Ladulla

  

Ulkoilukeskuksen ladut on ajettu kuntoon, keli on parempi kuin pakkasasteet antaisivat odottaa. Hiihtokenkä napsahtaa siteeseen, rukkanen puetaan sauvan lenkkiin. Aurinkolasit suojaavat yhtä paljon viimalta kuin auringoltakin. Mikä tässä, hiihtäessä. 

Arkiaamuna ladulla on tilaa sopivasti, eniten varttunutta väkeä. Jos oltaisiin Lapissa, kaikki tervehtisivät. Ollaan etelässä ja ehkä siksi joku nyökkää tai tervehtii pienellä hymyllä. Jos talvi saa jatkua, kasvot tulevat vähitellen tutummiksi. Aamupäivän ladulla on oma perusjoukkonsa, illansuussa tulevat nuoremmat, työpäivän jälkeen. 

Pieni myötäle, suora, toinen suora metsän puiden keskellä, mäkeä ylös, myötälettä pellolle – sitten vielä suksilla pellon halki ja takaisin. Muutama kilometri, matka tuntuu joka kerta hiukan lyhemmältä, ensimmäisten kertojen jälkeen se jaksaa hiihtää pariin kertaan.  Maisema tulee tutuksi, mutta latu on kunnossa ja riittävän vaihteleva. 

Maalla ladut on tehty moottorikelkalla, ne tuovat mieleen lapsuusajan ja kansanhiihdon. Hangen ja ladun välillä on pehmeä ura, väylä sallii leveätkin sukset. 

 

Hiihtämisistä pidettiin kirjaa. Koulusta sai vaaleanpunaisen kortin, jonka sarakkeisiin merkittiin päivämäärä, kilometrit, muistaakseni myös paikka. Lopuksi tarvittiin varmennus: äiti laittoi nimikirjaimensa aina, vaikka kilometrimäärä olisi jäänyt vähän vajaaksi. 

 

Pari kertaa menin ladulle takki päällä, pian äiti osti kangasta ja ompeli oikean anorakin, yhdessä askarreltiin villalangoista tupsut ja kiinnitettiin ne hupun kiristysnauhojen päihin. Sukset olivat puiset Karhut, siniset ja oikein hikkorireunaiset. Isä tervasi niitä tehtaan pannuhuoneella, vastatervattu suksi tuoksui ihanalta. Minulla oli kauan voittositeet, myöhemmin rotanloukut, jotka olivat aikuisemmat, mutta vähän vaikeammat. 

Laskettiin vesitorninmäen mutkikasta latua, käytiin Korvolassa kuumalla mehulla ja peuhattiin lumessa muuten. Talven mittaan kertyi kilometrejä ja opettaja keräsi kortit talteen. Mitä niille sen jälkeen tapahtui, sitä en enää muista. Mutta kansanhiihto tuli tehtyä. Talvet olivat oikeita lumitalvia ja joka talvi hiihdettiin. Joskus opiskeluaikana koettiin ensimmäisen kerran talvia, jolloin lunta ei riittänyt edes laduksi asti. Sitä päiviteltiin ja ihmeteltiin, huomaako sitä nykyään kukaan? 

Metsän läpi hiihtäessä näkee aina asioita, joista ei saa kiinni kameralla. Tuuli liikuttaa puiden oksia, hajottaa lunta ja saa aikaan auringossa kimmeltävän pilven. Lumen pinnalla puiden sinisiä varjoja, välissä auringonläikkiä ja lämpimän ruskeita en runkoja. Hangen poikki kulkee jälkien jonoja, jäniksiä, metsän pikkuväkeä. Jonakin keväänä, lumien jo melkein mentyä huomasin, miten ladulle uskaltautui pieni päästäinen, se tajusi olevansa liikenteen keskellä ja vilisti metsän turvaan.

Puiden seurassa ei tarvitse puhua, ei esiintyä, ei olla kukaan muu. Voi ajatella rauhassa ja olla ajattelematta. Elämän solmukohdissa pitää osata luottaa alitajuntaan, siihen, että ongelmiin löytää ratkaisun, kun malttaa odottaa. 

