Kaamoksen kainalossa

Kaamoksen kainalossa, -22°C, pakastuvaa.

Pohjoista kohti ajettaessa valo alkaa hiipua pian puolimatkan jälkeen. Iltakolmelta on jo melkein pimeää.

Taivas tummuu ja kuu nousee horisontin yläpuolelle, kultainen jättiläinen, virheettömän pyöreä ja hehkuva. Matkan edetessä se nousee ja valaisee hiljaisen, siniseen yöhön hiljenevän tunturimaan.

Kaamos on taittumassa, kaikkein tummin jakso on ohi. Luvattu on, että aurinko kipuaa vähitellen yhä korkeammalle horisontin yläpuolelle, kokonaan näkysälle se asettuu hetkeksi vuoden ensimmäisenä päivänä.

Päiväsydän on valoisa, vaikka ei vielä kirkas. Aurinko käy kurkistamassa maisemaa, nousee horisontin tuntumaan, mutta nousu pysähtyy ja lasku alkaa nopeammin kuin nousun ehtii tajuta. Iltapäivällä kolmen aikaan alkaa olla pimeää ja yöt ovat samettisen tummia, vain muutaman asumuksen muutama valo.

Taivas on täynnä värejä, hehkuvaa oranssia, kirkasta kultaa, siniturkoosia taivasta, viileän siniharmaata. Valon paetessa pilvet värjäytyvät purppuraan, majesteettisiin sävyihin, sitten oranssiin hehkuun ja lopulta on vain kalpea kajo.

Vaikka ihmissilmä tavoittaa sinisen sävyt, kultaisen oranssin vivahteet, kamera ei ole yhtä hienostunut tai tarkka tallentaja. Kun aurinko on korkeimmillaan, hangen pintaan heijastuu kultaisia nauhoja, valon juovia ja aurinko saa koivunoksien pienet jääpuikot kimaltamaan. Kamera ei niitä tallenna, monet otoksista ovat paljon tummempia ja himmeämpiä kuin kirkkaimman tuokion muistikuvat. Pitääkö kuvaa säätää muistojen näköiseksi vai onko kameraan tallentunut aidompi tulkinta?

Lunta on jo melko paljon, mutta metsän puut laaksopaikoissa, siellä missä latu-urat odottavat, ovat vielä lumettomia. Ladut on ajettu luistaviksi, mutta tuulisena päivänä metsätaipaleella uriin lentää neulasia ja männyn parkkia, suksi tökkää tuon tuostakin esteeseen, on viisainta hiihtää varovaisemmin, ennakoiden. Jos matka päättyisi kovaan reunavalliin… 

Matkalla tavataan kulkijoita, vaikka vielä on hiljaista. Vaihdetaan kuulumisia, ainakin tervehdykset, puhutaan väylän kunnosta ja suksien luistosta. Tuntematonkin on täällä tuttu, sillä jonakin päivänä voit tarvita juuri tuon äsken kohtaamasi matkalaisen apua. Tunturin etikettiin kuuluu tervehtiminen.

Kun noustaan rinnettä korkeammalle, tykkylumi valtaa alaa ja kesäretkiltä tutut puut poseeraavat talvipuvuissaan, runsaan lumikuoren peittäminä. Ne ojentelevat oksiaan, taipuvat ja taivuttelevat, alistuvat painavan kuorman alla.  

Kätkätunturin rinne muuttuu asteittain yhä valkoisemmaksi,  laki hohtaa täysin valkoisena. Joka kerta, kun katson tunturia, muistan hetket Unikeonpäivänä muutama vuosi sitten. Vihkivalojen paikka, luonnon oma kirkko lähellä taivasta on puettu valkoiseen, liturgiseen juhlaan.

Rinteen puut ovat saaneet roolipuvun ja ne ovat kuin pohjoista kohti vaeltavia dinosauruksia. Jos dinosauruksia on ollut, ovat ne varmaan nämäkin kiveliöt kolunneet.

Ihmisen työn jälkeä riittää huipulle asti. Hissejä, valoja, vanha palovartijan tupa, väyliä ja teitä, kahvila ja hotelli kaikilla herkuilla. Ellei niitä olisi, olisi paljon vaikeampaa kavuta korkealle maisemaa katselemaan. Ellei niitä olisi, näillä tämän maankolkan kansalla olisi paljon kapeampi ja kovempi leipä jyrsittävänään. 

