Kirjoilla on kohtalonsa, myös LUKUKIRJALLA

 

Julkaisin vuonna 2019 kokoelman, jonka nimeksi tuli 

LUKUKIRJA SAMMATISTA.

Kirjalla oli menekkiä, eniten tietysti Sammatissa, normaalia hiukan enemmänkin, mutta sitten menekki hiipui ja vaimeni.

Tänä vuonna kirjaa on taas kyselty vilkkaammin.  Lukukirjan tarinoita luetaan ääneen seniorien tapaamisissa ja joku haluaisi kirjan omakseen.  Huomasin, että kirjavarastoni alkoi huveta. 

 

Päätin vastata kysyntään ja tilasin kirjasta lisäpainoksen.  Vielä en tiedä, milloin kirjat ovat valmiit, mutta todennäköisesti ehditään saada kirjoja jouluksi. 

Kun uusi painos on minulla, ilmoitan facebookissa ja kerron, mistä ja miten kirjan saa. Viestejä saa myös lähettää. Kirjan hintaa en vielä tarkkaan tiedä, mutta se lienee kohtuullinen.  

 

Lukukirja on kirjava kokoelma, juttuja, haastatteluja, runoja. Niin kuin lukukirjoissa aina on ollut. Haastattelut lienevät kirjan kestävintä antia – vaikka taidan olla jäävi tässä asiassa. 

 

Sammattilaiset haastateltavani ovat olleet iäkkäitä, moni on jo edesmennyt, onneksi näitä mainioita tuttavia on vielä olemassa, heitä on mukava tavata. Terveisiä! Halataanko? 

 

Sodanjälkeisen Sammatin väki oli työteliästä ja monitaitoista. 

On viljelty maata, tehty työn ohella muutakin, on yritetty ja uskallettu, nähty vaivaa. Päivät ovat olleet pitkiä, mutta työn tulos on palkinnut tekijänsä. Joskus tuloksia on pitänyt odottaa, mutta kärsivällisyys on palkittu.

 

Jälleenrakennusajan Suomessa on ollut pulaa kaikesta, on tarvittu luovuutta. On keksitty ratkaisuja tavarapulaan, tehty itse, kun valmista ei ole voitu ostaa. 

 

Kun haastattelin ihmisiä, minulla oli kysymyksiä, joilla vauhdittaa kertomusta, mutta haastateltavat innostuivat kertomaan siitä, mikä heille oli tärkeintä, käytiin läpi mieleen jääviä kokemuksia ja saavutuksia. Kun oli juteltu, kirjoitin tarinan, järjestelin palikoita, sillä ajatus ei kenelläkään aina kulje kovin suoraviivaisesti, vaikka kaikki tärkeä tuleekin kerrottua. Haastateltavat saivat lukea ja tarkistaa oman tekstinsä ennen julkaisemista. 

 

Kun paino lähetti vedoksen tarkistettavaksi, aloin lukea tuttuja tarinoita. Kirjan kokoamisesta on jo sen verran aikaa, että lukeminen ei enää ollut samalla tavalla kiusallista kuin silloin, kun kirja oli uusi. Korjauksia ei tule, uuteen painokseen en muuta mitään. 

Suomi on lamassa ja elämä syväkyntöä. Sen huomaa kaupoissa, sen voi lukea alennusmyyntimainosten rivien välistä, sen huomaa myyjäisissä. Ei uskalleta käyttää rahaa, ollaan tarkkoja ja säästäväisiä. Tulevaisuus tuntuu epävarmalta, epävarmemmalta kuin se ehkä onkaan. 

Tavaroita kyllä katsellaan, mutta sitten joku toteaa, että ehkä ei sitten kuitenkaan, onhan meillä jo ennestäänkin tavaraa. Elämän pienet kauniit turhuudet, pienet ilot ja piristykset jäävät kauppaan, kahvilaan. Ei heräteostoksia. Ei ylimääräistä. 

Jälleenrakennusajan ihmisillä oli paljon vähemmän houkutuksia kuin meillä. Arki vaati paljon ponnistelua. Silti jaksettiin, uskottiin tulevaisuuteen ja päästiin elämässä eteenpäin. Omin voimin. 

