllä metsän tumman

tuovat rauhan, juhlan sanomaa 

Joulun parhaan koko maailmaan! 

 

Rauhaisaa Joulua!  

 

 

Pohjoisen tunne ja maiseman kutsu

Talvi pelkistää maiseman. Riipii lehdet, paljastaa oksien muodot ja puiden hahmot. 

Värit sulautuvat vähitellen valkoiseen, hopeaan, harmaaseen.  

Yöt pitenevät ja valosta jää vain kimmellys, vastaus kaukaiseen valoon, heijastus. 

Huurteisella polulla askeleet rahisevat, jäätyneen sammaleen pehmeä kuiskaus saattaa kulkijaa. 

Keravan taidemuseo Sinkka esittelee loppuvuoden ajan Kirsi Kaulasen veistoksia. Valkoisia, hopeisia, hohtavia kuvia pohjoisesta luonnosta. Näyttelyn nimi on Pohjoinen myriadi, se tuo katsojan ulottuville Tunturi-Lapin maisemien yksityiskohdat, kiveliöiden kukat ja varvikot. 

Taideteokset ovat vahva puheenvuoro aran arktisen luonnon puolesta. 

 

Kirsi Kaulanen on laserleikatun teräksen taitaja. Veistokset hohtavat jäänkirkkaina, mutta ne eivät sula museon valoissa: näyttelyvieraiden tulee jättää päällysvaatteet naulakkoon ja kulkiessaan varoa teosten mahdollisesti teräviä reunoja. Ripustus on väljä, teräksestä veistettyjen hahmojen lomassa on helppo liikkua. 

Veistokset leijuvat avarassa tilassa, niiden pinnoilla leikkii valo, varjot ja heijastukset muuttuvat, kun taideteos liikkuu hiljaa ilmavirrassa. Yläkerran salien tummat taustat päästävät töiden hahmot oikeuksiinsa. 

 

Valot on suunnitellut Sara Leino, taustalla soi äänisuunnittelija Teho Majamäen ja säveltäjä Lauri Porran yhdessä luoma musiikki, salaperäinen äänimaisema. 

 

Pohjoinen maisema kiehtoo ja kutsuu.  

 

Presidentti Mauno Koiviston tulevan muistomerkin pienoismalli.

 

 

Kuvat Keravan Taidemuseo Sinkan näyttelystä, luontokuvat Sammatin syysmetsästä. 

 

 

Nälkänummi

 

Niin lapsukainen, et sää viel taira ymmärtää, eikä ol tarviskaa. Kaik ne on vaan otettava vastaan, mitä elämän matkal kunkin kohral tulee.  

Fammun sanat kirjan sivulla 21. 

 

Elämää Sammatin Nälkänummella 

 

Tartu pienen lettipäisen Saima Margaretan pieneen käteen ja lähde Nälkänummelle. 

Saima kertoo, millaista elämä on ennen ollut. Eloisa ja puhelias tyttö on mainio kumppani aikamatkalla aikuisuuteen asti. Tytön ote on luja ja vakaa, hän kertoo avoimesti ja tarkasti, lukija ei tule pettymään. 

 

Saima Vuorisen eläkevuosinaan kirjoittama Nälkänummi on mukaansatempaava kertomus suutari August Vilho Ylanderin (1891-1959) ja hänen vaimonsa Erika Marian (1895-1987, o.s. Kavander), Akustin ja Riikun perheen vaiheista. 

 

August – Akusti – on kyläsuutari, käsityöläinen, joka valmisti ja korjasi saappaita ja kenkiä, kävi taloissa suutarintöissä ja valmisti hevosten valjaita. Ennen teollisesti valmistettujen jalkineiden aikaa suutaria tarvittiin. 

 

Ylanderin perhe osallistui vuoden 1935 suureen nimenmuuttoon. Uudeksi sukunimeksi tuli Ylväs. Perheen neljä lasta saivat uuden sukunimen, esikoinen Suoma Sylvia, isoveli Kaino Lennart, kirjan kirjoittaja ja kertoja Saima Margareta sekä pikkuveli Kauko Uuno. 

