Mitä ihminen tarvitsee

Jos olet ajatellut ihmistä, tositarkoituksella, älä pelkää. Ihmisen kanssa on helppo tulla toimeen. Kun perustarpeet on tyydytetty ja arki sujuu, ihmisen kanssa on mukava olla.

Miten ihmistä hoidetaan?

Ihmisellä pitää olla katto päänsä päällä. Vinokatto tai tasakatto tai harjakatto, mutta mieluummin vesitiivis ja luja. Katon alle pitää rakentaa tila, jossa on lämmintä ja valoisaa.

Aamulla ihminen tarvitsee teensä ja kahvinsa. Puuron, jonka päälle viskataan kourallinen pakastemarjoja tai oikein ankeina aamuina pikkutöräys hunajapurkista. Päivällä on hyvä saada muonitusta ja sitten ehtopäiväkaffet. Myöhemmin syödään murkina tai päivällinen tai mikä ehtoollinen se sitten onkaan ja lopuksi iltateet tai muut pöperöt. Jos on pyhäpäivä, tehdään ruokaa pitemmän kaavan mukaan tai syödään ulkona ja sitten seuraavina päivinä pöytään tulee pyhäinjäännöksiä, sillä eihän nuuka mummo mitään pois heitä, mikä lämmitettynä tai tuunattuna appeeksi kelpaa.

Ihmisen mieli tarvitsee ravinteensa ja humuksensa. Ystäviä, nuoria ja vetreitä ja vanhempia, hiukan jo raihnaisia ja ajan kuluttamia. Puhetta ja juoruja, keskusteluja ja tsättäilyä. Tavataan ja halataan ja taas tavataan. Viivytään hetki yhdessä ja puhutaan maailma kuntoon. Puidaan järjestykseen teeveeviihde ja naapurin uusi auto.

Ihmisen ajatus kaipaa kirjastoon, löytämään mieltä kiihottavaa tutkittavaa ja luettavaa. Äänikirjoja automatkoille ja käsityölehtiä lankainspiraation varalle. On mukava tietää, että on paikka, josta asiat ovat aakkosjärjestyksestä ja aikajanalta.

Ihmisen sielu kaipaa hiljaisuutta ja kaunista musiikkia, joka täyttää lempeän majesteetillisena tilan. Lohdutuksen ja toivon sanoja, jotka lausutaan lempeällä äänellä. Kynttilöiden liekkejä, jotka elävät ilmavirrassa, yhteisön yhteistä hengitystä. Askelten rahinaa hiekkaisella polulla, kun käydään sytyttämässä kynttilät ja muistamassa niitä, joiden muisto lämmittää.

Ihmisen polvet ja ranteet ja nilkat ja silmät ja sydän ja korvat kaipaavat huolenpitoa ja hoivaa. Tietoisuuden siitä, että vihlovan päänsäryn kourissa ei tarvitse loputtomiin kipristellä kun pää humisee flunssaa, vaan saa soittaa terveysasemalle ja pääsee lääkäriin ja apteekin kautta kotiin. Jos mieltä kalvaa epäilys, siitäkin saa puhua ja pääsee seuraavan auttajan luokse.

Sujuva arki on sitä, että voi käydä kaupassa, käynnistää pesukoneen tai keittää synkänmustat kahvit. Posti tulee ajallaan ja vastaanottaja kiukuttelee laskuja omia aikojaan. Voi harrastaa ja kävellä kirjastoon tai olla harrastamatta. Ihmisen arkeen kuuluu, ettei itsestään selviä asioita tarvitse sen kummemmin pohtia.

Ihmisen kanssa on ihan mukava olla. 

Vaikka se ihminen olisit sinä itse.

PS. Mukava juttu, että sammattilaiset saivat pitää mainion terveysasemansa. Tosi mukava juttu, ihan arkeakin ajatellen.

Maiseman urbaanit yksityiskohdat Keravan Sompiosta.  

Terveysasema on perustarve – myös osa-aikaiselle sammattilaiselle

Kiitos kutsusta Sammatin mielenosoitukseen!

