Ensin tulivat isot, sitten toiset isot.
Hetken kuluttua saapuivat ihan pikkuiset, punaisten
kumisaappaiden jäljet ja niiden rinnalla vähän isommat.
Kuljettiin kevätmetsän viimeisillä lumilämpäreilla ja
pälvissä ja jälkiä tuli koko ajan lisää. Oli niitä joku tehnyt jo
aikaisemminkin: tuossa oli kauris pomppinut, ihan hiljan, ja tuolla oli peuran
jälkiä. Pupukin oli seikkaillut kevätmetsässä, mutta kaikkien pupua kevyempien
otusten jäljet eivät olleet kinoksen karheaan pintaan enää painuneet.
Kun saapasjalkaisten vierailu oli ohi, metsänväki huokasi
helpotuksesta, ehkä joku kävi nuuhkaisemassa jälkiä ja elämä suurten kuusien ja
käkkyräoksaisten honkien katveessa jatkui vakaalla tavallaan. Jälkiä suli
näkyviin, kun lämpö sai lumen hupenemaan, lumella vanhoissa jäljissä talven koko
historia. Ei niissä mitään uutta ollut.
Metsässä, kevätlumella, varjopaikoissa jäljet säilyvät
muutaman päivän, sitten aurinko sulattaa lumen ja vesi virtaa pieninä puroina
pois. Sammaleet ahmivat kevään kosteutta sisäänsä, metsän vihreä matto litisee
ja joustaa pienen saappaan alla.
Me jätämme jälkiä elämään. Askelilla, kosketuksella,
katseella. Eniten sanoilla. Huonosti sanotut lauseet ja tökerösti ajatellut
huomautukset jäävät mieleen eikä niitä jälkiä pyyhitä pois, ei, vaikka lumi
sulaisi ja sataisi uudelleen.
Kaksi asiaa on tärkeää. Ensiksi: puhua niin, ettei loukkaa
toista. Toiseksi: kuunnella niin, ettei kaikista huonosti tavoitelluista
sanoista närkästy ja ota itseensä.
Sanoja voi punnita tarkasti ja sanomisensa muotoilla niin,
että toinen jaksaa kuunnella raivostumatta. Ei tarvitse olla samaa mieltä,
mutta eri mieltä voi olla viisaastikin.
Elämä jättää meihin jälkiä. Pieniä kertomuksia
metsäretkistä, auringosta, puron solinasta, siitä äänestä, joka kuuluu, kun
kuiva oksa rasahtaa poikki.
Jos on pienet saappaat, niistä jäljistä kasvaa iso
kuva maailmasta ja luonnosta. Jos on jo isot saappaat, ne jäljet palauttavat
sydämeen jotain oikeaa.
Niin kuin hyvät sanat.