 

Kiikalasta Niemenkylään 

 

Saima aloittaa kertomuksensa vuodesta 1925, kun Ylanderin perheeseen syntyy pieni tyttö, Saima Margareta. Tytön myötä seurataan perheen vaiheita aina lasten aikuistumiseen asti. Matkalla on monta vaihetta, ankara 1930-luvun pula-aika, sotaa edeltävät vuodet, jolloin elämä hieman helpottuu sekä talvi- ja jatkosodan vuodet. 

 

Saiman lopettaa kertomuksensa sodan jälkeiseen aikaan, kun elämä rauhan tultua vähitellen asettuu uomiinsa. Saima on aikuinen ja aloittelemassa itsenäistä elämäänsä. Eläkeikäisenä Saima alkaa kirjoittaa lapsuusmuistojaan, kirjaksi, joka valloittaa lukijansa. 

 

Suomen ja Sammatin vaiheet muodostavat kertomuksen historiallisen viitekehyksen.  Perheen vaiheissa heijastuvat isänmaan kohtalot, sellaisina kuin tavallinen ihminen ne on kokenut. Nälkänummi on ensisijaisesti kertomus yhden käsityöläisperheen perheen vaiheista, Saiman kertomana. Samalla se on kuvaus pienen kyläyhteisön elämästä. Ihmisiään Saima Vuorinen kuvaa ainutlaatuisella herkkyydellä. 

 

Lettipäisen Saima-tytön lapsuudenmaisema on Sammatti, Niemenkylä. Perhe on aluksi asunut Kiikalassa, välillä muutetaan kauniiseen Karkalinniemeen. Tutuimmiksi ja rakkaimmiksi tulevat kuitenkin Nälkänummen tienoot, Myllykylän ja Niemenkylän rajalla oleva alue, jonka maamerkkejä ovat Työväentalo, Nuorisoseuran talo ja Myllykylän koulu sekä Myllyojan varrella olevat Ylimylly ja Alimylly. 

 

Kotimökissä kaikki on lähellä

 

Saiman kanssa on helppo kulkea kyläteillä, hän luettelee lapsuusvuosiensa kylän taloja ja tupia, kertoo niiden asukkaista. Saiman teksteistä piirtyy näkyviin kylän, sen rakennusten ja teiden kartta. Lukijana tätä kaikkea voi verrata siihen kartta-aineistoon, joka Niemenkylän taloista ja tuvista on nykyään. Tarkkoja karttoja ei ennen ollut, mutta Saiman muistoista muodostuva kylän hahmo on hyvin totuudenmukainen kuvaus. 

 

Kotimökki vaihtuu muutaman kerran, mutta muuttomatkat ovat lyhyitä. Perheellä ei ole omaa hevosta, mutta aina löytyy lainaksi hevonen ja kärryt, joilla perheen muuttokuorma siirtyy uuteen paikkaan, myöhemmin toisessa kuormassa tuodaan vaivalla koottu karjanrehu. 

 

Asunnot ovat vaatimattomia, tupa ja pieni peltotilkku, karjalle hankitaan rehua myös muilla keinoin, esimerkiksi risukoita ja tienreunoja raivaamalla, tienvarsia niittämällä – omistajien luvalla ja suosiolla, sillä avarat tienvieret ovat kaikkien etu. Kaikki mahdollisuudet käytetään, kaikki hyödyllinen ja käyttökelpoinen otetaan talteen. Kyläsuutarin perhe pärjää kovalla työllä ja ahkeruudella. 

 

Perheen käytössä on usein yksi ainoa huone. Siellä asutaan ja sen nurkkaan pitää mahtua myös isän suutarinverstas ja äidin arkiset työvälineet. Lisätilaa saadaan fammun vaatimattomasta mökistä, Saimalle fammu on läheinen, tyttö viettää mielellään aikaa isoäitinsä kanssa. Pienen kodin puhtaus on tärkeää, Riika huolehtii siisteydestä ja järjestyksestä, parhaansa mukaan. 

