Aikuinen mies, minua jonkin verran aikuisempi, istuu samassa tilaisuudessa.
Hän on saanut, tuskin valinnut, paikan parin penkkirivin päästä, vinottain
vastapäätä. Tupa on ääriään myöten täynnä. On istuttava sinne, missä on tilaa. Aina, kun katseeni sipaisee häntä, hän
kääntää päänsä pois. Katsooko hän minua, toivon, että ei. Me tunnemme kyllä toisemme.
Mutta me ei nääs kaveerata.
Ajankohtaisessa keskustelussa puidaan sitä, miksi
päivystyspoliklinikan väki ei aina tervehdi asiakkaitaan, potilaita. Tietysti
pitää sanoa päivää ja oma nimensä. Kun tuntematon ihminen joutuu kajoamaan
toiseen ja tämän toisen tuntemattomaan vaivaan, esittäytyminen on vähintä, mitä
kuuluu tehdä. Nimen sanominen siirtää kontaktin henkilökohtaisemmalle tasolle.
Vaikka ei ikinä sydänystäviksi tultaisikaan.
Samanlaista arjen joustavuutta ovat asiakaspalvelijoiden
tervehdykset, hei, mitä etsit, hei, voinko auttaa. Tehkää hyvin ja saako olla –
vaikka ei aina saisikaan, on mukavampi, kun tietää, että henkilökunta on
noteerannut olemassaoloni ja auttaa tarvittaessa. Eikä meistäkään päiväkahviseuraa
toisillemme tule.
Aikuistumiseen kuuluu oivallus siitä, ettei kaikkien kanssa
voi kaveerata. Aikuistumista on myös se, että huomaa, kuinka kaikkien kanssa
voi olla asiallisissa tai puoliasiallisissa väleissä. Tervehtiä, katsoa päin.
Vaikka ei smalltalkia harrastettaisikaan.
Olemme tietysti etäisen tuttavani kanssa täysin erilaiset.
Olen joskus yrittänyt miettiä, mikä kaikista meidän välisistämme eroista on
syvin ja ratkaisevin. Meillä on erilainen koulutus, erilainen elämäntarina,
toisenlaiset perheet. Hän on varakas, minä en. Hänellä vankka poliittinen ja
yhteiskunnallinen näkemys, minulla aatteena jyrkkä sitoutumattomuus.
Kun ihmisellä on ikää ja niin ollen myös monta vuosiluokkaa
elämänkoulua harteillaan, luulisi, ettei pohjakoulutuksella, varallisuudella tai
titteleillä enää niin suurta merkitystä ole. Koulutuksella ehkä, mutta vain
johonkin rajaan asti. Ei ihmissuhteita solmita eikä ylläpidetä ammattipätevyyksien
mukaan. Ihmissuhteet saavat ryytinsä sopivasta erilaisuudesta, siitä, että voi
piristää lajitoverin ajatusmaailmaa, tuoda ja saada sieluun uutta sähinää.
Luulisi, että olisi helpompaa katsoa päin, tervehtiä
asiallisesti ja sen jälkeen jurputtaa omissa oloissaan. Luulisi, että jatkuva
selän kääntäminen on työlästä ja vaatii jonkinlaista vaivaa, valppautta ja
valvontaa. Heikosta itsetunnosta ei varmaan voi olla kyse.
Mistä minä tiedän. Sillä eihän me edes kaveerata.
Miksi minä
näitä mietin?
Kuvan pehmoeläimet eivät mitenkään liity aiheeseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti