Salmelan suvi 2024

 Siksakkia ja hienoa taidetta 

 

Tuomo Saali 

Salmelan tämän kesän näyttely on koettu. 35. näyttelykesä on houkutellut yleisöä, Salmela kiinnostaa. Valitsimme arkisen aamupäivän ja niin oli valinnut turistibussillinen muitakin kiinnostuneita. Seikkailimme tutuissa saleissa, jälleen kerran uusien taideteosten äärellä, välillä bussiryhmän tieltä väistellen, välillä reittiä vaihtaen. 

Nora Tapperin puuveistos. 

Näyttelyalue on tullut vuosien aikana tutuksi. Kokonaisuus on joka vuosi rakennettu niin, että Salmela-talosta aloittava etenee kierroksen aikana taidekentän kehityksen mestareista kisälleihin, suurlupauksista ja lunastetuista lupauksista tulevaisuuden nimiin. Tutuksi on tullut myös Salmelan toinen hieno periaate: jokaiselta taiteilijalta on pienen gallerianäyttelyn kokoinen valikoima töitä. Tekijöistä saa näin hyvän käsityksen, omaa sielua koskettavia töitä löytyy kaikilta. Vaikka puitteet ja rakenteet ovat tutut, näyttely on aina erilainen. 

Tunnelmaa oli taas kansainväliseen malliin: ruuhkaa kuin Louvressa! 

 

Monesko kerta meille tämä jo oli? 35 vuotta olen ollut Salmelasta tietoinen, mutta paikalle pääsin vasta myöhemmin, 2000-luvun alussa. Nyt Salmelan käynnistä on tullut perinne, josta ei luovuta. Näyttely on koettu upeassa auringonpaisteessa, sateessa, pilvipoudalla, aina se on ollut näkemisen arvoinen.  

Olen joka kerta ostanut Salmelasta julisteen tai julisteita mukaani. Niitä varten on mökillä oma paikkansa. Aina en ole onnistunut hillitsemään itseäni ja tyytynyt vain yhteen kuvaan.  Kuvia on yli kaksikymmentä, käyntejä hieman vähemmän, sillä mökin rakentamisen vuosina ei aina liiennyt edes sitä yhtä aamupäivää (eikä puhdasta vierailupaitaa) taiteelle. Nyt on, nyt aika järjestetään – eläkeläisten ”kiireisiin” taide on helpompi yhdistää. Monta hienoa kokemusta olemme saaneet, kiitos, Tuomas Hoikkala ja ystävällinen henkilökunta! 

Tuomo Saalin töitä, miniatyyreinä. 

Salmela-rakennuksesta, vastaanoton läheltä on taaskin hyvä aloittaa. Suuri sali on omistettu Tuomo Saalin maalauksille ja Nora Tapperin puuveistoksille. 

 

Tuomo Saalin maisemat ovat edellisiltä kesiltä jo tuttuja, myyttisiä maisemia ja demonstraatioita ihmisen pienuudesta. Vuoristoja, joita utuiset pilvet peittävät, rinteitä, jotka hehkuvat väriä. Näitä maisemia ei matkaoppaista löydä, mutta silti ne ovat totta ja olemassa. Kaukaisten vuorten korkeuksissa on oma maailmansa, jonka mielikuvissa voi tavoittaa paremmin kuin millään muulla dokumentoimisen tai kuvantamisen keinolla. Suurten vuorimaisemien rinnalla on myös pieniä otoksia, yhtä kiehtovia kaikki. 

 

Nora Tapper 

 

Tuomo Saalin töiden kumppanina on Nora Tapperin puuveistoksia, hellyttäviä ihmishahmoja, perheitä, sukupolvia. Materiaalina on puu, paljaana, käsittelemättömässä kauneudessaan. Jotain tuttua näissä on, sammattilaisen Pekka Kainulaisen puuveistosten hahmot ovat samalla tavalla aitoja, puun luonne on tavoitettu konstailemattomalla tavalla.  Nora Tapper kertoo tavoittelevansa pienten arkisten hetkien tunnelmaa. Olen usein ajatellut, että kaikkein tärkeintä on sittenkin arki: juhlat ja poikkeusajat saa aina sujumaan, kunhan arki on kunnossa. Pienet arkiset hetket elävät näissä teoksissa. 

Elina Brotherus, paljaimmillaan. 

Salmela-talon, päärakennuksen alakerran toisen salin valloittaa Elina Brotherus. Valokuvaaja, joka on itse vahvasti läsnä kuvissaan. Maiseman keskellä, yksin, paljas katse usein suoraan kameraan suunnattuna. Mukana on muutama alastontutkielma – melkein liian paljaita, intiimejä kuvia. Pukukuvissa – jos niin voi sanoa – taiteilija on rohkeasti läsnä, paljas iho tuo ujostelemattomuuden uudelle tasolle. Keskelle salin avaruutta on ripustettu mekkoja, joita näkee myös kuvissa.  

Elina Brotherus on kansainvälinen, arvostettu taiteilija. Merkitseekö hänen taiteensa muualla samaa kuin täällä kotimaassa, mielletäänkö Elina Brotheruksen kuvat heijastumiksi suomalaisesta syrjäänvetäytyvästä sielusta? Vai vetäytyykö hän edes oikeasti? Kuvissa on arvoitus. 

