Rakuuna muistelee – että me muistaisimme

  

Edellisessä päivityksessäni jaoin teille isäni Viljo Lallinahon vuonna 2004 Sammatin itsenäisyyspäivän juhlassa pitämän puheen. Kiitos kaikille teille, jotka olette sen lukeneet – näin suurta ja lämmintä mielenkiintoa en edes osannut odottaa. 

 

Kun Suomi 6.12.2007 täytti 90 vuotta, Viljo Lallinahoa pyydettiin tuomaan veteraanin tervehdys Sammatin itsenäisyyspäivän juhlaan. 

Edellinen kokemus puhumisesta oli ollut positiivinen, joten tartuimme toimeen. Työnjako oli sama kuin ensimmäisellä  kerrallakin: isä kirjoitti – osittain myös saneli – minä kirjoitin tietokoneella liuskat, jotka sijoitimme siniseen puhekansioon ja joista olisi helppo lukea. Iso fontti, rauhallisesti rytmitettyjä liuskoja. 

Tällä kertaa ei enää turvauduttu muihin teksteihin, isä kertoi omasta elämästään. Hän oli Myllykylän Alimyllyn neljästätoista lapsesta nuorimpia, vaatimattoman, mutta turvallisen kodin poika, ylpeästi Suomen ikäinen. 

 

Vaikka fyysinen kunto viimeisten vuosien aikana heikkeni, isäni oli loppuun asti täysissä sielun voimissa. Keskustelimme elämästä, muistelimme yhteisiä aikoja – suhde isään on ollut minun elämäni pisin ihmissuhde. Olen siitä kiitollinen. 

 

Tämä puheenvuoro ja edellisessä päivityksessä julkaisemani teksti ovat uudella tavalla ajankohtaisia, ankarat uhkakuvat hallitsevat uutisia eikä sodan varjo ole väistynyt.  Siitä, mitä sota voi ihmiselle merkitä, on tärkeää puhua. 

Hyvää ja turvallista uutta vuotta! 

 

 

Veteraanin tervehdys Sammatin itsenäisyyspäivän juhlassa 6.12.2007 

Viljo Lallinaho

 

Arvoisa juhlayleisö 

 

Sain kunniatehtävän esittää Teille, itsenäisyyspäivän juhlavieraat, sotiemme veteraanin tervehdyksen. Teen sen mielelläni, sillä Suomen itsenäisyys kuuluu elämäni tärkeimpiin tukipilareihin. 

 

Olen syntynyt Sammatissa, Myllykylän Alimyllyssä, suurperheeseen. Suomen Tasavallan julistautuessa itsenäiseksi kuudentena joulukuuta 1917 olin puolen vuoden ikäinen. 

 

Itsenäisyyden ensimmäisistä ajoista ja pian seuranneesta sodasta minulla ei ole muistikuvia. Lapsuuteni Sammatissa elämä oli vaatimatonta. Tapahtumia oli vähän, eikä meillä ollut radiota, televisiota tai puhelinta.

 

Ihminen eli siihen aikaan rauhallisesti, omatoimisesti ja omalla tyylillään – ja oli tyytyväinen.

 

Isäni oli mylläri ja meillä jauhettiin viljaa, sahattiin puuta, tuotettiin sähköä. Äiti oli kotona ja piti perheen hallinnassa, kasvatti lapset rehellisyyteen ja hyvään käytökseen. 

 

Meillä oli paljon yhteisiä, lapsuusajan leikkejä. Pölkynpäästä sahattiin kiekko ja pintalaudasta tehtiin mailat, sitten pelattiin kiekkoa. Itse rakenneltiin korkeushyppytelineitä. Sahan purukasan luona oli hypinlauta. 

 

Oltiin omavaraisia. Jalkineet teki suutari, aikuisille oli tehdastekoisia pieksuja, vaatteet teki kraatari. 

 

Syyskesällä ohjelmaan kuului marjastus ja sienestys. Kerättiin metsämansikoita ja muita marjoja.  Metsäretket olivat hauskaa vaihtelua. Lapsuusiässä elettiin täyttä elämää, siinä yhdistyi huvi ja hyöty. 