Hiihtäessä voi miettiä omiaan, keskustella lumisten näreiden kanssa, edetä verkkaan tai nopeaan.  

Metsän puolella on tyven, kun tullaan peltoaukealle, tuuli tulee mukaan. Joinakin päivinä viima tarttuu anorakinliepeeseen, haastaa pipot ja huput, yrittää osua rukkasen sisälle. 

Välillä lipsuu, joskus saa taistella jokaisen sentin takia nihkeässä lumessa. Latu vaatii osallistumaan, keskittymään, matkanteko on työtä. 

Seuraavalla kerralla avaralla pellolla on leppeä talvi, luistava, tuuleton, suksi kulkee kuin itsestään. Sininen ajatus kurkistaa honkien lomasta. 

Latu ei koskaan ole sama, vaikka se onkin. 

Tuuli, aurinko, pakkanen, talven omat muuttujat. 

 

Kuvat laduilta Keravan Keinukalliolla ja Sammatissa. 

 

 

 

 

Unohdettu, uusiutuva luonnonvara

 

Rakkaat ihmiset. Kerron teille nyt tärkeistä ihmisistä. Tädeistä.

 

Minulla on ollut useampia tätejä.  Tädit ovat olleet vanhempieni sisaria, mutta on myös sellaisia tätejä, jotka eivät edes ole sukua.  

Sukulaistädit ja ne aikuiset, joita opetettiin puhuttelemaan tädeiksi, ovat aina olleet tärkeitä ihmisiä. 

 

Sillä kuka muu olisi voinut kertoa, millaista oli, kun isä tai äiti oli lapsi tai nuori tai … kuka muu olisi uskonut sinulle suvun salaisuudet? Kuka kertoisi perustellun ja lahjomattoman mielipiteensä suvun touhuista ja toilauksista? Kuka neuvoisi – tarvittaessa pyytämättä – ja kommentoisi, kuinka hänen mielestään joku nuoremman sukulaisen elämänkäänne meni. Meidän lapsilla meni hyvin, muun suvun mukuloilla huterammin. Kuka ihmettelisi meidän suvun nuorempien elämää, että sekin sillai… Tiukan paikan tullen suvun tädit ovat lojaaleja ja kannustavia, tukevat ja neuvovat

 

Tädit, oikeat, läheiset tädit kantavat suvun arvojen jatkumoa. Siinä sivussa he tosin voivat varmuuden vuoksi vähän yrittää kasvattaa. Se heille suotakoon. Nuorison kuuluu ottaa opiksi – tai ainakin nyökytellä. 

Sukulaistädit ovat tätien kategorian parhaimmistoa. 

Mutta nämä muut kategoriat. Mitä niistä? 

 

Maalaistädit 

 

Maalaistädit ovat perinteisiä, juurevia oman elämänsä ja taloutensa matriarkkoja. He tietävät ja osaavat. Kysy vaikka perunannostosta, lanttulaatikon maustamisesta tai lakanoiden vetämisestä, saat hyvän ja luotettavan opastuksen. Kun ikänsä on niitä hommia tehnyt ja moni vielä niiden lisäksi emännyyskoulunkin käynyt. 

 

Maalla asiat on perinteisesti hoidettu lankapuhelimella, mutta   Sentraalisantrojen tilalle on tullut some ja internet ja hyvä niin. Nykyajan temput kyllä osataan ja niistä on oikeasti hyötyäkin. 

 

Mutta on sitä totuttu tulemaan toimeen, toimi tietoliikenne tai ei. Maalaistädin elämä ei yhteen talvimyrskyyn tai sähkökatkoon pysähdy. Jos tilanne on päällä, ei siihen sen syvempää ymmärrystä kaivata, pökköä pesään ja lumilapio heilumaan. Pakasteesta hirvenpaisti uuniin ennen kuin se sulaa omia aikojaan ja kellarista puolukkahilloa. 

 

Maalaistäti ei aina malta jättää kertomatta, kuinka ennenkin pärjättiin ja kuinka turhaa on tulla nälkää valittamaan, jos ei osaa perunoita maahan laittaa ja sipulia kasvattaa. 