 

Karkalinniemen koti sijaitsee kauniilla paikalla hedelmätarhan keskellä, Saima korostaa teksteissä toistuvasti, kuinka kaunis paikka on. Ensimmäisten hetkien ihastus muuttuu kuitenkin pian pettymykseksi, kun hataran talon riesana on rottia. Akustin ja Riikan suhde joutuu muutenkin koetukselle ja lopulta lähtöpäätös on helppo tehdä. Paluu Sammattiin on iloinen asia, nyt muutetaan viihtyisään tupaan, Iso-Pousun omistamaan. Elämä palaa onnellisiin uomiinsa. 

 

Yhteiset surut ja ilot 

 

Saiman kertomuksessa on onnellinen pohjavire, perheen yhteenkuuluvuus ja yhteishenki kantavat vaikeiden tilanteiden yli. Vastoinkäymisistä kertoessa Saiman teksti on paljasta, riipaisevaa. Asioita ei kaunistella tai peitetä.  

 

Pienessä kodissa kaikki on lähellä, myös suuret tapahtumat ja tunteet. Isovanhemmat, mummu, Riikan äiti sekä pappa, Akustin isä kuolevat, kun Saima on muutaman vuoden ikäinen. Fammun, isän äidin kanssa Saima on hyvin läheinen, fammun kuollessa Saima on jo koululainen. 

 

Kuolemaa ei pienessä mökissä piiloteta, viimeiset hetkensä mummu viettää perheen luona ja lapset osallistuvat aikuisten mukana hautajaisjärjestelyjen kaikkiin vaiheisiin. 

Saima kertoo, miten vainaja viedään pois tuvasta, ruumis peitetään lakanalla ja isä lähtee hakemaan arkkua. Äiti siivoaa ja leipoo, alkaa valmistella vaatimatonta muistotilaisuutta. 

Yhdessä lähimpien naapurien kanssa pidetään arkkuunpanijaiset ennen kuin vainajaa lähdetään viemään kirkolle

 

Kuolema on luonnollinen osa elämää, vainajan omaisten ja läheisten yhteinen kokemus. Saiman kertomus on pieni oppitunti siitä, miten elämän käännekohdissa ennen toimittiin. 

 

Riikan neljäs raskaus päättyy keskenmenoon, kätilö tulee kotiin hoitamaan äitiä ja myöhemmin, kun pikkuveli Kauko syntyy, Saima sisaruksineen on lähellä. Naapurin emäntä ja kätilö auttavat äitiä. Kun kaikki on onnellisesti ohi, koko perhe voi ihastella suloista vauvaa. 

 

Kirjan loppupuolella, kun rakas pikkuveli Kauko menehtyy leikkaukseen, surusta on vaikea päästä yli. Kaukolla olisi ollut koko elämä edessään, sellaista on lapsenkin vaikea hyväksyä. 

 

Myllykylän koulussa 

 

Koulun aloittaminen on Saimalle tärkeää. Vaikka Saima on pienestä asti ollut oma-aloitteinen ja rohkea tyttö, koulun alkaminen tuo uusia ystäviä, tutustuttaa uusiin elämänpiireihin ja opettaa itsenäisyyttä. 

 

Suoma ja Kaino ehtivät aloittaa opintiensä muualla. Kun perhe muuttaa Nälkänummelle, he siirtyvät Myllykylän koulun oppilaiksi. Koulusta tulee kaikkien neljän lapsen opinahjo, he suorittavat kansakoulun kurssin ja osallistuvat jatkokursseillekin. Kouluun ei ole pitkä matka, tie on turvallinen. Yhdessä osallistutaan koulun joulujuhliin ja kevätjuhliin, jotka ovat vuoden kohokohtia kaikille kyläläisille. 

 

Myllykylän kansakoulun johtaja Eriika Saarela on persoonallinen, aikaansaapa opettaja, jonka monet koulun entiset oppilaat vieläkin muistavat. Opettajat järjestävät luokkaretkiä, junalla käydään tutustumassa eteläisen Suomen nähtävyyksiin. Suoma pääsee koulun suoritettuaan opettajan talouteen apulaiseksi. 