 

Olisiko meillä opittavaa näiden ihmisten kertomuksista? Tarttuisiko mieleen sitkeyttä, määrätietoisuutta, luottamusta omiin voimiin? 

Kun aikanaan tarinoita kirjoitin, en ajatellut näin syvämietteisesti. Nautin elämänkokemuksesta ja viisaudesta. 

 

Mitä mieltä te olette, rakkaat lukijat?

Keskiviikkona 3.12. 2025 uudet kirjat noudettiin painosta! 

Jos haluat ostaa kirjan, ota yhteyttä  sanataito@dlc.fi

Lähetän sinulle mielelläni lisää tietoa!  KIITOS 

Elma vai Elsa?

Elma ja muut Elmat 

 

Siihen aikaan, kun kaikki maailmassa oli kohdallaan tai ainakin melkein, tuntemallani perheellä oli kotiapulainen, Elma. 

Elma teki kaikki ne työt, joita perhe ei ehtinyt, siivoukset, tiskit, pyykit, ruoat.  Niin kuin pätevän kotiapulaisen tulee. 

 

Meille ei tullut kotiapulaista. Kun saatiin astianpesukone, annettiin sille nimeksi Elma. Muuttojen ja muiden vaiheiden jälkeen meillä olisi voinut olla jo Elma vaikka mitenmones. Pyykit meillä on aina pessyt Hilma. Rautainen tyyppi se Hilma – ja samannimiset seuraajansakin – on ollut, täyttä terästä ainakin kulumattomilta osiltaan. 

 

Ensin hajosi maalla toimiva Elma. Soitettiin korjaajalle, joka hetken kuunneltuaan totesi, että ei auta, hankkikaa uusi, noin vanhaa (yli 10 vuotta) ei voi korjata. Pian tuli uusi kone ja asentaja, joka oli se sama korjaaja, joka oli suositellut uuden koneen hankkimista. 

 

Myöhemmin kaupunkikodin Elma hajosi. Ostimme uuden – joo, ei niin vanhaa voi korjata – ai että ette edes tiedä sen ikää, vanha sen täytyy olla, kun kerran hajosi – asentaja tuli ja vaihtoi koneen.  

 

Mitä opimme tästä? Kodinkoneen kestoikä on reilut kymmenen vuotta. Oli nimi tai merkki mikä tahansa, kymmenen vuoden suhde on jo hyvä juttu. Ilmeisesti kalliskin merkki hajoaa ennen aikojaan?   

 

Mitä vanhoille koneille tapahtuu?  Kuormittavatko ne kaatopaikkoja vai sulatetaanko ne uusiksi lyhytikäisiksi koneiksi ja myydään meille uusina? Jos olisin poliitikko, miettisin tätä. En ole poliitikko enkä jaksa miettiä. 

Elsa ja Elsan uudet nimet

 

Lapsuudenperheeni onni oli pieni kesämökki läntisellä Uudellamaalla. Vaatimaton, vailla ns. mukavuuksia. Mukavuuksiin kuului metsäinen piha, kirkasvetinen puro, suuret puut, eläimet pelloilla, uimaranta ja naapurit. Naapuritupien lapset ja pienen kylän turvallinen rauha. 

 

Kun kesämökki on valmistunut, joku vanhempien vanhempi tuttava tuli käymään, ihasteli mökkiä ja maisemaa ja totesi sitten:     Kivan mökin rakensitte, mutta kuinka käy, kun tänne rakennetaan kohta se Elsa-rata. Joutuu mökkikin radan alle. 

 

Säikähdin kunnolla. Isä lohdutti minua, ekaluokkalaista ja sanoi, että ei rata niin pian tule. Ei se niinä kesinä tullut, jotka me mökillä vietimme. Aikanaan mökki myytiin, mutta siellä se mäensyrjällä on vieläkin. 

 

Elsa-rataa ei ole niillä main vielä näkynyt. Ensimmäisestä kuulemastani ennustuksesta on jo seitsemän vuosikymmentä ja eikä Elsa-suunnitelmasta enää puhuta. Nyt puhutaan Tunnin junasta tai Länsiradasta ja välillä on ollut vaikka minkä nimisiä suunnitelmia. 