Maalaistädit ovat tätikategorian sitkein laji. 

Kaupungin tädit 

 

Kaupungin tädit ovat parhaimmillaan maalla. Kaupungissa kaupungin tädit pukeutuvat parhaimpiinsa ja touhuavat kaltaistensa kanssa, mutta kun kaikilla on kaikkea, kukaan ei oikein erotu joukosta. 

Maalla tädit erottuvat. Kaupungin täti on kauniimpi, vauraampi ja permanentatumpi. Onhan sillä kaikkea käden ulottuvilla ja aikaa käyttää palveluja – tai ainakin näin maalaistäti saattaa ajatella. 

Kun kaupungin täti asettuu maalle, alkaa oitis tapahtua. Perustetaan yhdistys ja aloitetaan neuvontakansio ja kylätoimikunta ja kasvimaa ja biohuussien kannatusliike. Kaupungin täti vetää into piukalla ensiapukurssia ja perustaa neuvonta-aseman. Te voisitte ja kun teillä ei ole ja kun, niin, ja kun. 

 

Kaupungin täti näkee haukankatseellaan helposti kaiken, mikä maalla on korjattavaa, mutta ei onneksi huomaa, kuinka maalaistäti tyynesti ja hallitusti kuuntelee ja katselee kanssasiskoaan, nyökkää ymmärtävästi, mutta ei paljasta, että tuttua pajatustahan tuo. Ei täälläkään pussinperällä eletä ja se edellinen kaupunkilaistäti – jotakuinkin samanlainen missio silläkin oli. 

Vaivihkaa aletaan odottaa rospuuttoaikaa ja rauhaa, kun kaupunkilaistäti palaa mainosvalojen katveeseen, auratuille jalkakäytäville, kaltaistensa joukkoon. 

 

Kaupungin tätien elintilaa ovat viime aikoina verottaneet pikkutädit. 

               

Pikkutädit ja muut neuvokit 

 

Viime aikoina on pikkutätien innokas ryhmä alkanut runsastua, levitä someen ja muihin medioihin. Pikkutädin tuntomerkkejä ovat fanaattinen katse, sujuva ulosanti ja vankka tieto omasta tietämyksestä. 

Tuntuu jopa siltä, että pikkutädit ovat sivuuttamassa perinteiset tätityypit. 

Maaseutu-kaupunki -jakolinja ei pikkutätien kohdalla toimi yhtä tarkasti kuin vanhempien tätien. Pikkutäti tietää, miten pitää elää, juuri sinun ongelmiesi ja juuri sinun vaivojesi kanssa. Hän neuvoo, koska on juuri äsken oppinut ja siksi tietää. 

Sen, että sinulla saattaa olla kokemusta tai omakohtaista tietoa, sen pikkutäti sivuuttaa uhmakkaasti. Ei vanha tieto mitään merkitse, uudet gurut voittavat aina. 

 

Uusia guruja tulee ja menee, mutta vasta kun maailmaa on jonkin aikaa ihmetellyt, oppii huomaamaan, kuinka vaihtuvaista tieto voi olla. Ainakin elämäntaito-oppaiden sivuilla. Oikea ja vaivannäköä vaativa tiede on tästä opista kaukana.

 

Pikkutädin oppiäidit ja -isät on helppo tunnistaa. Parhaat pikkutädit kuulostavat enemmän naistenlehden vihjepalstalta kuin omalta itseltään.  

 

Pidä varasi! 

 

Eräänä päivänä kaikista aikuisista naisista voi tulla tätejä. Oman elämänsä tätejä. 

Ennen kuin huomaammekaan, me neuvomme ja opastamme ja ohjaamme nuorempia ja niitä, joiden emme usko oikein asioita hallitsevan. Nostamme sormen pystyyn – ainakin virtuaalisesti – naputamme ja nipotamme. 