Siellä täällä alakerran näyttelytiloissa on Arvo Siikamäen veistoksia. Elegantteja pariisittaria, jotka hillitysti katselevat ohitseen tungeksivaa yleisöä. Tyylikäs siluetti, pariisinsininen sävytys tai mustan ja kullan ajaton yhdistelmä. Nämä näyttelyvieraat jaksavat päivystää koko Salmelan kauden ajan. 

 

 

Näitä töitä olisi ilo näyttää enemmänkin, mutta kuviin on tullut heijastuksia. 
Pitäkää mielessä: Kateryna Yehorova 

Salmelan vuoden nuori taiteilija on ukrainalainen Kateryna Yehorova. Hänen guassimaalauksensa koskettavat aivan erityisellä tavalla. Grafiikkaa muistuttavat hienopiirteiset työt kertovat siitä todellisuudesta, jonka Kateryna on Suomesta löytänyt. Rauhaa, levollisia maisemia, luonnonläheinen idylli. Melkein kuin satua tai hyvänyön tarinaa. Taiteilija toteaa esittelyssään, että kodin merkitys on kirkastunut Suomessa oleskelun aikana: tauluissa on tunnistettavia suomalaisia paikkoja.  

Topi Ruotsalainen: Koulun pihalta

Topi Ruotsalainen on jo edellisiltä vuosilta tuttu. Ensimmäinen Topin töistä oli Maisteissa – monta vuotta sitten. Samat rehvakkaat nuoret miehet jatkavat seikkailujaan, pelaavat, retkeilevät Kolille ja muistelevat kouluaikoja. Lempeää äijäenergiaa, joka osuu mummin sieluun. Rouheaa siveltimenkäsittelyä, energisiä värejä. Tänä suvena taas vanhalla vauhdikkaalla otteella maalattuna. 

 

Susanne Koskimäki on sijoitettu samaan saliin Topi Ruotsalaisen kanssa. Siinä missä Topi on rehvakas ja rouhea, Susanne on hillitty ja taidokas kädenjälki tekee oikeutta salaperäisille maisemille, lasille kaiverretuille maisemille tai maiseman fragmenteille. Värillinen lasi muuttuu tunnelmallisiksi kuviksi, niitä voi katsella eri puolilta, nähdä uutta, rauhoittua. Jokainen työ sopisi jonkun kotiin, se löytäisi paikkansa ikkunan läheltä, tutun maiseman läheltä, se olisi sielunkuva tai kuvaksi kirjoitettu muisto.  

Susanna Koskimäki kaivertaa lasiin.

 

Tänä vuonna vietetään Lars-Gunnar Nordströmin satavuotisjuhlaa. Abstraktin taiteen mestarin kunniaksi hänen töitään on esillä Salmelassa, mukana on myös Marika Mäkelän ja Johanna Koistisen grafiikkaa. Grafiikan mestarin tuttu, teräväpiirteinen tyyli on tunnistettava ja mieleen jäävä. 

 

Johanna Koistisen grafiikkaa

Lars Gunnar 'Nubben* Nordströmin tunnistettavaa kädenjälkeä 

 

Apteekkitalossa on tälläkin kertaa rohkeaa modernia taidetta.  Taiteilijakaksikko Robert Lucander ja Markus Jäntti räjäyttää ennakkoluulottomasti esiin muotoja ja värejä, taidokasta työnjälkeä, popkulttuuria. Maalauksia puulle, maalauksia, joissa kuva elää ja liike on vain sekunneiksi pysähtynyt, tarkkaa ja taidokasta työskentelyä.  

Lucander ja Jäntti 

Robert Lucanderin maalaus vanerille.

Hienostunut Robert Lucander ja räväkkä Marcus Jäntti täydentävät toisiaan Opettajan ja oppilaan suhde on muuttunut kollegoiden yhteistyöksi: molemmat ovat opettaneet Berliinin taideyliopistossa, Lucander professorina, Jäntti lehtorina.  Töissä ollaan taiteen virtausten äärellä: popkulttuurin vaikutteet yhdistyvät klassiseen taiteeseen, mutta työn taso on molemmilla korkea. 

Abstrakti Hannu Hyrske

Tuttua leikkisää kuvakieltä: Häntä vie

 

Hannu Hyrskeen nimi on isoäidille tuttu jo lastenkamarista: lastenkirjojen kuvituksia hän on tehnyt 1990-luvulla.  Nyt esillä on abstrakteja kuvia, värikkäitä maalauksia, grafiikkaa ja aivan ihastuttava pieni kissa, jota häntä vie. Raikas, monipuolinen kattaus!

 

Ville Löppösen lapsiaihe

Ville Löppönen on taitava maalari. Hän on sekä kuvataiteen ammattilainen että ortodoksisen teologian maisteri. Ville Löppösen kuvissa on samaa vakavuutta kuin joissakin sakraaleissa kuvissa, mutta myös räjähtävää voimaa. Pieni poika pukeutuu tiikeriksi, katsoo uhmaten aikuisiin.  

