Sanoja, sanoja ja nuoruuden rakkautta

Meine Muse ist eine Hausfrau

nicht Leinen

Worte hat sie im Schrank

Selten öffnet sie die Türen

und gibt mir eins aus

Heinrich Böll: Meine Muse  1965

Minun muusani on perheenemäntä

Eikä liinavaatteita

Vain sanoja on hänen kaapissaan

Harvoin hän avaa ovet

Ja antaa minulle niistä yhden

Heinrich Böllin runossa on vain sanoja, ei yhtään pistettä. Böll oli prosaisti, satiirikko, jälleenrakennusajan kirjailija. Bölliltä on julkaistu vain muutama runo, nekin on vasta sitten, kun Böll oli jo kuuluisa ja etabloitunut kirjailija.

Meine Muse on pitkä teksti, paikoitellen jopa lohduton. Runon tekstissä elävät samat hahmot, omaa paikkaansa sodan jälkeisestä sirpaleisesta ajasta etsivät ihmiset. Kirjailijan muusa on huora, nunna, vanhus, työläinen – niitä ihmisiä, joista Böll kertoo ensimmäisissä kirjoissaan. Niissä, joihin rakastuin, nuhjuisissa pokkareissa, jotka olen tallettanut, kellastuneina, tarkkaan luettuina. Hyllyn eturivissä ovat kovakantiset, myöhäisemmät.

Nobel-luennossaan 1972 Böll kirjoittaa kirjoittamisesta, sanoista. Es trifft zu und ist leicht gesagt, Sprache sei Material, und es materialisiere sich, wenn man schreibt... Kieli on materiaalia, josta materialisoituu jotakin, kun kirjoittaa, käyttää kieltä. Helposti sanottu, mutta. Paperi on kuolonkalpea materiaali, joka herää elämään, kun kirjoittajan ja lukijan yhteinen taito kuvitella kohtaa ja todentuu uudella, aikaisemmin selittämättömällä tavalla.

Böll ei usko luovuuden selittämiseen, tapahtumasarjaa on vaikea rekonstruoida, paraskin tulkinta jää yritykseksi, sillä tietoisen ja tiedostamattoman väliseen kohtaamiseen, lukukokemuksen ytimeen ei analyytikon työkaluilla voi täydellisesti tunkeutua. Jotakin jää aina selvittämättä, aina on salaisuuksia. Salaisuudet kiehtovat, eniten.

Muusa, joka vaivoin luovuttaa sanoja kirjoittajalle, on tuttu hahmo. Sanan, yhdenkin,  löytäminen, ilmaisun hiominen, kuvan tarkentaminen voi vaatia aikaa ja kärsivällisyyttä. Muutaman virkkeen jakso saattaa pakottaa pohtimaan ja penkomaan lähdeaineistoa, etsimään ja työläästi löytämään. Kitsas muusa, joka ei avaa kaappinsa ovia, oikuttelee, pelaa aikaa silloin kun ei pitäisi.

Jos emännällä on hillopurkkeja komeronsa hyllyllä, hänellä on varasto. Varastoa on totuttu käyttämään harkiten. Jos varastossa on sanoja, niitä voi viljellä reilusti. Pakista murteella, haastaa harkiten, tavoitella arvokkuutta, tyylitellä. Mitä reilummin sanoja viljelee, mitä useammin vuoroviljelee tyylejä, sitä tuoreempana ja runsaampana varasto pysyy. Muusakin saattaa heltyä.

Vaikeampaa on sittenkin viestiä mahdollisimman suppean sanavalikoiman avulla. Maailman yleisimpiin kieliin kuuluva pidgin English toimii rajallisen sanavaraston ja yksinkertaistetun kieliopin turvin (turmin?) ja toimiihan se mainiosti, arkisen elämän perustilanteissa – niin kuin jokainen joskus matkalla ollut tietää. Jos pitää kirjoittaa selkosuomella ja välttää jokaista sanaa, joka jollekulle voi olla outo, lopputuloskin voi olla aika lailla outo – ja kuka haluaisi äidinkielensä olevan kuin hiekka-aavikko?

Sanat ja niiden runsaus ovat rikkautta, jota kannattaa tavoitella, vaikka maalliseksi varallisuudeksi tämä vauraus tuskin muuttuukaan.

Runsaus ei tarkoita tolkutonta toistoa. Onhan meillä kielessämme varottava, rikkaruohoon ja homesieneen verrattava sana. Niinku. Niinku siis. Jos niinku käyttää niinku samaa niinku niinku-sanaa niinku joka niinku lakkaa niinku tarkoittamasta niinku mitään niinku oikeeta niinku ajatusta niin sen vois niinku viskata niinku biojätteeseen niinku homeisen tai niinku käyneen niinku hillopurkin niinku sisällön.

Kitsas muusa on tehnyt ylimieliselle kielenkäyttäjälle kepposen. Paljon sanoja ei aina olekaan paljon ajatusta.

Meine Muse

Meine Muse steht an der Ecke

billig gibt sie jedermann

was ich nicht will

wenn sie fröhlich ist

schenkt sie mir was ich möchte

selten hab ich sie fröhlich gesehen

Meine Muse ist eine Nonne

im dunklen Haus

hinter doppeltem Gitter

legt sie bei ihrem Geliebten

ein Wort für mich ein

Meine Muse arbeitet in der Fabrik

wenn sie Feierabend hat

will sie mit mir tanzen gehen

Feierabend

ist für mich keine Zeit

Meine Muse ist alt

sie klopft mir auf die Finger

kreischt mit ledernem Mund

umsonst Narr

Narr umsonst

Meine Muse ist eine Hausfrau

nicht Leinen

Worte hat sie im Schrank

Selten öffnet sie die Türen

und gibt mir eins aus

Meine Muse hat Aussatz

wie ich

wir küssen einander den Schnee

von den Lippen

erklären einander für rein

Meine Muse ist eine Deutsche

sie gibt keinen Schutz

nur wenn ich in Drachenblut bade

legt sie die Hand mir aufs Herz

so bleib ich verwundbar

1965

Mekkomeininkiä

Kevät tuli, ja lupaus kesästä. Katselin kaappiani ja totesin, että kaikki tamineet eivät enää ole uudenveroisia. Haalistuneet omia aikojaan, mokomat. Ompelin palttinasta uuden mekkosen.

