Tallinnaan ja takaisin

Vapaalippu on jo jonkin aikaa katsellut meitä lipaston päältä. Sitten tartuimme houkutukseen. Varasimme matkan. Ellei olisi varattu, lippukin olisi pian ollut jätepaperia. 

Päiväksi Tallinnaan, eli oikeasti, muutamaksi tunniksi.

Helsinkiin, sateessa. Satamaan, sateessa. Laivaan, sateessa.

Meri oli lyijynharmaa, sateesta, taivas hiukan vaaleampi.

Asetumme kahvilan pöytään, skoolaamme, sateelle. 

Vajaa laivallinen väkeä, enimmäkseen pirteitä eläkeläisiä, muutama puolikova punkkari. 

Äänekäs puheensorina kaikkialla: mitä ostettaisiin ja mitä kannattaisi. 

Innokkain on varautunut, isolla vetolaukulla.

Tallinnassa ei sada. Kadut kiiltävät kosteina, taivas on harmaa. Suuntaan kameran satamasta vasemmalle, kohti kaupungin modernia ydintä. Arkkitehtuuria, uutta ja mielikuvituksellista arkkitehtuuria. 

Katsomme oikealle, aivan oikein. 

Askeleet suuntautuvat vanhaan kaupunkiin.

Sataman lähellä ohitetaan toimistotalo, tuliterän huoneiston voisi ostaa, jos olisi tarvetta ja reilu nippu euroja millä tehdä kaupat. Vanhassa kaupungissa odottaa vanha talo, saneeraus vaiheessa, Lexus talon vieressä. Sama värimaailma, eri vuosikerrat.

Onhan kampaamoita täällä radan varressakin, mutta riittää niitä Tallinnaankin. Kauneussalonkeja, hoitoloita, naisväen huoltamoita. Kuka täällä on näin ruma? 

Tietysti, katsotaan peiliin. Olisi voinut tulla tarpeeseen. Onneksi ei ollut aikaa. Enkä ole koskaan sietänyt sitä, että tuntematon ihminen arvioi ja näpelöi kasvojani.

Houkutuksia riittää. Naisella ja harakalla on kova halu kiilto-aineisiin, pohtii kansallisrunoilijamme. 

Keskustassa  korukauppoja on enemmän kuin ruokapuoteja. Kuinka niitä onkin niin paljon?

 Ai niin, se peili. Sinne piti katsoa.

Villapaitoja ja muuta pässinpökkimää. Suloisia värejä, kirjavia kuoseja, käsityön makua. Ihmeellistä muuten, miten kaikkialla kaupungilla kaikissa kaupoissa samanlaiset yksilölliset mallit olivat esillä. 

Miksi? No joo, myönnän haikailleeni ja haaveilleeni. 

Ei nyt mahtunut kassiin eikä ehkä mahtuisi kaappiin, valitan.

Ruokaa, annoksia, juomineen. Kun muutama päivä aikaisemmin sain tuta  huoltoasemaketjun kolkkoa kohtelua, nyt olen tervetullut asiakas, suosittu. Ei vain yhteen tai kahteen ravintolaan. Valitan, taas, aika ei riitä.

Talot on rakennettu lujasta kivestä, kestämään. Seinät on hiljan maalattu siisteiksi. Yksityiskohdat tarttuvat silmiin, kolkutin voi olla taideteos tai katos oven yläpuolella.

Katedraali kaupungin korkeimmalla kohdalla näyttää samalta kuin Marc Chagallin maalauksissa, väreineen, kaikkineen. Viulunsoittajakin on kadulla, huikean taitava. 

Kujat ylös alas, vinot ja mutkikkaat. 

Pikkukameran vakiovarusteena tulevat perspektiivivirheet ja linjojen kaatumiset eivät haittaa täällä.

Toompea kiriku kell – otsikko vironkielen lukukirjassa. 

Vanhan kirjan kertomukset pitävät täällä edelleen paikkansa, vanhassa kaupungissa. Uudelta puolelta katsottuna vanha puoli on kuin satu menneestä. Uusi puoli näyttää joka kerta erilaiselta, moderni valtaa alaa.