 

Jos kodinkoneelle kymmenen vuotta on korkea ikä, miten vanhaksi voi virkamiesten suunnitelma elää, ennen kuin se hylätään?  Riittääkö minulla elonpäiviä Elsa-radan tai sen seuraajien näkemiseen? 

 

Kodinkone, joka ei kestä käyttöä kuin muutaman vuoden ajan, ei ole pelkkä kone, vaan rahastusautomaatti, hidasliikkeinen, mutta takuuvarma. Olipa laitteen takuu millainen tahansa, joudut taatusti uusimaan Elmasi tai Hilmasi epäekologisen usein. 

 

Onko ratasuunnitelma, jota päivitetään vuosikymmenien ajan, samanlainen tai parempikin rahastusautomaatti? Rahastusta voi olla vaikeampi huomata, kun oma aika ja mielenkiinto tuhlaantuu koneisiin etkä ehdi seurata, miten paljon joutuu maksamaan siitä, kun samat suuret suunnitelmat suunnitellaan joka vuosi uudelleen. 

 

Niille veromarkoille ja -euroille olisi ehkä löytynyt järkevääkin käyttöä? 

Olisiko pitänyt mennä politiikkaan? 

 

 

Mökkiä lämmitettiin puulla. Tämä tikku löytyi Kiasmasta. 

 

Otsikkokuvassa on vati, joka on pestävä käsin. Valmistaja Pentik. 

Olen kirjoittanut kodinkoneiden nimistä ennenkin, otsikolla Arvuutellaan. Siinä mainittuja koneita ei enää välttämättä ole käytössä. Tai sitten niin, että kone on vaihtunut, nimi ei.  Hassua, vai mitä? 

https://sanataito.blogspot.com/2020/04/arvuutellaan.html

 

 

Pyhäinpäivä

Kun kirjoitan tätä, sunnuntaina 2.marraskuuta, on kulunut 46 vuotta rakkaan äitini kuolemasta. Tänään muistan äitiä, tänä viikonloppuna on ollut pyhäinpäivä. Muistojen kynttilät loistavat taas haudoilla. 

Silloin kun suruviesti tuli, oli pyhäinpäivän aatto. Isä soitti, jaksoi kertoa uutisen, me lähdimme isän luokse. Seuraavana aamuna yhdessä Sammatin kirkkoon, kuulemaan sanaa ja saamaan lohtua. 

 

Yhdessä isän kanssa aloitettiin hautajaisten suunnittelu. Ei minulla tällaisten asioiden hoitamisesta ollut kokemusta, vaikka työssä olin jo erilaisia asioita järjestänyt.

 

Istuimme keittiön pöydän ääressä, kävimme läpi eri vaihtoehtoja, tein ehdotuksia ja isä nyökkäsi hyväksyen tai joskus hyläten. Sanoja meillä ei monta ollut. 

 

Tänään, niin kuin melkein aina kirkkomatkalla, kävin äidin ja isän haudalla ennen kirkkoon astumista. 

Kirkon ihmeellinen valo oli samanlainen kuin silloin, vuosia sitten. Ikkunoiden takana viipyivät pilvet, harmaa syksy. Pieni valonsäde tavoitteli kynttiläkruunujen kristalleja.  

Siunaustilaisuuden aikana olin katsellut kirkon ikkunoiden takana näkyviä puita, paljaita, yksinäisiä. Puiden hiljainen ryhdikkyys rauhoitti, pystyin kuuntelemaan. 

Myöhemmin maalasin puista, niiden muistikuvasta, taulun. Pientä taidetta suuresta kokemuksesta. 

Suru ja ikävä ovat asettuneet sielun pohjalle. Enää ei tee samalla tavalla kipeää. 

Kun uusi suru keväällä kosketti perhettä, yritin lohduttaa sanomalla, että suru on kuin myrsky, joka aikanaan asettuu. Ajan myötä se löytää paikkansa. Surua ei tarvitse pelätä, mutta aina sen kanssa eläminen ei ole helppoa. 

Kun aikaa kuluu, surusta tulee voimavara. Se auttaa, sillä jonakin päivänä samat ankarat asiat kohtaa uudelleen. 

Suru on osa elämää. Se on tullut tutuksi, enkä antaisi sitä pois.