Kevät meni, mutta kesä antoi odottaa itseään. Ompelin vielä toisenkin mekkosen. Jospa se houkuttelisi kesän… Ei siinä ollut taikaa. Vasta kolmas kesänvärinen mekkonen houkutteli helteen, mutta sitten oli jo tarvis varata mukaan koleina päivinä kesää odotellessa neulottu jakkunen, pikkumekon lämpökerros. Päivänsydän on vielä lämmin, mutta ilta viilenee nopeasti.

Tämä mekkojen määrä suhteutettuna hellepäivien tai edes kunnon kesäpäivien määrään – tiedän, jako ei mene millään matematiikalla tasan. Enkä edes yritä arvailla, kuinka vaarallinen huume kesämekot ovat. Talvi on pitempi, mutta siitä selviää vähemmällä. Loogista? Ei tietenkään!

Älkää sanoko, että pukeutuminen ei ole tärkeää tai sillä ei ole väliä. Tai jos sanotte, sanokaa se hyvillä mielin. Aina tulee tilanteita, jolloin tällainen lause on lempeintä ja tahdikkainta, mitä voi toiselle sanoa. Vaikka syyllistyisikin samalla sanomaan valkoisen valheen tai muunnettua totuutta.

Ystävä puhuu joskus ruumispeilistä. Siis sellaisesta, jossa ihminen näkyy kokonaan. Sellainen pitää hänen mielestään kaikilla olla. Ellei ole, se saattaa näkyä ihmisestä.

Pukeutumisella on merkitystä. Muodostamme mielikuvan persoonallisuudesta ulkoisen hahmon perusteella. Ensi vaikutelma on muoto, väri, kokonaisuus. Ihminen, jonka liikkuminen, passiivisuus tai eloisuus, asun liike vartalon liikettä myötäillen tai sitä vastaan, omat ja vaatteen värit, kaikki se näkyy ensin, sitten vasta tulevat silmät, hymy, käsien kieli.

Kun ensivaikutelma on saatu, vaatteilla ei ole sillä tavoin väliä. Mutta ensin on mekko, vasta sen jälkeen tulee tuntematon ihminen, johon mahdollisesti tutustun. Mekosta saan ensimmäisen vaikutelman. Mekko voi olla oven avaaja: yksi niistä maailman pienistä asioista, joilla saa keskustelun luontevaan alkuun. Loppuuko puhe siihen vai jatkuuko uskomattomiin sfääreihin – se on sitten jo kokonaan toinen juttu.

Pukeutuminen ja tyyli ovat eri asia kuin muoti. Kun on käynyt läpi minit ja maksit, opit ja popit, tietää jo omat ääriviivansa ja tuntee omat värinsä. Ja osaa pysyä siinä, mikä tuntuu omalta ja sopivalta. Vaikka joku väri tai kuosi ei olisikaan muotia, sen ei silti tarvitse olla tyylitöntä. Kun ihminen on itsensä näköinen ja sinut olemuksensa kanssa, se on kaunista ja sopivaa.

Kulunut kesä on tavallaan ollut armollinen, sillä helteet ovat olleet minimissä. Isot hikiset miehetkin ovat joutuneet kiskomaan vartalonsa suojaksi paidan ja jalkoihinsa sukat.

Siihen aikaan, kun ruuhkajuna oli lähes jokapäiväinen kulkuneuvo, opin rakastamaan jakkua. Jakkua, jonka saattoi pukea päälleen ennen kuin istui junan penkille, paikalle, jolla äsken ehkä oli ollut joku hikinen, paidaton wanna-be-adonis. Tai joku muu, lähes paidaton, mikroshortsinen. Tunsin, kuinka vaate varjeli yksityisyyttäni, ihoani. Olisin tarjennut vähemmälläkin, mutta sieluni ei. Olenko vanhanaikainen? Ehkä, mutta minä olen vanhanaikaisessa iässä. Kun minä olin lapsi, aikuiset lähtivät  kesälomalle popliinitakki päällä tai vähintään takki käsivarrelle laskostettuna. Suoja oli lähellä, yksityisyyden peite.

Sääli, että on meillä hellepäiviä ja aurinkoisia päiviä  kovin niukasti. Me emme ehdi tottua ja sopeutua lämpöön, eikä meille kehity kesäpukeutumisen kulttuuria. Me emme opi kukoistamaan emmekä näkemään kukoistusta toisissamme. Kesäistä  pukeutumiskulttuuria ei todellakaan ole se, että vain heitetään talvitamineet pois ja ollaan paljaaltaan kaikkien silmissä.

Kohta on taas talvi ja talvi on omalla tavallaan lohdullinen vuodenaika. Silloin kaikkien on pakko pukeutua, eivätkä pahimmat tyylikömmähdykset heti näy. Myöhäissyksykin on armollista aikaa: ulkona on niin hämärää, etteivät kaikki ongelmat käy silmiin.

Mutta vielä, vielä on kesää, vielä saa kukoistaa!