Pidän saduista ja runoista. Niissä puhutaan tunteista syvemmin ja suoremmin kuin muissa kirjallisuuden lajeissa. Vanhassa kaupungissa tuntee ajoittain kulkevansa sadussa. Illuusio saa hetken olla totta, runo olla todellisuutta, ennen kuin muuttuu, arjen vallatessa mielen, matkailuteollisuudeksi.

Kuljemme takaisin laivalle. Löydämme tutun ravintolan, istumme pöytään, kansa ostoksineen virtaa laivaan, äänitaso nousee, kuuluttaja kuuluttaa. Siirrymme seisovan pöydän ääreen ja huomaamme, miten ilta tummenee.

Sade on alkanut samaan aikaan, kun nousemme laivaan. Vanha kaupunki katoaa sateeseen, kuin esiripun taakse.

Kävelemme junalta kotiin sateessa.

Ilus suvepäev olid.

Päivän uutinen

Päivän uutinen on vauvauutinen. 

Seuraavan päivän uutisia ovat vauvauutisten jatkot, miten, missä ja niin edelleen. Ihana euforia kääntyy yllättävän nopeasti vastenmieliseksi yksityisasioiden repostelemiseksi.

Meidän perheen vauvauutisista ei kerrottu lehdissä eikä somea onneksi ollut vielä silloin. Ketä sellainen olisi siihen aikaan kiinnostanut? Onneksi. 

Tiedän tarkkaan – enkä kuitenkaan, tietenkään tiedä – miltä onnellisesta pariskunnasta tuntuu. 

Tiedän, koska muistan, miltä meistä tuntui. 

Niitä tunteita oli paljon ja useimmat niistä ihania, odottavia, vähän pelokkaitakin. Suuria tunteita, elämän suurimpia. Tiedän – enkä kuitenkaan, tietenkään tiedä – että tunteet ovat lähes samoja kaikilla. Tämä on tietenkin yleistys.

Toivon tuleville vanhemmille – kaikille tuleville vanhemmille – kaikkea mahdollista hyvää. Mutta samalla toivon heille mediahiljaisuutta ja omaa rauhaa, lupaa keskittyä oman perheen luomiseen. 

Lapsen kannalta ei ole oleellista se, mitä vanhemmat ovat tai omistavat. Lapsen kannalta on oleellista, että vanhemmat ovat olemassa ja ottavat lapsen omaan elämäänsä. 

Haluavat antaa parasta. Rakastavat ehdoitta. 

Perhe, jonka käsiin olemme uskoneet koko kansakunnan kohtalon, selviytyy kyllä yhden pienen lapsen hoitamisesta ja kasvattamisesta. 

Mutta samat lainalaisuudet, jotka koskevat tavallisia vanhempia, pätevät tässäkin. 

Vanhemmuus on asia, johon pitää saada valmistautua, rauhassa. Vanhemmuuteen pitää kasvaa, sillä pian lapsi alkaa kasvattaa vanhempiaan. 

Jälkeenpäin tietää, mitä elämästä olisi puuttunut, ellei olisi saatu kokea vanhemmuutta.

Kun kirjoitan näitä ajatuksiani näkyviin, saan toisinaan kuulla tai lukea, miten pahalta lapsettomista tuntuu. Toki, tiedän elämän tämänkin puolen. 

Mutta, mietitään: olisiko myös lapsettomilla helpompaa, jos tämä yhteiskunta asennoituisi ja toimisi myönteisemmin lapsia kohtaan, olisi lapsiystävällisempi? 

Lämpimällä, tavallisella tavalla, arjen tasolla? 

Tasavallan ykkösperheellä on mahdollisuus vaikuttaa asioihin, luoda positiivista nostetta. 

Kyllä tässä hyvin käy, parhaat voimat ovat lapsen puolella. 

Onnellista, rauhallista odotusta!

Katve, siimes, aurinko

Aamun ensimmäinen puu on pinja, hotellin sisäänkäynnin luona. Sakean vihreä. 

Kulkijalle tuovat suojaa fiikukset, jättiläiset, joiden katveessa on helppo levähtää, nauttia varjosta aurinkoisen päivän aikana.

Niityllä, lähellä muinaisia kaivauksia ruoho on vihreää, puiden siimeksessä vielä vihreämpää.

Vanha puu on kohottanut oksansa kohti taivasta, kuin pyyntöön, rukoukseen. Se on nähnyt jo vuosisatoja, niin kuin öljypuun on tapa.

