Suku- ja kaupunkiromaani

Ne puhuvat itsekin välillä ankkalammikosta – nämä suomenruotsalaiset seurapiirit. Vanhaa rahaa ja vielä vanhempia sukuja, ehkä ne kestävät varmaan vähän muita paremmin myös pientä ironiaa.

Ankkalammikko tai ei, Kjell Westö on tehnyt invaasion kirjalliseen maisemaani. Kirja kirjalta pidän hänen teksteistään enemmän. Näistä aristokraateista, jotka juonen edetessä ja ajan kuluessa joutuvat kohtaamaan elämän yhtä paljaina kuin kaikki muutkin. Ihmiset, joiden törmäyksiä todellisuuden kanssa raha vaimentaa – eikä vaimenna.

Kjell Westö on sukujen ja sukupolvien kuvaaja. Nämä Rabellit, Langit, Mannerit, Widingit, Bexarit ja muut. Suvut, joilla kaikilla on tarinansa. Ihmiset, jotka kietoutuvat toisiinsa ja joiden kohtalot kietoutuvat toisiinsa.

Mistä tällaiset nimet löytyvät? Todentuntuiset, uskottavat, silti ilmeisesti ei aivan autenttiset. Lukemisen edetessä ne muuttuvat uskottaviksi, siis lukijan tajunnan virrassa oikeiksi. Etunimet ja sukunimet linjassa keskenään.

Kjell Westö tekee huolellista työtä. Julkaisutahti on harkitun verkkainen tai ainakin verkkainen. Yksityiskohtiaan myöten tarkkaa kuvausta on ilo lukea, varmaan joskus hidas kirjoittaa. Tai ainakin luulen niin.

Kjell Westön kirjat eivät ole ahmittavan viihteellisiä. Joskus lukeminen on jätettävä hetkeksi, elettävä arkea, huokaistava, kunnes taas tekee mieli tarttua tarinaan. Kesken nämä kirjat eivät jää, siitä Westö osaa pitää huolen. Pienen tauon jälkeen niihin palaa, jatkaa lukemisen rinnalla kulkevaa pohdintaa elämästä ja elämänarvoista.

Marjatta Tapiolan Ilmarinen, Kalevalan inspiroima. Keravan taidemuseo Sinkan näyttelyssä, juuri nyt. 

Olen tietysti tarttunut muidenkin kuuluisien kirjailijoiden paljon mainostettuihin kirjoihin.

Pettynyt, kuinka nimekäs kirjoittaja kirjoittaa kepeästi, rallattelee samaa myyväksi osoittautunutta kaavaansa noudattaen lukutuotteen toisensa jälkeen. Nopeaa rahaa? Helppoa suosiota? Varman päälle? Takuuvarma humoristi? Kirjailija kirjailee kirjailemasta päästyään samaan tapaan kuin lahjakas näyttelijä tuhlaa taidettaan koheltaen sketsisarjasta toiseen. Lukija tai katsoja alkaa uskoa, ettei lahjakkuutta oikeasti olekaan, on vain satunnaisia onnenkantamoisia.

On kirjoittajia, joille jokin itselleni käsittämätön rima nousee liian korkealle. Lehtimiehenä aloittanut tiukan tyylin taitaja uppoaa kieleen, rönsyää ja runsastelee. Konstikas kieli on viimeistään muutaman kymmenen sivun jälkeen riesa, ei riemu. Herkut, hienot sanavalinnat ja muut kohokohdat eivät enää erotu ja lukeminen on työlästä.

Westö ei päästä lukijaa helpolla, mikä on varma klassikon tunnusmerkki. Silti, Westön nimi on brändi, johon voi luottaa, sillä tiedossa on aina hyvää proosaa, hyvin kirjoitettua perusepiikkaa. Pääosassa ovat aina ihmisten kohtalot, sensaatiot ovat sisällössä, kirjoittamisessa on aivan omanlaistaan hienovaraisuutta, sivistynyttä otetta. Kirjailijan äidinkieli on ruotsi, mutta hän osaa suomea niin hyvin, että pystyy valvomaan teostensa suomentamista. Ruotsin kieli on meille rikkaus, jonka soisi säilyvän, rikkaus jo Topeliuksen ajoista alkaen.