 

Naapuritalojen lapsista tulee leikkitovereita ja koulutovereita, mutta kaikki päivät eivät ole yhtä auvoisia. Köyhän perheen lapset saavat kunnalta vaateapua ja erottuvat muista, mikä saa kiusaajat innostumaan. Kaino on olemukseltaan jäyhä ja ehkä hiukan sulkeutunut, kömpelönoloista poikaa kiusataan aluksi ankarasti, vasta ylemmillä luokilla tilanne rauhoittuu. Kun veistoluokasta katoaa vasara, Kaino köyhänä poikana on ensimmäinen epäilty, tilanne selviää vasta, kun poikaa on jo aiheettomasti rangaistu.

 

Tytöillä on helpompaa, naapurin tyttöjen kanssa ystävystytään. Läheisimpiä ovat Olinin tytöt, Henna ja Saima ovat parhaat ystävykset. 

 

Työtä riittää jokaiselle 

 

Saima osallistuu yhdessä vanhempiensa ja sisarustensa kanssa kotitöihin. Vanhempien elämä on työntekoa, vapaahetkiä on vain vähän. Isä tekee suutarintöitä, kalastaa, kutoo mertoja, tekee Ruokosen nahkurinverstaassa valjaita, käy taloissa töissä. 

 

Äiti on napakka kasvattaja, joka antaa lapsille vastuuta jo varhain. Riika tekee päiviä taloihin, myös isovanhempien puolesta, pitää kodin järjestyksessä, paikkaa ja parsii, tekee käsitöitä. Fammu auttaa voimiensa mukaan lasten hoitamisessa, mutta lasten on selviydyttävä itsenäisesti. Perheellä on lehmä, joskus kaksikin, karsinassa lihoo possu ja kanat touhuavat pihapiirissä. Vuorollaan maitoa antavat Rusina, Ystävä ja Ylevä. 

 

Vaikka työhön tartutaan sumeilematta, vaikka koko perhe osallistuu töihin, toimeentulo on silti vaatimatonta ja raha tiukalla. Pahin tilanne koetaan 1930-luvun lamavuosien aikana, kun lehmät ovat ummessa eikä sato ole toiveiden mukainen. Lopulta on pakko nöyrtyä, hakea kunnantalolta lupalappu ja lähteä kerjuulle. Saima pääsee isänsä mukaan, kantaa isän apuna osan kuormasta ja esittelee onnellisena kotiväelle tavaroita, joita hyvät ihmiset olivat antaneet. Silti tilanne on parempi kuin monilla muilla, kiertäviä ja kerjääviä ihmisiä käy kotiovella pyytämässä apua, mutta paljon ei voida auttaa. 

 

Tärkeimmät elämisen tarpeet ovat lähellä. Ruokahuollon perustan muodostavat oman maan antimet, perunat, lehmien maito ja voi. Kirmusjärvestä pyydetään kalaa, syksyllä marjastetaan. 

 

Juhlapäivien aterioille haetaan täydennystä Joenpellon kaupasta ja kirkonkylästä leipurilta. Lohjalla, kauppalassa käydään vain harvoin. Helsinki on kaukana ja pääkaupunki tulee Saimalle tutummaksi vasta isona tyttönä, kun Suoma saa pääkaupungista palveluspaikan. 

 

Ahkeran perheen lapsetkin tarttuvat varhain työhön. Suoma ja Saima oppivat kotitöitä äitiä auttaessaan, myöhemmin molemmat aloittavat itsenäisen työuransa apulaisen paikoissa. Suoma pääsee piiaksi opettajalle, Saima, joka on joutunut huolehtimaan pikkuveljestään, palkataan lapsenpiiaksi Lammenrannan taloon. Tyttö, melkein lapsi itsekin, huolehtii perheen pikkuvauvasta ja kun tämä nukkuu päiväuniaan, tyttö pakenee omiin leikkeihinsä. Ensimmäinen työkokemus jää lyhyeksi, mutta myöhemmin tyttö pääsee hyviin paikkoihin ja kiinni työelämään.  