Yhteensattumien vuoksi en ehtinyt tapahtumaan mukaan. Mielipide minulla silti on.

Sammatin terveysaseman apua olen tarvinnut vain pari kertaa, mutta palvelu on ollut ystävällistä, asiallista, asiantuntevaa ja – mikä on kaikkein eniten hämmästyttänyt kaupunkilaisia ystäviäni – täsmällistä.  Olen päässyt lääkärin puheille juuri silloin, kun on luvattu.

Käsittääkseni Sammatin terveysasema on hyvin varusteltu, toimiva ja moderni kokonaisuus. Pieni henkilökunta tekee isoja ihmeitä, tehokkaasti. Uskoisi, että näin hyvän hoitopaikan käyttöä kannattaisi mieluummin tehostaa kuin ajaa alas. Laitteista ja kalusteista saadaan paras hyöty, kun niitä käytetään koko elinkaarensa ajan. Voidaanko tiloja vuokrata yksityiselle palveluntarjoajalle? Voidaanko muiden kaupunginosien asukkaita ohjata Sammatin terveysaseman asiakkaiksi?

Terveyskeskusten palvelut – kuten mitkä tahansa julkiset palvelut – on suunniteltu ja mitoitettu jonkin kohderyhmän mukaan. Viime aikoina on alkanut yhä useammin tuntua siltä, että julkisen terveydenhuollon kohderyhmän muodostavat terveet ja varakkaat 40-vuotiaat tai hiukan vanhemmat miehet. Sellaiset, jotka sairastuvat harvoin ja sairainakin jaksavat porskuttaa ja ajaa omaa asiaansa ponnekkaasti ja sitkeästi. Noin nelikymppisellä miehellä on käytössään hyvä auto ja uskallusta lähteä  huonolla ja liukkaallakin kelillä mutkikkaalle tielle puolensadan kilometrin päähän, lähimpään terveyskeskukseen. Matkalle, jota sairaan lapsen kanssa liikkuva perheenäiti ei ostoskassillaan uskaltaisi tehdä, matkalle, joka lienee hauraalle vanhukselle ylivoimainen.

Vaikka hoito maksaa asiakkaalle saman verran kaikkialla, asiakkaille koituvat matkakustannukset tulisivat suunnitellun muutoksen jälkeen olemaan huomattavat. Koska matkakuluja ei asiakkaille korvata, ne eivät näy kaupungin taseissa, vaikka ne asiakkaan – useimmiten myös potilaan – taloudessa tuntuvat. Jos laskelmiin otettaisiin mukaan nämä kulut, säästöt muuttuisivat tuhlaukseksi. Rahaakin tärkeämpiä ovat vastuukysymykset: kuka vastaa, jos jotain sattuu? Puolikuntoisena tai sairaan lapsen kanssa liikkuminen voi olla riski. 

Olen pohtinut, millainen reaktio siitä seuraisi, jos lohjalaisten pitäisikin siirtyä Jorvin sairaalan tai Raaseporin terveyskeskuksen tai jonkun muun noin 50 km matkan päässä toimivan palvelupisteen asiakkaiksi. Ongelmat olisivat vähäisemmät, sillä esimerkiksi Jorviin pääsee julkisilla kulkuneuvoilla, sinne on suora ja aina aurattu ja huollettu tie.

Osa-aikaisena sammattilaisena arvostan päivittäistavarakaupan, kirjaston, apteekin ja terveysaseman palveluja. Terveysasemaa en käytä päivittäin, en ehkä vuosittainkaan, mutta tieto siitä, että apua tarvittaessa saa, rauhoittaa kummasti. En liene ainoa näin ajatteleva. Minusta on mukavaa, että kirkkoon ja kirkonkylään on sopiva matka ja siellä iloista, ihmisen huomioivaa elämää.

Vaahteranlehdet alkavat tältä suvelta kuihtua, mutta Sammatin vaahteravaakuna ei sitä saa tehdä! 

