Syksy on tulollaan. Satoa korjataan. Se kylvö, joka tehtiin
kevään vaaleissa, alkaa olla vaiheessa. Sirpit ja viikatteet heiluvat,
juustohöylät säestävät.
Minä-minä-maan viisaat, Tiukkatissiset Tilmat ja
Rohkiretevät Reiskat puolustavat reviireitään. Saa sitä leikata ja höylätä,
mutta ei kiitos meidän tontilta. Puhe kaikuu ja kulkee ja harvoin kuulee
repliikkiä, joka ei alkaisi Minä-minä-maan tunnussanalla MINÄ.
Kai sen niin pitääkin mennä ja kai se on hyvä. Niin kauan kuin
jokainen MINÄ voi pitää kiinni omastaan, meillä on vielä hyvin. Ihanassa
Minä-minä-maassa. Sitten, kun kaikkien on jaettava ja kärsittävä, tämä maa
voidaan toivottavasti muuttaa Sinä-sinä-maaksi. Välissä on varmaan Mulle-mulle-sulle-mulle-
no ehkä vähän sulle -maan hallintojakso.
Ne Minä-minä-maan mahtavat, joiden työnä oli kehottaa
alaisiaan malttiin, ahkeruuteen, pitkäjänteisyyteen, kärsivällisyyteen,
tuottavuuteen ja niin edelleen, ovat paenneet lämpimän auringon alle, pakoon
verottajaa ja muita murheita. Eivät kaikki, mutta näkyvimmät, suositutkin. Onko
tämä esimerkki, jota pitää noudattaa vai pitääkö kavahtaa?
Parantumattomana tunteellisena hupakkona olen sitäkin miettinyt, miten
nämä pakolaiset pärjäävät ilman vuodenaikoja ja vuorokausien rytmiä, pohjoista
valoa. Mutta sataa se lumi Sierra Nevadaan ja Sankt Moritzin rinteillekin, ei
kai talvesta nauttimiseen pohjoista hiihtolatua tarvita. Yöttömästä yöstä voi
nauttia piiitkään Ruijan tundralla, ilman puiden varjoja.
Hyvän veronmaksajan osa on Minä-minä-maassa todella helppo saavuttaa ja
samalla voi olla ainakin vähän itseensä tyytyväinen. Muutama vuosi sitten
laskin maksaneeni – tietoisesti – ainakin seitsemää erinimistä veroa. Todennäköisesti
olin tiedostamattani maksanut leegion monia muitakin veroja. Niitäkö ne pelkäsivät, isot
miehet? Ai, että jotakin saisi joskus jäädä omaan kukkaroonkin?
Tuhlaavaisuuteen taipuvalle se on vaikeaa, kaikissa oloissa.
Mutta ehkä on hyväksi ollakin hiukan hullu, jos tänne jää.
Avaapa minkä tahansa kanavan, ihan vaan vaikka ikiomat korvat ja silmät, Tilmat
ja Reiskat rementävät omaa viisauttaan ja puolustavat omiaan. Vielä siihen on onneksi varaa Minä-minä-maassa.
Mitähän tästäkin tulee?
Otsikkokuvan puu on mukana ilman omaa syytään. Se on nähnyt
monta lamaa ja muuta vaihetta, mutta pysynyt paikoillaan Minä-minä-maan
kamaralla. Esimerkillistä sitkeyttä vai olisiko jääräpäisyyttä? Nopsajalkaisempi
olisi jo?