Me ei nääs kaveerata

Aikuinen mies, minua jonkin verran aikuisempi, istuu samassa tilaisuudessa. Hän on saanut, tuskin valinnut, paikan parin penkkirivin päästä, vinottain vastapäätä. Tupa on ääriään myöten täynnä. On istuttava sinne, missä on tilaa.  Aina, kun katseeni sipaisee häntä, hän kääntää päänsä pois. Katsooko hän minua, toivon, että ei. Me tunnemme kyllä toisemme. Mutta me ei nääs kaveerata.

Ajankohtaisessa keskustelussa puidaan sitä, miksi päivystyspoliklinikan väki ei aina tervehdi asiakkaitaan, potilaita. Tietysti pitää sanoa päivää ja oma nimensä. Kun tuntematon ihminen joutuu kajoamaan toiseen ja tämän toisen tuntemattomaan vaivaan, esittäytyminen on vähintä, mitä kuuluu tehdä. Nimen sanominen siirtää kontaktin henkilökohtaisemmalle tasolle. Vaikka ei ikinä sydänystäviksi tultaisikaan.

Samanlaista arjen joustavuutta ovat asiakaspalvelijoiden tervehdykset, hei, mitä etsit, hei, voinko auttaa. Tehkää hyvin ja saako olla – vaikka ei aina saisikaan, on mukavampi, kun tietää, että henkilökunta on noteerannut olemassaoloni ja auttaa tarvittaessa. Eikä meistäkään päiväkahviseuraa toisillemme tule.

Aikuistumiseen kuuluu oivallus siitä, ettei kaikkien kanssa voi kaveerata. Aikuistumista on myös se, että huomaa, kuinka kaikkien kanssa voi olla asiallisissa tai puoliasiallisissa väleissä. Tervehtiä, katsoa päin. Vaikka ei smalltalkia harrastettaisikaan.

Olemme tietysti etäisen tuttavani kanssa täysin erilaiset. Olen joskus yrittänyt miettiä, mikä kaikista meidän välisistämme eroista on syvin ja ratkaisevin. Meillä on erilainen koulutus, erilainen elämäntarina, toisenlaiset perheet. Hän on varakas, minä en. Hänellä vankka poliittinen ja yhteiskunnallinen näkemys, minulla aatteena jyrkkä sitoutumattomuus.

Kun ihmisellä on ikää ja niin ollen myös monta vuosiluokkaa elämänkoulua harteillaan, luulisi, ettei pohjakoulutuksella, varallisuudella tai titteleillä enää niin suurta merkitystä ole. Koulutuksella ehkä, mutta vain johonkin rajaan asti. Ei ihmissuhteita solmita eikä ylläpidetä ammattipätevyyksien mukaan. Ihmissuhteet saavat ryytinsä sopivasta erilaisuudesta, siitä, että voi piristää lajitoverin ajatusmaailmaa, tuoda ja saada sieluun uutta sähinää.

Luulisi, että olisi helpompaa katsoa päin, tervehtiä asiallisesti ja sen jälkeen jurputtaa omissa oloissaan. Luulisi, että jatkuva selän kääntäminen on työlästä ja vaatii jonkinlaista vaivaa, valppautta ja valvontaa. Heikosta itsetunnosta ei varmaan voi olla kyse.

Mistä minä tiedän. Sillä eihän me edes kaveerata. 

Miksi minä näitä mietin?

Kuvan pehmoeläimet eivät mitenkään liity aiheeseen.