Matkailu on teollisuutta ja oikein hoidettuna se tuo työtä ja hyvinvointia kaikille, luonnon kärsimättä. Rinteen kirkkaat valot ovat kuin timantit. Joku lähempänä Alppien rinteitä asunut ihmetteli joskus, miksi meillä valaistaan rinteet. Tulkoon kaamokseen, nähköön.

Talvi on satua ja puiden alla erottuu peikkojen ja maahisten jälkiä. Sadun puut kattavat maan pintaa, korkeana holvistona. Jokainen oksa kantaa tarinaansa, vuosikymmenten tuolta puolen. Kaamoksen kainalossa on hyvä levätä, pysähtyä ja kuunnella hiljaisuutta.

Huomenna maisema on taas toisenlainen. Huomenna ehkä otan siitä uudet kuvat. Vaikka kamerani ei valoa samalla tavalla tajuaisikaan.

Ruokarituaalit eli luopumisen haikeudesta

Joulun alla oli kaikenlaista ylimääräistä hoidettavaa ja huolehdittavaa. Valmistelut jäivät viime hetkeen ja niinhän siinä kävi, että joulun ruokarituaaleista tingittiin. Pöydästä puuttui useampikin sortti, laatikoita ja salaatteja, sillin ostaminen unohtui.

Siihen aikaan, kun joulupöytään istui edellisen sukupolven edustajia, oli kunnia-asiana toteuttaa ruokalista tarkkaan ja tunnollisesti. Aika teki tehtävänsä ja muonitettavien joukko väheni, joulu joululta. Kunniavieraita muistetaan nykyään kirkkomaalla, kynttilöiden sytyttämisen aikaan.

Olinko aluksi pettynyt, kun kukaan ei kysellyt puuttuvien laatikoiden kohtalosta? Harmittiko, kun salaattien vähyyttä ei noteerattu? Kaipasiko kukaan leivonnaisia?

Ykkösherkut tekivät kauppansa aivan kelvollisesti.

Vähitellen pettymys, joka johtui  siitä, ettei kukaan ollut pettynyt, hiipui. Tilalle alkoi tulla vastustamaton voitonriemu. Me selvisimme tästäkin joulusta, vaikka ruokalistaa oli supistettu, me selvisimme paremmin, kun pöperöitä ei ollut tuputettavaksi asti. Meillä on vielä toivoa!

Kyllä minä jouluherkut osaan. Kun äiti oli lähtenyt tuonilmaisiin, vastuu siirtyi minulle. Etsin äidin keittokirjan, talletin tutulla käsialalla kirjoitetun muistilistan ja aloitin emännöinnin. Näinä vuosikymmeninä olen kyllä oppinut, sekä valmistamaan että varioimaan. Minä teen hyvää jouluruokaa. Se maistuu juuri siltä, miltä sen pitääkin. Mutta, sitä tulee aina enemmän kuin riittävästi.

Suurin osa perinteisistä suomalaisista jouluherkuista on hyviä, helppoja ja melko taloudellisiakin ruokia. Laatikoiden aineet ovat edullisia, niiden kypsyttely onnistuu kiertoilmauunissa sujuvasti, valmista ruokaa voi pakastaa tai jopa säilyttää ulkona paukkupakkasessa. Ongelmana onkin se, että kaupan pienimmästäkin lantusta tulee litratolkulla laatikkoa, pieni punakaali täyttää silputtuna isomman kattilan eikä sydämellisiä pikkusämpylöitä kukaan jaksa syödä niin paljon kuin soisi. Jos perheessä olisi kahdeksan nälkäistä – näinhän vanha kunnon Kotiruoka annoksensa on mitoittanut – ongelmaa ei ehkä olisi. Kun perheessä on kaksi tai kolme vähäruokaista tai nirsoa – niin kuin mitoitus nykyään aika usein on – syntyy ongelmia.

