Kuuntelen Klassista. Jouset ja puhaltimet vuorottelevat,
sitten rummuniskuihin kertyy voimaa ja kepeän iloittelun tilalle tulee ryhtiä.
Hengästyttävä vauhti muuttuu rauhalliseksi tunnelmaksi, taas kohoaa jousien
tuulenpuuska, sen jälkeen levolliset laineet vaeltavat musiikin pinnalla… Sade
äänien maailmassa ryöpsähtelee, tyyntyy, aavistelee, arvaa, aloittaa uuden
nousun…
Jos tämä kaikki olisi värejä tai puhetta, minulla olisi tarkat
sanat ja osaisin kertoa siitä, mitä koen ympärilläni. Musiikilla on oma
kielensä. Andantet, adagiot, lento prestot ja muut, tunnistettavissa latinan
tunneilla opituista sanoista ja kauniin soljuvia kuin pienet melodiat. En silti
tiedä, osaisinko yhdistää oikeat sanat oikeisiin tempoihin.
Kaikkea ei voi tietää. Kukaan ei tiedä kaikkea. Oleellista
ei ole tietää, vaan osata rehellisesti myöntää, ettei tiedä ja uskaltaa kysyä. Ja
sitten, käsitellä tieto.
Oleellista on myös tulkita vastaukset. Yksi sanoo aina
jotain, sanoakseen, toinen ei puhu, koska pelkää, ettei se sittenkään mene
oikein. Jälkimmäiseltä saa parhaan tiedon, kunhan sen osaa suostutella esiin.
Sade kattaa koko taivaan harmaaseen vaippaan. Pihan
lätäköissä väreilee. Nurmikko vihertyy. Tämä on kevätsadetta, joka tuo kesän
taas askelta lähemmäs. Ulkotöitä ei juuri nyt voi tehdä.
Kuuntelen musiikkia, kauniita ääniä, pianoa, joka laulaa ja
tarinoi kuin puiden oksilta sateen jälkeen putoavat pisarat, kun pieni
tuulenvire niitä tanssittaa.
Musiikki on ympärilläni, koneen toistamana, näkymättömänä.
Paha ja varottava sana tässä yhteydessä olisi äänikulissi. Parempi voisi olla
ääniympäristö, miltä maistuisi melodiasisustus? Ei sentään. Musiikki on niin
kuin sade, viipyvä, vaihteleva, hyvää tekevä. Miksi kaiken pitäisi olla
selitettävää?
Musiikki on myös kauniita, taidokkaita esineitä, niin kuin prahalaisen
viuluntekijän tuotteet. Niiden näkeminen ei ole enää välttämätöntä, mutta
tavoittelemisen arvoista.