 

Niinkin voi käydä, että tätiys ottaa vallan ihmisestä. Sitä tietää tietävänsä eniten. Sitä tietää olevansa edelleen tuore ja hehkeä, ellei muuten, niin kampaajan ja rusketussuihkun jälkeen. Ääni nousee ja kohoaa, sortuu – eipä sentään – eräskin täti puhui valittavalla vanhan naisen äänellä – mutta se täti taisikin olla setä. Ja aika korkeassa asemassa. 

 

Tätiys on viisautta, mutta myös uhkakuva. Kannattaa olla varuillaan. 

Kaikki eivät kaipaa tätejä. Ne voivat tietää omat juttunsa itsekin. Niillä voi olla omat syynsä tehdä niin kuin tekevät. 

 

Oikeaksi tädiksi kasvaminen on vaativa taitolaji. 

 

 

 

 

 

 

 

VALOVERHO

  

On satanut jo pari päivää.  Lumisade on kuin valoverho ikkunan takana, maiseman himmentäjä. Nyt sade on lakannut, on tullut tuuli, joka leikki puhtaalla lumella, pyryttää lunta kaikkialle. Mäntyjen ja kuusien oksat ovat joutuneet nöyrtymään, ne osoittavat maata kohti. Tykkylunta, myös etelässä. 

 

Pakastaa. Tuuli nousee ja tuulen mukana leijailee lunta ja harmaita pihalintuja, valkoista maisemaa vastaan erottuvia. Pian naapuritalon ikkunaan syttyy valo. Lyhyen päivän valo muuttuu siniseksi hetkeksi ja tummuu kokonaan. 

1950-luvun kodinsisustukseen kuuluivat valoverhot. Harsoa ja verkkoa, joskus pitsiäkin estämässä uteliaita katseita ja auringonvaloa. Ei saanut näkyä naapuriin, mööpelit olisivat voineet haalistua. Ja tiesmitä. Opin inhoamaan valoverhoja, minulla niitä ei koskaan ole ollut. Ompelin vanhan kodin nurkista löytyneistä valoverhoista pyykinpesupusseja. Siitässaitte, mokomat himmentimet! Jotain hyötyä vihdoin teistäkin! 

 

Valon pitää tulla ikkunoista ja maiseman pitää olla mukana elämässä, puiden ja pensaiden. Valon kaikki sävyt pitää saada nähdä. Elämää ei saa himmentää, sen pitää olla. Kaihtimet vedetään alas vasta, kun pimeä on peruuttamattomasti täällä, aamulla ne saa taas avata. 

 

Kohta on koronan vuosipäivä. Toivottavasti pandemia hiipuu ja muuttuu tavalliseksi flunssaksi, toivottavasti elämä palaa uomiinsa. Kaikkialla maailmassa. Täällä ja siellä, missä olisi mukava käydä ja olla hetken aikaa. 

 

Korona on ollut kuin valoverho elämän ja elämisen välissä. Estänyt säteiden pääsyn elämään ja himmentänyt kaiken. Koronan himmeää taustaa vastaan erottuvat sielun riippuvuudet, selvemmin kuin muuten. Toistaiseksi olen pysynyt terveenä ja taudittomana, omasta mielestäni ainakin. Ei minua ole testattukaan. Saa kai silti ruikuttaa? 

 

Kuulostan kiiltävältä ja teennäiseltä naistenlehdeltä, jos sanon olevani jouluihminen. Kaikki jonkunsortin julkkikset ovat nykyään sen ja tämän ihmisiä, intohimoisia sinnesuntänne. Harrastajia ja rakastajia, mitä niitä onkaan. Mutta on minullakin riippuvuuteni. 

 

Riippuvuuteni jouluvärssyihin koki ensimmäisenä kolauksen. Joka vuosi olen riimitellyt monta pientä joulurunoa, jakanut myyjäisissä pikkukorteille tulostettuja rimpsuja ja rämpsyjä ihmisille, printannut niitä oikeisiin joulukortteihin, toivotellut joulua ja ajatellut, että jos ei muuta tule, niin hullun maine nyt vähintään.  