 

Koulunkäyntini alkoi kiertokoululla. Ensimmäisenä syksynä koulua käytiin kaksi kuukautta. Kouluna oli Pousun pikkumökki Myllymäen kupeessa ja koulussa opeteltiin kirjaimet, piirrettiin ja laulettiin. 

 

Jouluksi koristeltiin kuusi ja pidettiin koulun oma joulujuhla, sitten koulu päättyi. Koulunkäynti jatkui seuraavana keväänä. 

 

Seuraavana syksynä koulunkäyntiä jatkettiin Myllykylän koulussa, opettajana oli Eriika Saarela. 

 

Opettaja Saarela teki perusteellista työtä ja hänellä oli hyvä auktoriteetti. Koulussa luettiin ja laskettiin, luettiin Maammekirjaa ja Kalevalaa, oltiinhan sammattilaisia. 

 

Meille puhuttiin myös siitä, että ollaan suomalaisia. Eriika Saarela oli opettaja, joka piti lapset ajan tasalla. 

Kouluvuosien kohokohtiin kuului luokkaretki Naantaliin, Kultarantaan. Sinne lähdettiin pikkuautoilla. Komeaa Ukko-Pekan siltaa ei silloin vielä ollut, vaan meidät kuljetettiin veneellä. Tasavallan presidenttinä oli silloin Lauri Kristian Relander. 

                      

Koulun jälkeen siirryttiin erilaisiin töihin ja aikuistuttiin vähitellen. 

Asevelvollisuus oli silloin tärkeä taitekohta nuoren miehen elämässä. 

1.10.1938 astuin palvelukseen ja suoritin asevelvollisuuteni Uudenmaan Rakuunarykmentissä Lappeenrannassa. 

 

Ratsuväki oli arvostettu aselaji. Olin jo ennen armeijaan menoa tehnyt töitä ja tottunut käsittelemään hevosia, mutta rakuunarykmentissä opetus oli erilaista. Meille opetettiin ratsastusta ja hevosen hallintaa, saimme kaikki opit siitä, mitä hevosella voi tehdä ratsuväessä. 

 

Asevelvollisuusajan jälkeen siirryin rintamalle, puolustamaan itsenäistä Suomea. Haavoituin juhannuksena 1944 ja palasin siviiliin sotasairaalassa vietettyjen kuukausien jälkeen. Aloitin urani työelämässä, perustin perheen ja jäin aikanaan eläkkeelle. 

 

Sodanjälkeiset vuodet olivat työteliästä jälleenrakennuksen aikaa. Suomi korjasi sodan jäljet, maksoi velkansa ja rakensi uutta. 

Suomalainen yhteiskunta on muuttunut paljon lapsuuteni ajoista. 

Sammattikin on muuttunut, mutta sammattilaisuus on edelleen meitä kaikkia yhdistävä asia. 

 

Sain kunnian olla sammattilaisten edustajana Finlandia-talolla, kun itsenäisyyden juhlavuosi avattiin. 

 

Talvi- ja jatkosodan veteraanina ja sotainvalidina haluan lausua tervehdykseni kaikille 90-vuotiasta Suomea juhliville. 

 

Kenraali Adolf Ehrnrooth on kiteyttänyt itsenäisyyspäivän sanoman näin: Suomi on hyvä maa. Se on paras maa meille suomalaisille. Se on puolustamisen arvoinen maa ja sen ainoa puolustaja on Suomen oma kansa. 

 

Vaikka me emme olekaan vuosikymmeniin joutuneet ase kädessä maatamme puolustamaan, kunnioitetun kenraalin testamentti on edelleen pätevä. Suomi on hyvä maa, myös rauhan aikana. Suomi on puolustamisen arvoinen maa, suomalaisuudella on arvoa ja merkitystä tässä maailmassa. 

 

Toivon teille kaikille hyvää itsenäisyyspäivän juhlaa ja onnellista tulevaisuutta. Toivottavasti saamme elää rauhan aikaa vielä pitkään.