Jokainen kirjoittaja kirjoittaa elämästä. Kuvittaa sanoillaan.
Voiko muusta kirjoittaakaan?
Yösukat, lukulasit, yövalo.
Matka toiseen elämään alkaa.
Anna-Riikka Carlsonin Rakas Eeva Kilpi. Nämä juhlat jatkuvat vielä on sekä elämäkerrallinen esittely että kuvaus kahden eri-ikäisen, samanhenkisen naisen ystävyydestä. Haastatteluja, tekstien tulkintaa, kuvauksia hoitokodin arjesta, kirjoittajan elämää, uutta rakkautta ja elämän kiinnekohtia.
Elämäkertakirja, melkein, suhteen kuvaus, melkein, analyysi, melkein. Mielenkiintoinen yhdistelmä, voisiko elämäkerran tehdä näin? Nostaa esiin niitä asioita, jotka taiteilijan työssä ovat tärkeitä ja kestäviä, kirjoittaa näkyviin oleellista.
Eeva Kilpi on julkaissut esikoiskirjansa vuonna 1959, Noidanlukko, sarja lapsuudesta. Viime vuosina hänen runojaan on julkaistu otsikolla muistikirja: Sininen, punainen ja valkoinen muistikirja vuosina 2019 ja 2021, Elämää kaikki päivät 2022 sekä muistikirjojen kokoelma Tähdet ovat alkaneet näkyä 2024. Lasken kahteen kertaan, ennen kuin uskon, 65 vuoden ajan julkaisuja, 32 teosta, lisäksi sikermiä, paljon tekstiä, paljon lukijoita, eri kielille käännettyjä.
Olen painettujen kirjojen lukija. Olen lukutaidon kansakoulussa oppinut, enkä oikein taida oppia kiltisti kuuntelemaan, ainakaan vaativaa proosaa. Eeva Kilven teksti on vaativaa, vaikka sitä sujuvuutensa ansiosta lukee helposti. Sanoihin ja ajatuksiin on pysähdyttävä, palattava, pohdittava. Juhlat jatkuivat syksyn ajan yöpöydälläni, luin luvun kerrallaan, makustelin sivuja ja välillä pitempiä jaksoja.
Eeva Kilven runot rytmittävät kerrontaa. Kokonaisuuteen valitut runot ovat kokonaan, täysillä, selkeästi mukana. Runot antavat typografialle vaihtelua ja rytmiä. Tekstisivut ovat ilmavia, niille jää tilaa myös lukijan ajatuksille. Sitaatit ja lainaukset ovat oleellinen osa kokonaisuutta.
Luettu kirja on visuaalinen kokemus, hyvä kirja varsinkin. Julkaisijalla on monta mahdollisuutta elävöittää viestiä, typografialla voi olla huikea lisä elämykseen.
Kirja piirtää kuvan Eeva Kilven elämän kiinnekohdista, Karjalaan jääneestä Hiitolasta, Vuoksenniskan kodista, Tapiolasta, jonne kirjailija asettui ja Piskolasta, rakkaasta kesäpaikasta, luonnon keskellä olevasta vanhasta talosta. Saariselkä on mukana niin Eeva Kilven kuin Anna-Leena Carlsoninkin takia.
Kirjassa on lueteltu Eeva Kilven julkaisut, kuvaliitteitä ja monipuolinen lähdeluettelo. Taustoitus on kohdallaan.
Pajtim Statovci julkaisi syksyllä neljännen kirjansa Lehmä synnyttää yöllä.
Lehmä siis synnyttää tässä kirjassa, vaikka joku on jo ehtinyt viisastella, kuinka lehmä poikii. Toisessa maailmassa käsitteet ovat erilaisia, joka on lukenut, tietää.
Olen koukussa. Pajtim Statovci valloitti jo esikoisellaan. Kaikki pitää saada ja lukea, vaikka lukeminen usein onkin rankkaa. Kirjoja en ole pystynyt kertaakaan ahmimaan yhdellä otoksella, tarvitsen välipäiviä, ainakin taukoja.
Kirjoittaako Statovci omasta elämästään? Ei, ei ainakaan kokonaan? Keksiikö hän henkilönsä? Keksii varmaan, ainakin kimeerin, muut edellisten kirjojen eläinhahmot ja tämän uusimman, lehmän. Lehmän, joka elää ahtaaseen navettaan sysättynä, mutta joka tuntuu ymmärtävän yksinäisen pojan ajatuksia.