 

Onnellista elämää 

 

Saima kertoo kodistaan ja perheestään rehellisesti ja arvostavasti. Vaikka elämä on vaatimatonta, se on onnellista eikä sitä tarvitse ujostella. Nälkänummen väki on köyhää ja asumukset ahtaita, mutta mitenkään poikkeuksellisen kurjaa Ylväksen perheen elämä ei ole. Muillakin käsityöläisillä on ajoittain tiukkaa. Perhe pitää yhtä, lähipiirin tukeen ja apuun voi luottaa. Kylän väki tuntee toistensa olot ja kohtalot. 

 

 

 

Saima Vuorisen matkassa on hyvä kulkea, kertomus etenee sujuvasti ja sitä on helppo seurata. Nälkänummi on kasvutarina, mutta se on myös yksityiskohtiaan myöten tarkka ja rehellinen kuvaus sotia edeltäneiden vuosikymmenien elämästä Sammatissa. 

 

On olemassa elämäkertoja, on elämäkerrallisia romaaneja, on muistelmia

ja sitten on Nälkänummi, Saima Vuorisen muistelmateos.

Jos haluat tietää, millaista elämä ennen oli Sammatissa, lue ainakin Nälkänummi.

Nälkänummi on ainutlaatuinen, tärkeä kirja.

Lämmin kiitos Saima Vuoriselle ainutlaatuisesta lukukokemuksesta.

Saima Vuorinen: Nälkänummi, 2021.  

261 s.   ISBN 978-952-94-5163-0

Julkaisija Eeva Joenpelto -seura. 

Painatus: Oy Nord Print Ab 

© Saima Vuorinen. 

  

Henkilötiedot Toivo Haation tutkimuksesta Sammatin käsityöläisiä, virallinen ilmoitus suureen nimenmuutokseen osallistuneista on julkaistu mm. Länsi-Uusimaa -lehdessä 14. toukokuuta 1935.  

Tämä teksti on julkaistu aikaisemmin Sammattiseuran verkkosivuilla.  https://sammattiseura.wordpress.com/blogit/

Askelia hämärän polulla

   

Kirjoitin tämän, kun olin kuullut jälleen yhdestä
uudesta diagnoosista. Tilanne on sen jälkeen rauhoittunut, selkeytynyt, lääkityksen tarkistaminen on ilmeisesti auttanut. 

 

Huomaan yhä tarkemmin kuuntelevani ihmisten puheita siitä, miten joku ei muista eikä hallitse asioita yhtä hyvin kuin ennen. Vaikka en edes halua kuulla. Määritetään kyökkipsykologian tuella oireita, jotka kuuluvat lääkärin vastuulle. Jos unohtaa, eksyy vieraassa paikassa, on hiukan hajamielinen tai ajatuksissaan – kotitarvepsykiatri vaanii nurkan takana ja tietää oitis, edes turhaan miettimättä, mistä on kyse. Se on sitä. Silläkin on se. Sitä on nyt liikkeellä. Näkihän sen jo silloin, kun. 

 

Menisi nyt jo ohi tämä muorien tautimuoti. Antaisivat edes oikeasti tietävien määritellä, oikein. En haluaisi kuulla yhtäkään asiatonta asiantuntijaa. Ja kuten on sanottu, jokainen tapaus on omansa, erilainen. Ei siinä arvaukset auta. Se, mikä auttaa on pitkä ystävyys. Tunteminen. 

 

 

 

Meillä on edelleenkin yhtä hauskaa kuin aina ennenkin. Edelleenkään me emme ajattele ikäeroamme – sitäkin vähän on - kovin intensiivisesti. Me olemme aivan saman ikäisiä kaveruksia kuin aina olemme olleet. Ravistuvassa ruumiissa nuori, hulvaton sielu. Molemmilla.