Nyt myyjäiset peruttiin – me kaikki, jotka Joulutorin pöytien ääreen kokoonnumme, kuulemma me olemme riskiryhmää.  Ei tullut jakelua, ei runosuonta. Ei runottanut kirjoituspöydän ääressä. Teksti ei halunnut tulla. 

Riippuvuuteni voidelluista vuoista ja juureksista koki kolauksen. Joka vuosi olen leiponut, laittanut – ainakin jotain. Ruokavieraiden määrän vähetessä yhä vähemmän, mutta aina sentään jotain. Yhteen perunalaatikkoon se tänä vuonna kipertyi, kaikki muu joulupöydän anti tuli tutulta leipojalta ja einestehtaan sammioista. 

Hyvää ruokaa ja varmasti huolella tehtyä, mutta joulunaluspäivien kuuma ja intensiivinen valmisteluvaihe jäi pois – huomasin kaipaavani sitä tunnetta. Tiedättehän, kun hikisenä lappoo laatikkoseosta kattilasta vuokiin ja uuniin, nuuhkii kypsyvien juuresmössöjen tuoksuja ja lopuksi, iltamyöhällä, nostaa tuotoksensa uunista ja tuntee itsensä voittajaksi ja ainakin joulun verran kelpo perheenemännäksi. Meillä on kuuma keittiö, jossa tuoksuu ikiaikainen perinneruoka! Jess! Minä tein sen taas, sittenkin, vielä kerran! 

 

Pieni paluu vanhaan hyvään tapahtui, kun paistettiin oikea kinkku, viipaloitiin kinkkua aterialle, iltapalalle, taas aterialle ja lopulta hernekeittopataan luiden seuraksi.  Hetken verran perinnetuoksua koko kodissa, ei siihen edes hennompi liesituuletin pysty.

Riippuvuuteni joululauluista koki kolauksen. Ei niin, että niitä ei olisi kuullut, joululaulujäljitelmät ja niiden mukaelmat ja muut epäsoinnut soivat kaikkialla ja ostoksille olisi kai pitänyt lähteä kuulonsuojaimet korvilla – maskin lisäksi. Voi mummo, kun me olemme täällä ja sinä lumikinosten takana siellä jumissa ja voi kuinka me niin kaipaamme ja toivomme ja sitten joulupukki suukon sai ja voi voi. Sävelten muotoon puettua halpaa glitteriä, kun kaipasin lapsuuden joulukuusen himmeää lamettaa. 

Mutta päästä laulamaan kirkkoon, urkujen säestyksellä, kanttorin johdolla ja kynttilöiden lepattaessa, päästä laulamaan itse, omalla vitosen taidolla kaikkien muiden kanssa. Yhteinen yhteisyys ja yhdessäolo. Kirkon tunnelma, kostean villalapasen tuoksu, tutut sanat, joiden kuuleminen ja kertaaminen ei kertaakaan nolota tai raivostuta. 

Valkoinen joulu ei ole itseisarvo, mutta silti lumi on lähes välttämätön joulun elementti, jota toivoo ja odottaa. Visuaalinen elämys, kuultavan kaunis, puhdas tunne koko maisemassa. 

Pakkaslumen laulu askelten alla, kun kuljetaan joulukirkkoon, viedään kynttilä kirkkomaalle, tupsutetaan lunta puiden oksilta. Olisi se kirkonmeno mustan maan aikanakin kelvannut, olisi se edes saanut olla. Eikö edes sitä olisi voinut järjestää? 

 

Jatkuuko korona? Älkää minulta kysykö. Jatkuvatko riippuvuudet? Riippuvuus talvesta, lumesta, hitaasta tuhertamisesta hiihtoladulla – nyt on ainakin lunta.  

Riippuvuus keväästä, valoisien iltojen ilo? Koronaa oli helpompi kestää ja myötäelää, kun vastassa oli kevät ja kesä. Kevyempi elämä, lisää iloa ja tapaamisia. 

 

Kohta jaksaa taas kirjoittaa ja sanoittaa ajatuksia. 

Että tietäisi olevansa ja että joku joskus jopa lukisi. 

Valoverho siirtyy vähitellen syrjään. 