Kirjailija muokkaa aidoista hahmoista uusia, enkä tiedä, ovatko kaikki henkilöt totta, näköiskuvia tuskin kukaan. Nimet ja henkilöllisyydet yhdistyvät, sekoittuvat, aikatasot vaihtelevat.
Kosovo ei ole ollut helppo eikä itsestään selvä paikka asua. Sukujen hallitsemassa maailmassa voi tuntea vierautensa, voi tietää olevansa kiinni jossakin, joka ei olekaan niin auvoista ja ihanaa kuin luulisi. Kahden kulttuurin välillä eläminen on erilaista.
Tämäkin kirja on luettu, ei kuunneltu. Pitkiä, sivun mittaisia virkkeitä, tajunnanvirtaa. Kirjeitä isälle, kursivoitua, väljästi ladottua, oikealta laidalta liehuvaa tekstiä. Sitten taas tiheä kokemusten ja kuvausten staccato, joka alkaa painaa lukijaakin, painostaa. Kirjan visuaalinen asu on sisällön kanssa linjassa.
Lehmä synnyttää yöllä ei ole helppo kirja, Pajtim Statovci onnistuu kertomaan pojan ja nuorukaisen elämästä ja ahdistuksesta jotakin todella riipaisevaa, tuskaista. Jotain sellaista, mikä varmasti leimaa kokijansa koko tuleva elämää. Joku kertoi lukeneensa kirjan kerralla, jääneensä kiinni. Jouduin jaksottamaan lukemistani, palaamaan yhä uudelleen kosovolaiseen todellisuuteen.
Tuomas Kyrön Aleksi Suomesta odotti kauan yöpöydällä. Tiesin, että kirjassa olisi rankkaa sisältöä, mutta kuinka rankkaa, sitä en osannut arvioida. Kun vihdoin aloitin, teksti vei mukanaan. Tuomas Kyrö on loistava kirjoittaja, sen taas huomasin, mutta olisin todellakin pahoittanut mieleni, jos tämä kirja olisi toistanut edellisiä...
Kirjoittajan täytyy heittäytyä. Heittäytyä kohtaloihin, elämään, uskaltaa sukeltaa vaarallisiin tilanteisiin. Tuomas Kyrö tutustui Aleksiin, vieraili rintamalla ja pääsi mukaan sotilaiden elämän ankaruuteen.
Kirjan kirjoittamisen aikaan Aleksi oli ammattisotilas, muukalaislegioonan ja omien puolustusvoimiemme kasvattama. Hän taistelee Ukrainassa, palaa välillä Suomeen, pohtii elämäänsä ja tulevaisuuttaan. Millaisen elämän löytää mies, joka on koko elämänsä ajan suuntautunut sotilaan uralle, taistelijaksi? Miten elämä jatkuu armeijavuosien jälkeen, kun parhainta osaamista on taistelun johtaminen?
Tätä ei enää tarvitse kysyä. Tätä kirjoittaessa Aleksi on kaatunut, hänen elämänsä päättyi rintamalle. Kirjasta tuli elämäkerta, postuumisti.
Ovatko nämä kirjat elämäkertoja? Tarkasti tulkiten, eivät ehkä täysin. Elämäkerrallisia, elämäkertaan liittyviä toki. Lukukokemuksia.
Muutama vuosi sitten luin loistavan kirjoittajan komeaa omaelämäkertaa. Kaikki oli sujuvaa, juohevaa ja ainutlaatuista, kunnes. Viimeisissä luvuissa kirjoittaja vihdoin alkaa saada sitä arvostusta, jota on kauan turhaan odottanut. Tunnollisesti hän raportoi kaikki mitalit, ansiomerkit, arvonimet ja muut, referoi onnittelupuheita ja omia vastapuheitaan. Jaksoin loppujaksoa muutaman sivun... väsyin viimeisiin lukuihin. Eikä edes toimitettuja taustatietoja!
Kun katsoo peiliin, tulee helposti kohentaneeksi ilmettään, suoristaneeksi ryhtiään. Tästä kulmasta minä olen komeampi... elämäkertakin on peili.
Klassinen elämäkerta alkaa syntymästä ja etenee kronologisesti kuvattavansa vaiheita seuraillen korkeaan ikään tai vielä pitemmälle. Lukija voi eläytyä ja kokea päähenkilön kanssa kaikki vaiheet kipuineen ja ilon hetkineen.
Elämäkerta voi olla kiehtova, kamala, kuiva, kiinnostava. Eikä se todellakaan ole kiinni siitä, miten on eletty.
Elämä on ikuinen aihe.
Eikä se lopu kirjoittamalla.
Lukemalla vielä vähemmän.