Suomalainen joulupöytä ei koskaan ole ollut vakio. Silloin, kun ruokahuolto on ollut vaatimatonta, jouluateria oli vuoden kohokohta. Pöytään kannettiin kaikki, mitä syksyn mittaan oli saatu säästettyä ja säilöttyä, kaikki, mitä ei arkena raaskittu tarjota.

Kun nykyajan emäntä yrittää hillitä tarjontaa joulun alla ja tehdä adventtiajan  ruokalistaa yksinkertaistamalla eroa aattoillan aterian hyväksi, tulos on heikko. Me syömme joka päivä jopa parempaa arkiruokaa kuin isoisiemme sukupolvi juhlissaan.

Joulupöydän antimina ovat olleet harvinaisemmat herkut, erikoisuudet, joita alettiin saada tarjolle, kun höyrylaivat toivat tavaraa siirtomaista ja muualta. Mutta onko enää olemassakaan harvinaisia herkkuja? Sellaista eksotiikkaa, jota ei paremmasta päivittäistavarakaupasta saisi mihin vuodenaikaan tahansa? Kun mämmiäkin saa pakastealtaasta ympäri vuoden.

Perinneherkuilla on arvonsa, mutta niiden keskittäminen yhdelle joulukuun lopun aterialle on järjetöntä. Perinneherkkuja pitää tarjota, eri vuodenaikoina.

Seuraava tämän ajatusketjun haaraumista onkin sitten ankarampi ja vaikeampi. Millaisia muita aikansa eläneitä rutiineja ja rituaaleja meillä on? Mistä muusta me voimme luopua, mistä meidän pitää uskaltaa luopua? 

Tuleva vuosi tuo supistuksia ja leikkauksia. Kaikkea en hyväksy ja suurta osaa en ymmärrä. Saadaanko aikaan todellisia säästöjä ja tehokkuutta? Kuka poliitikoista on niin kaukaa viisas, että osaa tehdä oikeita ratkaisuja ja – mikä ehkä tärkeintä – osaa markkinoida ne edistysaskelina meille pienille veronmaksajille?

Onko supistusten hyväksyminen yhtä takkuista kuin joulupöydän ruokarituaalin saneeraus? Meidän pitää uskaltaa uudistua ja ajatella monta asiaa toisella tavalla.

Helppoa se ei tule olemaan, toivottavasti edes mielenkiintoista ja opettavaista.

Joulurauhaa

  

Hiljaisuus.

Lumen sini ja valkoisuus.

Rauhassa maa ja avaruus.

Täynnä tähtiä, rajattomuus.

Onnellisuus.

Talven polulla hohde on uus.

Kimmeltää talvi, juhlallisuus.

Mieleen käy tyyni rauhallisuus.

Autereisuus.

Lempeän aamun levollisuus.

Pilvien takana ajattomuus.

Rakkaimman, joulun ihanuus.

Joulun rauhaa ja tunnelmaa!

Pian se on jo täällä

Hiirimuori katseli fiikuksen oksalta tapahtumia. ”Vaari hyvä”, se kuiskasi, ”tuolla on joku, joka loistaa ja valaisee.”

”Taas se on siellä”, huomasi Hiirivaarikin. ”Onkohan se taas tullut, se joulu?”

”Tuleeko Joulupukkikin tänne?”

”Etkös huomannut uutista, Joulupukki on jo matkalla”, tuhahti Hiirivaari.

Hiirimuori ei viitsinyt sanoa mitään. Kuka sitä telkkaria ehtisi, kun talonväen touhut ovat kotihiirten kannalta niin paljon mielenkiintoisempia.

Mutta voi se Joulupukki tännekin tulla. Tai ainakin jättää paketteja kuusen alle.

On se ihan hyvin mahdollista.

Askeleet vakaat on porraspuulla

Pukki näin kolkuttaa, voithan jo kuulla.

Kilttien pilttien jouluinen tuttu

Ovelta pilkistää punainen nuttu.

Säkki on matkassa, lahjoja kantaa

Risuja voisiko tuhmille antaa?

Tuskinpa sentään. Toiveita, haaveita,

unelmia, säkki on täynnä, toteutuvia.

Valkoista partaa ja tuiketta katseen

Muistelen, palaan taas lapseen.

Entisten joulujen kertomus meille

Arkeen tuo lämpöä, uupuneille.