Sinivalkoinen maa, sielunmaisema

Lumiaita rajaa taivasta ja maata tunturissa, lunta on vasta muutama sentti. 

Maa avautuu kaikkiin ilmansuuntiin, sininen ja valkoinen niin kuin taivas ja hanki. Avaran taivaan alla on tilaa tuulelle. 

Virtaavat vedet ovat vielä hetken vapaita, pakkanen vaanii joka yö. Tumma vesi ei kauan jaksa heijastaa maisemaa, veden pintaan kasvaa jää. 

Katselen ikipuita. Honka keloutuu, puu riisuu kuorensa ja näyttää, miten runko on vuosien aikana tavoitellut korkeutta.  

Puu kantaa aikaa. Luppoa oksilla, elämän merkkejä. Vain puhtaassa ilmassa on lupolla lupa kasvaa, luoda omat kuvionsa korkean oksiston suojassa. 

Metsä on suoja ja elämän antaja. Metsä on ihmisen työ ja leivän lähde. Helpolla ei täällä pääse, mutta vastuksiin on totuttu. 

Laanilan savottakahvila, kahvilassa näyttely. 

Sinivalkoisen maan taivas elää ja heijastaa värejä. Aamupuolella maailma hehkuu oranssina, illalla on uusien värien aika.  Yön tumma syli on sininen. Mistä tämä kansa saa värinsä, hehkuvat kuvionsa – täällä kysymys on turha. 

Sinivalkoinen maa palkitsee vaivan, kulkijan askeleet ja uurastuksen kapealla polulla. Katsele, kuuntele jalan alla rahiseva lumi ja ohut jäinen riite, tunne tuuli ja raikas ilma. 

 

Sinivalkoinen maa, sielunmaisema. 

Kuvat Saariselältä, viikolla 48 / 2020. 

Suksikansan jäljillä

Pitkät, kuluneet, puiset. Siteen taakse on molempiin kaiverrettu omistajan nimikirjaimet, U K, vasemmassa on siteen lähelle raaputettu himmeä V-kirjain. Oliko se omaa käsialaa, vai adjuntantin. Miehen käsiala on meille tuttu, niin piirrettynä kuviona kuin vertauskuvanakin. Pitkän uran aikana yksi asia pysyi: Kekkosen käsiala. Vaikka ikää karttui ja sairaudet kiusasivat, nimikirjoitus säilyi selkeänä ja luettavana, kirjaimista sai tolkun. 

 

Näillä suksilla on Urho Kekkonen hiihtänyt, muut tulivat perässä. Samanlaiset tummanpunaiset Järviset on ollut monella suomalaisella, presidentti oli kansanmies. Suksimuseon mustavalkokuvissa sauvoihin nojaa anorakkipukuinen, pipopäinen mies. 

Eräänä päivänä oli hyväksyttävä tosiasia: nyt oli sivakoitu viimeinen hiihto, luotettu lääkäri joutui tuomaan viestin. Museon vitriini muistuttaa tästäkin. 

 

En tiedä, millaista on olla tämän omapäisen, itsepäisen kansan johtaja. Joku rakastaa palavasti, toinen inhoaa yhtä intensiivisesti. On siinä ollut miettimistä, ehkä vieläkin. 

Yksinäisellä hiihtolenkillä, suksien suihkiessa hangella on ollut aikaa ajatella – tai ottaa etäisyyttä päivän ongelmiin. Täytyy vain pitää perässähiihtäjät säällisen matkan päässä. Happea, pakkasta ja kevätaurinkoa, oivallinen resepti sielun ja ruumiin vaivoihin. Edelleenkin.

Kun synnyin, presidenttinä oli Paasikivi. Pula-ajan lapselle presidentti oli kaukainen ja etäinen asia. Kun aloin hiukan enemmän ymmärtää maailman menosta, presidentiksi oli valittu Kekkonen. Kun tulin äänioikeusikään, presidenttinä oli edelleen Kekkonen, neljättä kautta. Pääsin äänestämään presidentinvaaleissa vasta, kun Mauno Koivisto oli ehdokkaana. 