Aurinko hellii kukkia, kypsyttää hedelmät, antaa oliiveille aromit. Päivän kuumimpina tunteina on aika vetäytyä suljettujen verhojen taakse, hämärään.

Uimarannan isäntä avaa ja sulkee päivänvarjoja, ravistelee hiekat aurinkotuoleista, rantakaista herää ja suosion mittarina ovat avatut ja suljetut päivänvarjot. Kulkukauppiaat varmistavat, ettei kukaan jää vaille rantarihkamaa, pyyhkeitä, aurinkolaseja, mekkoja tai rentouttavia hierontapalveluita.

Sisilia tekee hyvää isoäideille. Kun iltataivaalla hohtavat lempeät pastellisävyt, herrat ja rouvat pukeutuvat huolella, asettelevat kampauksensa ja astuvat kaupungin näyttämölle. Käyvät ehkä messussa, viipyvät kirkon liepeillä. 

Pysähtyvät rantakadun muurin ääreen, tervehtivät tuttaviaan, puhuvat maailman asiat kuntoon, suukottavat nuken näköisiksi puettuja pienokaisia, pysähtyvät aperitiiville ja illalliselle. Kulkevat verkkaan, näkemässä ja näyttäytymässä.

Viikonloppuna hotellin naapurissa vietetään hääjuhlaa. Talo on koristeltu, ilmassa tuntuu jännitystä ja juhlaa. Morsian on kaunis, puku valkoinen ja laahus pitkä, sulhanen komea, morsiustyttöset puettu pitsiin ja valkoisiin. 

Morsiamen isä kuljettaa neidon miehelään mustalla autolla, juhlapukuiset sukulaiset ja ystävät parveilevat kuin eksoottiset perhoset kapealla kujalla. Juhla huipentuu kirkossa, jatkuu hääväen kesken jossakin, ohikulkijoilta piilossa.

Seuraavana päivänä vastapäisen talon vanha herra tekee taas kierroksen parvekkeellaan, kastelee huolellisesti jokaisen kukkaruukun. Naapuritalon pieni koira kurkistelee omalta parvekkeeltaan ohikulkijoita ja antaa omat kommenttinsa maailman tilanteisiin ennen kuin vetäytyy parvekekoppiinsa torkuille. Kissakansa suostuu helpommin kuvaan kuin pikkuhaukku. 

Roska-auto tulee joka aamu kuuden aikaan, kolistelee herätykset mutta ei välitä siitä, että matkalainen jatkaa unia. Hotellin keittiössä työt ovat jo alkamassa, ensimmäinen kattaus on aamiainen. Päivän mittaan liikenne vilkastuu, autot keskustelevat torvea töräytellen.

Sisilian viini on täynnä makua ja aromeja, vihannekset, jotka poimitaan tuoreina pöytään ovat herkullisia, ruoka maittavaa. Kulttuuri näkyy ja tuntuu raunioiden keskellä ja kukoistaa ruokapöydässä. Omaa, oman maan ruokaa, ylpeästi tarjolle tuotuna. Pikkukaupungissa ei ole ainoatakaan aasialaista ravintolaa, ei pikaruokakulttuuria, kaikki on omaperäistä, aitoa. Ja kahvi, mustaa ja vahvaa, kuin energiaruiske.

Rantakahvilan soittoniekka pysäköi autonsa lähes keskelle katua, avaa takaluukun ja roudaa yhdenmiehen orkesterin kaikki instrumentit ja kaiuttimet ja vahvistimet paikoilleen, ennen kuin vie auton sivummalle parkkiin. Liikenne sujuu, siinä vierellä. Myöhemmin paikalle lehahtaa tummakutrinen tyttö, laulaja. 

Taivas tummuu, mereen heijastuvat vastarannan valot, korkealla vuorella olevan kaupungin syke.

Samoilla kaduilla sisilialaisten kanssa kulkee matkalaisten  sekalainen massa. 

Resupekat rantasandaaleissaan, nuhjuisissa paidoissaan, shortseissaan, lipsunläpsyn laahustaen… auringon arat japanilaiset, pönäkät pariskunnat, hillityt ja hillittömät aikuiset. 

Elämää, kaikilla mausteilla.