|
Yksi ensimmäisistä blogikuvituksista, Sammatin kirkko. |
Radio oli auki. Ennenkuulumaton joululaulu kaikui arkiseen
talvipäivään. Ennenkuulumattomassa joululaulussa kaikki oli tuttua. Lapset
odottivat, hermot meinasivat mennä, pukin motivaatiota oli syytä epäillä, sillä
vaikka lapsilla oli kaikki huonosti, he ehkä olivat olleet vielä tuhmiakin, äiti
oli huolissaan. Kotona oli kylmää ja puutteellinen ilmanvaihto, ikkunat olivat huurteessa
ja lasten nenät jättivät ruutuihin sulia läikkiä. Sitten joulu tuli ja kaikki
oli hyvin. Ennenkuulumatonta. Äidiltäkin tirahti, kyynel.
Kliseet pannaan kiertoon niin että kolina käy. Köyhän torpan
karu joulu on yksi kierrätetyimmistä tarinoista. Jouluna on jostain syystä
kaikilla lupa olla korni, kirjoittaa naispuolisia loppusointuja, tehdä
nilkuttavia riimejä ja leipoa samaan kakkuun kaikki vanhat fraasit. Silläkin
uhalla, että joulu on kristikunnan suuri juhla. Ennenkuulumattomat joululaulut
ovat pahimmillaan sellaisia, että niihin tympääntyy jo ensimmäisellä
kuuntelukerralla. Jos edellisen laulun referaatti ei mennyt oikein, sori siitä.
|
Kuinka paljon klapeja pinossa, kuinka paljon blogeja? |
Tämä on neljässadas kirjoitelmani tässä blogissa. Ensimmäisen
kirjoitin vuoden 2012 viimeisenä päivänä. Vuonna 2013 aloin kirjoittaa vakituisemmin.
Tahti on ollut plusmiinus sata juttua vuodessa. Enemmän kuin kuvittelin – jos edes
osasin arvioida kirjoitustahtiani.
Sanataidon blogi on yksinäinen ratsastaja sosiaalisen median
loputtomalla aavikolla. En ole liittynyt blogipalveluihin tai –sivustoihin,
olen markkinoinut tekstejäni naamakirjassa ja maininnut blogiosoitteen
osoitetiedoissani. Onko se laiskuutta vai sitä, että haluan pitää kiinni
vapaudestani kirjoittaa mistä tahansa aiheesta, miten paljon tai vähän tahansa
ja mihin tyylilajiin tahansa. Selitän asian jälkimmäisellä syyllä, laiskuutta
kun on nolompi myöntää.
Silloin, kun oltiin konttorihommissa ja tiedon jakamisen
hoiti herra rankxerox, toimistossa kiersivät himmeät ja hassut hupijutut, yhä harmaammaksi
muuttuvat kopionkopiot nokkelista vitseistä. Kun juttu kiersi kuudetta kertaa vastapäivään
samaa toimistoa, se kääntyi itseään vastaan ja oli pelkästään tylsä riesa.
Sosiaalisen median aikakaudella kierto on nopeutunut ja
naamakirjan sivulla kiertelevät samanlaiset kopionkopiot kuin aikanaan
toimistossa. Nyt vitsit ovat värikkäitä ja säilyvät graafiselta asultaan
parempina, mutta vanha vitsi on vanha vitsi, ei siitä mihinkään pääse. Olen
yrittänyt jakaa niin somessa kuin blogissakin sellaista aineistoa, joka ei olisi
loppuun kaluttua lainatavaraa. Joko omaa, alkuperäistä asiaa tai jonkun
arvostamani tekijän tuoretta tuotantoa.
|
Tämä salvos on ainakin kerran purettu ja pystytetty uuteen paikkaan. |
Kun on kirjoittanut neljäsataa blogikirjoitusta, on varmaan
myös toistanut itseään. Kliseet ja kankeudet ovat ponnahtaneet esiin yhä
uudelleen. Kun kirjoitan, kirjoitan, enkä käy läpi vanhoja juttuja, vaan
kirjoitan sillä hetkellä mielessä pomppivan ajatuksen. Kirjoitan aiheista,
jotka ovat itselleni ajankohtaisia, vaikka en kirjoittaisikaan julkisen sanan
ajankohtaisista aiheista. Minulla on oikeus toistaa tärkeitä asioita. Voin myös
muuttaa mieltäni, vaikka näillä kymmenillä se ei enää ole niin todennäköistä –
ehkä se voisi joskus olla toivottavaa.
Millaista on hyvä teksti? Toistan itseäni. Hyvä teksti on tietysti
ansiokas sisällöltään ja kieliasultaan. Mutta ennen kuin lukija on tehnyt
yhtään päätelmää tekstin ansioista, hänen on pitänyt lukea se. Kukaan ei lue
blogia, ellei halua. Onko teksti visuaalisesti houkutteleva, helposti luettavan
näköinen, mielellään kuvitettu? Onko teksti ladottu ja rakennettu raikkaaseen
muotoon ja onko kokonaisuus kuvitettu hyvin?
|
Lukiko rahvas hallitsijanvakuutuksen? |
Jos haluaa saada lukijoita, on saatava lukijat tarttumaan
tekstiin. Sähköiseen viestiin on helppo liittää kuvia, painettuun hiukan
vaikeampi, muuten medialla tuskin on merkitystä. Hyvä teksti on hyvä teksti
kaikissa olomuodoissaan.
Maritta Lintunen, taitava kirjailija, tiiviin muodon taitaja
oli puhumassa Sammatin kirjastossa. Hän korosti sitä, miten seuraava teos on
aina edellisiä vaativampi: kun on kerran kirjoittanut hyvän kirjan, uuden
tekstin pitää olla vielä parempi. Rima nousee.
Nouseeko blogijutun rima? Säilyykö taso? Siitä saavat lukijat
sanoa sanansa. Lukemalla.
Vielä en aio lopettaa kirjoittamista. En, vaikka
syyllistyisin kliseiden kierrättämiseen.
Seuraava juttu taitaa muuten olla jouluruno. Nyt on niiden aika. Nyt on myös hyvien, perinteisten joululaulujen aika. Kiitos niistä Heikki-kanttorille. Niitä lauluja jaksaa, yhä uudelleen.
Kiitos sinulle, lukijani!
Kiitos jokaisesta lukukerrasta.
Huomasit varmaan, että olen kierrättänyt myös kuvitusta.
Nämä kaikki kuvat ovat olleet jo ennenkin.