 

Ensimmäiset omat sukseni olivat kauniin ruskeat, tulella tervatut Karhut, sitten tuli siniseksi maalattuja sälesuksia ja lopulta lasikuitua tai muovia tai mitä ne kaikki materiaalit ovatkaan. Siteet olivat ensin voitot, sitten rotanloukut ja isä teki kuumalla rautapiikillä kolot monojen kärkiin. Voittositeet olivat parhaat, ne toimivat aina. 

Saariselän Riekonlinnan pieneen, mutta mielenkiintoiseen suksimuseoon on talletettu kuuluisien hiihtomiesten välineitä. Yhteiskunnan rakentajat ovat kiertäneet myös latuja ja laturetkiä. Mukana on naisiakin, Hilkka Riihivuori ja Marja Paloheimo. Pisimmät sivakat on Juha Mieto tallettanut kokoelmaan. 

 

Suksien kehitys esitellään tervatusta puusta muoviin ja superluokan materiaaliyhdistelmiin: vanhat hikilaudat voitiin kierrättää vaikka juhannuskokkoon, nämä uudenaikaiset – mitä niille tapahtuu, kun aika jättää? Tai kun muoti tai aika rientää ohi ja uudet innovaatiot sujahtelevat matkoihinsa omilla laduillaan? Pienimuotoisia suksimuseoita saattaa olla useampiakin, pitäisikö käydä tutkimassa seniorikansan liiterit ja vajat? 

Suksimateriaalien kehitystä, mukana myös kumia pohjaansa saanut
Karhu Multigrade sekä materiaalin kehittäjä, Timo Laurila. 

Siellä, missä vielä on lunta, ladut tehdään koneilla, helpoiksi hitaan mummotyylin hiihtäjällekin. Sukset kapenevat kapenemistaan ja siteet eivät enää ole vain kiinnipitimet, ne ovat siteen ja jalkineen muodostama ykseys, jossa kaikkien osien on oltava sukua toisilleen. 

Hiihtoharrastaja Matti Vanhasen kokoelmaa. 

Korona-ajan Saariselkä on hiljainen – marraskuun viimeisellä viikolla lunta on vielä vähän ja vain lumetettu latu Saariselän ja Laanilan välillä on käytössä. Presidenttien tai muiden hiihtomiesten jäljille ei helposti pääse, miesvoimalla poljetut maastoladut puuttuvat – eikä niitä enää olisi, latukoneet ovat tulleet maisemiin. Tai ainakin, kohta ne tulevat, kunhan vielä vähän sataa ja kunhan ehditään lumettaa. 

 

Harmaa, harmaa, yhä uudelleen harmaa

Melkein väri, silti väri, kuitenkin. 

 

Häivähdys hopeaa.  Järven pinta kimaltaa puiden lomassa. Valoa kiitävä hetki, sitten ulapalta tulee viima, joka hajottaa hopean, muuttaa sävyt kovaksi raudaksi, tinaksi, teräkseksi. Harmaa aika on täällä. Ei vain luonnossa, myös ihmisissä. 

Kesän jälkeen me uskoimme, ettei harmaa tulisi. Että pandemia olisi ohi, että elämä palaisi uomiinsa. Harmaa ei toivetta totellut. Se on keskellämme, se on vieläkin ankara uhka, hyytävä väri taivaalla, maassa, mielessä. 

 

Ei, en ole sairastunut eikä kukaan lähipiiristäni ole kipeä. Mutta kaikkien rakkaitteni hyvinvoinnin, oman terveyden, kaikkien läheisten ja kaikkien takia on kuitenkin pakko suhtautua jokaiseen liian lähelle tulevaan tuttuun tai tuntemattomaan varoen. 

 

Pukeudun maskiin, vaikka se sumentaa silmälasit ja salpaa hengityksen.  

Käytän käsidesiä, aina kauppaan astuessa hykertelen nyrkkejäni. Niin tekevät muutkin, mutta eihän se mitään kuluttamisen onnea tarkoita. Eri tavoin pahanhajuisia litkuja ja liuoksia vain. 