Lukija pääsee mukaan aikaan, sillä ajankuva on yksityiskohdiltaan tarkkaa. Kirjoissa ei ole lähdeluetteloita, mutta taustatyö on varmasti ollut melkoinen. Kirjoittaja on sisäistänyt tietonsa niin, että kaikki on luontevaa ja uskottavaa. Mitä syödään, juodaan, miten pukeudutaan – millaisia ammatteja ihmisillä on. Oman herkullisen lisänsä antavat keksinnöt ja innovaatiot, miten tekniikka tulee ihmisten elämään ja kuinka siihen suhtaudutaan.

Kaikilla Kjell Westön kirjoilla on päähenkilönsä, mutta tapahtumapaikat eivät ole pelkkiä kulisseja. Lukija kulkee tarkkaan kuvatuilla kaduilla, näkee talot ja puistot – sellaisina, kuin ne joskus olivat.

Elämän viivat lumella. Kirjoittamista vailla. 

Kjell Westö on mielikirjailijoitani. Yksi monista. Muitakin on, kauniin kielen mestari Samuli Paulaharju, Westön veroinen ihmissuhteiden ja miljöön kuvaaja Eeva Joenpelto. Mauri Sariola, jota joskus luen. Ei välttämättä viihteen, vaan ajankuvan takia, sillä ehkä Sariola ei varsinaiseksi epookkikirjailijaksi voi muuttua. Ja kaikki muut, Turuset, Hotakaiset, Tuurit, Katja Kettu.

Kun kertoo kirjahyllystään ja mieltymyksistään, kertoo ehkä itsestään enemmän kuin olettaakaan. Mutta sellaisia riskejä on välillä otettava.

Iitat ja muut tolkun akat

Oikeastaan minun piti päättää tämä pieni blogitauko johonkin korkealentoiseen hypetykseen. Kirjoittaa taideesta ja kuldyyristä ja niin edelleen. Kipristää pikkusormea ja nostaa etusormi pystyyn, sillä tavalla, te tiedätte. Ekstreemiä.

Siivosin blogien tunnistetietoja vähän yksinkertaisemmiksi ja tulin samalla lukeneeksi niitä enemmän kuin on terveellistä. Kaikkea sitä on tullut naputeltua, kaikilla tavoilla sitä on itseään toistanut ja jankuttanut. Itsestään selviä asioita ja truismeja. Omakuva pään sisäpuolelta ilman meikkiä, kai se on kestettävä. Mutta hiukan piti huokaista, ennen kuin taas päädyin kirjoittamaan.

Viime päivät olen askarrellut arvokkaan ja korkeatasoisen aiheen parissa. Siinä jää fiinimmän väen touhut toiseksi, kun aletaan muistella tämänkin kylänraitin kansaa ja kulkijoita. Naisia, sillä usein talo tai tupa muistetaan juuri emännästään.

Aika monta Iitaa ja Iidaa tuli vastaan, kun menneisiin palattiin. Olihan siinä joukossa joitakin pahasuisia akkoja ja kylänraitin kauhuja. Että mitä se taas ja kuinka se nyt sillä tavoin. Niitä, joiden kohdalla pitää vetää henkeä ja yrittää löytää selitys ja ymmärrys.

Ja enemmistö oli sittenkin niitä ihania Iitoja, joilla oli aina hyvä sana taskussa ja lasillinen punaista mehua naapurin lapsillekin. Iita huolehti elämänsä loppuun asti sokeasta vanhuksesta ja toinen Iita kutoi purkulangat ja epätasaiset kehruukset lämpimiksi villapaidoiksi niin että oli mitä pukea päälle, kun pakkanen kuritti ja pula- aika kiusasi.

Ja entäs kaikki ne Helmit sitten! Niitäkin on ollut monta ja monenlaisia, aarteita kaikki. Perheen ja kylän hyvinvoinnista huolehtivia, toimen naisia. Samalla tavalla ovat maailmankaikkeuden kirjanpitoon päässeet Pirkot ja Vaput ja Leat ja Kertut, Tiltaa ja Siviää unohtamatta.