Pitäkää puolenne!

Toivoo mumminmökin asukas

Eliaksen kirkkovaellus 11.10.2015

Elias Lönnrot, suurmies lapsuudenkotinsa pihapiirissä.

Myhäilevä Elias Lönnrot saatteli vaeltajat matkaan

Pakkasyön jälkeen maa oli valkoisessa kuurassa. Valkjärvi oli tyyni, syksyn viimeiset lehdet heijastuivat sen pintaan. Huurteinen Paikkarin torppa otti vastaan vieraat, Elias Lönnrot katseli myhäillen syksyistä maisemaa.

Näkymä Paikkarin torpan ovelta, kuuraisena lokakuun aamuna. 

Sammatin alueseurakunta oli valinnut syysloman aloittavan sunnuntain 11.10.2015 Eliaksen kirkkovaelluksen päiväksi. Aamukymmeneltä kokoontui pieni, mutta innostunut vaeltajajoukko Paikkarin torpalle. Aluepappi Raili Rantanen huolehti, että kaikilla kulkijoilla oli huomioliivit turvanaan, ennen matkaan lähtöä laulettiin yhdessä virrestä 548 Tule kanssani, Herra Jeesus.

Yhdessä vaellettiin Paikkarin torpalta seurakuntatalolle, nautittiin Toini Laitisen keittämät kahvit ja siirryttiin kirkkoon kuulemaan päivän saarnaa.

Paikkarin torppa on hiljentynyt talvilepoonsa. Kun kesä saapuu, avataan ikkunaluukut. 

 Sammatin kappeliseurakunnan historiaan kuuluu niin kutsuttu kansanmiesten saarnakausi. Vuoden 1859 lopussa Sammatin kappeliseurakunta lakkautettiin senaatin päätöksellä ja se perustettiin uudelleen vasta vuonna 1871. Sammattilaiset eivät tätä päätöstä hyväksyneet. Elias Lönnrot, joka oli muuttanut Nikun taloon eläkepäiviään viettämään, aloitti yhdessä sammattilaisten kanssa taistelun kappelioikeuksista ja säännöllisistä jumalanpalveluksista. Saarnaoikeuksia ei professorille myönnetty, mutta sellaisina pyhinä, jolloin ei pappia Sammattiin saatu, kirkossa voitiin lukea postillaa ja kuulutukset. Historioitsija Reino Silvanto on arvioinut, että Elias Lönnrot on noin sata kertaa lukenut saarnan Sammatin kirkossa.

Postilla, painettu saarnakokoelma, oli 1800-luvulla suomalaisten kotien arvoteos. Ellei kirkkoon päästy, saattoi isä lukea perhekunnalleen kyseisen sunnuntain tekstiä vastaavan saarnan postillasta. Postillat olivat arvostettujen saarnamiesten käsialaa – vanhin suomalainen postilla on piispa Eerik Sorolaisen saarnakokoelma, suosittuja ovat olleet Martti Lutherin kirkkopostillat ja Anders Nohrborgin postilla.

Valkjärvi, tyyni ja puhdasvetinen.

Eliaksen kirkkovaelluksen matkalaisille aluepappi Raili Rantanen luki Espoon piispan Tapio Luoman kirjoittaman saarnan vuodelta 2012. Kuluvan vuoden tekstit kuuluvat kolmanteen vuosikertaan – jota ei vielä 1800-luvulla ollut käytössä.

Tilaisuus oli koruton, kaunis. Virret, saarna, rukous ja siunaus. Tunnelma oli varmaankin hyvin samanlainen kuin entisaikaan, kun sammattilaiset kokoontuivat sanankuuloon niinä pyhinä, jolloin pappia ei pieneen kirkkoon saatu. 

Vaellus on alkamassa. 

Saarnan jälkeen palattiin Paikkarille, syyspäivän valossa. Eliaksen kirkkovaellus oli sielua virkistävä ja reippaan liikunnallinen tapahtuma. Tapahtuma, josta voisi vaikka tulla perinne.