Illalla iho on kaikesta desinfioimisesta ja pesemisestä kipeä, pehmeinkin neulelanka rahisee sormissa. Unen rajamailla hieron voidetta käsiini, kurotan käsilläni taideasentoja kohti huoneen pimeää kattoa. Vähitellen rasvainen tahna imeytyy ja pääsen käpertymään peiton alle. 

Meidät on opetettu pelkäämään kosketusta. Lähimmäisen, vieraan tai tutun kosketusta. Sanoilla, mieluiten etäyhteyden sanoilla hoidetaan voimahalit ja lohdutus. Ne, jotka uhmaavat kieltoja, saavat tuta, ettei kannata olla liian uskalias, harmaa vaanii myös hyvää tarkoittavassa läheisyydessä. Kirkossa pitää istua etäällä. Ei ole lupa matkustaa, majoittua maailmalla, mennä katsomaan esityksiä. Yökerhot suljetaan varhain – se ei enää ole ongelma tämän ikäiselle – mutta kun päivä- ja iltapäiväkerhoa ei edes avata!

 

Eikä se, että käsiä kirvelee, että happi loppuu maskin takana, ei se, että pidetään turvavälit. Ei se ole se juttu. Kaikki toimenpiteet ovat perusteltuja ja niille on selitys. Ei kukaan halua sairastua tautiin, jonka kulku on arvaamaton ja pitkään jatkuvan oireilun riski todellinen. Mutta silti: yhtenä oireena on tottuminen, harmaan ynseän poikkeustilan hyväksyminen. 

 

Kun lähden kotoa, tarkistan, ettei silitysrauta tai liesi ole päällä, ettei vesihana valu.  Kun suljen oven, käännän turvalukkoa. Välillä pitää varmistaa ja tarkistaa, sillä lähtötoimet muuttuvat automaattisiksi eikä niitä enää edes kunnolla ajattele. Toisinaan palaan takaisin ovelta vain todetakseni, että kaikki on niin kuin pitääkin…

Minulle riittäisi tämä yksi, aika ajoin pintaan nouseva neuroosi. Mutta nyt pitää lisäksi varmistaa, että laukussa on sopivasti maskeja. Varmistaa, että on suunnitellut reittinsä oikein. Käsidesiä on alkanut saada kaikkialta, siitä ei enää huolta. Kädet voi pestä monessa paikassa, kuivaaminen on välillä oma haasteensa. 

Mitä sitten, kun etäisyyttä ei enää tarvitse pitää? Onko etäily silloin jo samanlainen rutiini kuin oven turvalukon sulkeminen: sen tekee, eikä edes kunnolla ajattele läpi. Tuleeko välttelystä ja varomisesta neuroosin kaltainen riesa? 

 

Kevättalven me jaksoimme, odotimme kesää ja aurinkoa. Kun se tuli, elämässä oli enemmän vapautta ja raikasta ilmaa. Nyt vastassa on pitkä, ankara vuodenaika. Harmaa. 

Arkinen harmaa saa yhä koleampia sävyjä, kun ei enää uskalleta kohdata. Eikä vain siksi, että pelkäisi, vaan siksi, että siitä on tullut maan tapa. 

Pitääkö harmaata vastaan taistella? Voiko harmaan kääntää puolelleen? Valita villasukan harmaan, kuluneen kirjankannen himmeyden, liekkien lämmittämään takan kivipintaan, kääriytyä harmaaseen hämärään kuin vilttiin? 

 

Jossain harmaan keskellä on joulu, rajoituksista huolimatta. Sytytetään kynttilöitä, niin että se varmasti löytää perille. Vaikka ehkä hiukan rujona versiona. 

Jonakin päivänä varotoimet ovat ohi. Onko se hetki vai hidas liukuma entiseen? Millaisena maailma silloin avautuu? Hajoaako harmaa valoon? Millaisia me olemme kaiken tämän jälkeen? Vaikka säilyisimmekin fyysisesti terveinä…  

 

PS. Puhun harmaasta, vaikka pitäisi puhua koronasta. Korona on myös kruunu: kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat. En halua kruunua, en edes himmeää. Harmaata tämä aika on.