 

Ulkokuori hämää, vuosi vuodelta yhä enemmän. Ei auta käherrys, ei naaman sutiminen eikä tyylikonsultti. Ja miksi ikää pitäisi torjua: eivät puiden lehdetkään keltaisuuttaan kainostele, elämää kaikki. Pintarosoa ja muotovikaa tulee, kosteusvoiteesta ja vitamiineista huolimatta. 

 

Diagnoosi! Sinulla, kaikista maailman ihmisistä, miksi juuri sinulla! Onneksi tauti on vielä alkava, lievä. Sinä olet edelleen sinä. 

 

Lähipiirin arkisia kuulumisia sävyttävät yhä useammin uutiset ja juorut muistisairauksista. Sillä on ja sekin taitaa olla, oletko kuullut, kuinka se ja se ei enää tunne/tiedä/muista/ymmärrä…  Kaikkia ei edes ole vielä tutkittu. 

 

Kukaan ei sairastu huvikseen. Taudin torjunta näyttää aika hankalalta. Kyökkilääketieteen opit eivät taida oikein auttaa, valitettavasti ei edes naistenlehtien vinkkipalstat. Monta kieltä taitava sosiaalinen persoona sairastuu, samoin musiikin ammattilainen, eikä taudilta välty edes kunnostaan huolehtiva urheilija. Jos tauti on iskeäkseen, se iskee, jos ehtii. 

Tämäkin on puhtainta kyökkilääketiedettä ja tiedän olevani ankeuttaja. Vitamiineja kannattaa silti ehkä varmaankin luultavasti todennäköisesti popsia, maltillisesti. Luulen. 

 

Joskus puhe lähtee käyntiin katkonaisin lausein, mutta kun päästään oikeisiin aiheisiin, vanhat asiat palaavat mieleen, juttu luistaa niin kuin hyvässä pulkkamäessä. On niin paljon sellaisia muistoja, jotka ovat hyvässä tallessa vuosien takana ja joiden tuoreuttaminen tekee meille molemmille hyvää. Säkenöivä, älykäs persoona on tallella. Uusia asioita ei aina niin tarkkaan muista, mutta eivätköhän nuoremmat pidä niistä huolta. Jätetään se homma niille. 

 

Vaikka puhe muuttuisikin sirpaleiseksi, fragmenteiksi, yksityiskohdat hiipuisivat epätahtiin – kirkkaimmat hetket jäävät. Ystävyyden ydinasioista saa vielä keskustelussa otteen ja niihin on turvallista palata. 

 

Joskus kauan on luvattu, että pidetään yhtä myötä- ja vastamäessä. Kuinka jaksaa hän, jolle päivät ovat täynnä vastamäkeä. Mistä hän saa voimaa? Onneksi, muistat kiittää puolisoasi joka kerta ja kertoa, että vielä riittää jaksamista. Jokin epäoleellinen on ehkä pudonnut ohjelmasta, oikeat asiat ovat tallella. Apua saa, sanotaan, mutta auttamisen todellisuudesta olen kuullut erilaisia versioita. 

 

Elämä käpertyy, ympyrät pienenevät. Hitaasti tai nopeasti, kukaan ei tiedä. Tie, joka johtaa himmeään hämärään, on raskas taival kaikille läheisille. 

Ihminen lakastuu, haurastuu, kuihtuu kuin kukka. Fyysisen kivun ja poltteen rinnalle tulee sielun voimien rapautuminen. Vanhenemisen kauneus on julmaa: kun se tulee omalle kohdalle, sitä on joskus vaikea hyväksyä. 

 

Rinnalla kulkee oma todellisuus, eläkeaika, joka antaa tilaa harrastaa ja tehdä sitä, mille järjestyi aikaa vain hankalasti.  Lapsenlapset, jotka joka päivä ottavat maailmaa haltuunsa, laventavat ympyröitään, itsenäistyvät kodin piiristä. Mummi seuraa sydän sykkyrällä, minne rohkeat askeleet vievät. 

 

Onneksi on elämää, elämän kaikkia särmiä.