Olympiaviikoilla ovat naiset näyttäneet osaamisensa ja jaksamisensa. On voitettu mitaleja – kuten miehillä on tapana leukailla, hopea hävitään, pronssi voitetaan. Leukailkoot, naiset ovat oikeasti palkintonsa voittaneet. Mitaleita, niitä ovat saaneet nämä tyttäret ja tyttärentyttäret ja naapurintytöt, jotka ovat entisajan naisilta omaksuneet sisunsa ja työnteon taidon.

Miehet, tiedetään, kyllä vain, mutta kun selittely ei vieläkään ole olympialaji, vaikka te siinä niin kovin kiitettävästi pärjäättekin.

Montako mitalia olisi saatu, jos kaikki se elämää ylläpitävä työ, jonka nämä ankarien aikojen naiset ovat tehneet, olisi asianmukaisesti palkittu? Sielussa läikähtää lämpimästi.

Siivousta?

En ehkä rakasta siivoamista. Rakastan siivoamisen tuloksia, sitä tunnetta, kun tietää, että edes joku kohta elämästä on järjestyksessä.

Blogisivun oikealla laidalla on palsta, jossa on aakkosissa tunnisteita. Avainsanoja, joiden avulla satunnainen lukija löytää (toivottavasti) etsimänsä aiheen tai tekstin. Mitä enemmän samasta aiheesta on kirjoitettu, sitä suuremmalla präntillä aiheen nimi listassa on. Olen siis jouluihminen, koska joulurunoja on kaikkein eniten. Ainakin listan mukaan. Hämmästyttävää. Toisaalta, juuri joulun alla iskee riimiripuli. Syntyy niitä runoja muutenkin ja riimit raksuvat teksteissä, mutta joulun alla ikään kuin kehtaa enemmän.

Kun kirjoittaa, kirjoittaa aina enemmästä kuin yhdestä asiasta. Ei niin, että en pysyisi asiassa, vaan niin, että en (toivottavasti) pysy vain yhdessä näkökulmassa.

Huomaan kirjoittaneeni paitsi joulusta, myös Lapista, talvesta, kesästä, maisemasta. Kun kirjoitan vuodenajoista, ne tapahtuvat jossakin muualla kuin Keravalla tai Helsingissä, ne ovat lappilaisia tai savolaisia tai sammattilaisia ilmiöitä. Kirjoitan kirjallisuudesta ja kirjoittamisesta enkä tiedä, olisiko ne hyvä yhdistää saman sateenvarjon alle. Joskus, ei aina. Pidätän oikeuden tarpeen ja inspiraation tullen siivota lisää.

Ruusu ei tässä listassa ole kukka, vaan inhottava vaiva. Cuisine noir on keittiö, mutta reseptejä varten on keittokirja ja netti, hakekaa sieltä. Olen kyllä elämäni aikana valmistanut useamman aterian, mutta eivät ne ohjeet tahdo minuun tarttua. Käsityö on neulomista ja lapastelua, vaatteet ovat vaatteita, eivät aatteita.

Siivosin vähän blogisivulla oikeassa laidassa olevaa tunnistelistaa. Yhdistin aiheita, raivasin yhden jutun kattavia tunnisteita vähemmäksi. Paljon yksinäisiä silti jäi, esimerkiksi kirjailijoiden ja taiteilijoiden nimiä. Enemmänkin mainintoja olisi parhaista persoonista saanut olla. Ehkä kokonaisuudet löytyvät näin paremmin, ehkä kukaan niitä ei edes halua etsiä. 

Blogia ei kirjoiteta vain itselle, mutta kirjoittaminen sujuu, jos kirjoittaa sellaista, mikä itsestäkin tuntuu hyvältä. Mitään rajoituksia tai karsinointeja tai kategorisointeja (Hieno sana, vai mitä? Onkohan se muuallakin olemassa?) en ota vastaan enkä noudata.

Katselkaa, kummastelkaa. Ei kaikkea niin vakavasti tarvitse ottaa.

Kuvat - yhtä lukuun ottamatta - ovat talviselta kävelyretkeltä eikä niillä ole muuta tarkoitusta kuin ilahduttaa katsojaa.