 

Ville Löppösen töiden parina ovat Antero Kareen eläinaiheiset veistokset.  

Antero Kare 

 

Mariam Falaileh on sekä keraamikko että graafikko – ja varmasti paljon muutakin, mutta nämä puolet hänen osaamisestaan ovat esillä Salmelassa, Domanderin alueen vanhassa postitalossa. Veistoksia, joissa tummaksi lasitettu savi puhuu, grafiikkaa, joka toistaa keramiikan aiheita.  Mytologiaa ja mystiikkaa lupaa näytteöyesite: tummien kuvien ääreen pitää pysähtyä, tutkia.  Hieno nuori taiteilija.  

Mariam Falaileh: Musta sydän

Paavo Pelvon Kevätikkuna 

Paavo Pelvon radiaattori.

Paavo Pelvo ei ole enää ihan nuori, mutta miten valloittavia hänen työnsä ovatkaan!  Eläinaiheita, pikkutarkasti kuvattuja, ilmeikkäitä.  Ilvespari, Kettupari ja Susipari! Näkymä pihapuun lintuihin! Lämmin pönttöuuni on saanut harmaan peitteen, vanha radiaattori – valurautainen lämmityspatteri – on verhoutunut turkkiin ja saanut tassut. Patterit olivat oleellinen osa Kalervo Palsan taidetta – hän reagoi asumuksensa kylmyyteen, Pelvo tuntuu kunnioittavan lämpöä, jota patterit ja uunit tuovat.  Upeaa, persoonallista kädenjälkeä, yksityiskohtaisen tarkkaa tekniikkaa.  

 

Marja-Liisa Partasen eläinaiheita

Postitalon yläkerta on Marja-Liisa Partasen valtakuntaa.  Mikkeliläinen kuvataideopettaja ottaa töillään kantaa uhanalaisten eläinten puolesta – ihmisiä hän ei maalaa eikä piirrä. 

Piirrokset ja maalaukset ovat rikkaita, täynnä yksityiskohtia ja mielenkiintoisia sävyjä. Mukana on eläinten ohella vanhoja esineitä. Värimaailma on rikas ja runsas.  Juuri tähän näyttelyyn haluaisin lapsenlapsetkin tuoda!  

 

Eeva-Marja Saarinen 

Palvelijan rakennuksessa on Eeva-Marja Saarisen upeita, ensinäkemältä abstrakteja maalauksia. Yhdellä värillä maalatut kuvapinnat kätkevät sisäänsä mielenkiintoisia hahmoja: lintuja ja luontoa. 

Jaana Bombinin veistos Salmelan aitassa. 

Jaana Bombin on kuvanveistäjä, jonka graniittihahmot ovat kuin muistumia muinaisesta maailmasta. Symboleja, hallittuja muotoja, taidokasta muotokieltä. Näitä patsaita tekee mieli koskettaa!  

 

Hieno kokonaisuus, paljon koettavaa!  

Salmelan näyttely on avoinna vielä hetken, sunnuntaina 11.8.2024 on tämän suven viimeinen näyttelypäivä. 

Kiirehtikää katsomaan! 

Kuvat ovat kirjoittajan amatööriotoksia.  Kuvaan mielelläni taideteoksen kehyksineen, sillä kehys on osa työtä ja sen ilmettä.  Kuvien taso vaihtelee!  

Rakassa kiven sielu

Siitäkin on jo aikaa. Työstä, joka toi minut Sallaan, Sallan Pyhätunturin maisemiin. Vanha Sallatunturi oli jouduttu luovuttamaan naapurille, rajan taakse olivat jääneet monet muistot ja kokemukset. Tutustuin mukaviin ihmisiin, tutustuin rakkaan. 

 

Tunturin laella oli kivikkoa. Eikä mitä tahansa somerikkoa, vaan suuria järkäleitä, harmaita jättiläisiä, muinaisten jumalien huolettomaan kasaan viskomia, tuulen ja pakkasten huuhtomia, jotkut haljenneita. Sammalta kivien koloissa, ylinnä vain kiven karhea pinta. Lähes tunturin laelle vei tasainen kävelytie, mutta jos halusi korkeammalle, oli poikettava polulta. Oli nöyrryttävä, rakan edessä.  Rakka ei ole mikä tahansa kivikko, se on itsetietoinen ja ylpeä. Lujasti juurillaan. Vain pakkanen pystyi rakan nujertamaan, 

 

Rakan tuolle puolen ei voi keveästi kulkea, sen yli täytyy kiivetä, edetä välillä melkein ryömien, varovasti, hitaasti. Laelta näkyi kauas, loputonta metsää, jossain kaukana ovat olleet vanhan kylän poltetut asumukset ja kylän ylpeys, uljas tunturi, uusien tuttavieni kaipauksen kohde. 

Kun näin tulevan mökkirannan ja siellä asuvat kivet, minut oli valloitettu.  

Tämä on rakkaa – lempeä versio pohjoisen ankarasta kivikosta – mutta rakkaa. 

Paikan nimeksi tuli Rantarakka. 

Emmekä aluksi tienneet, mitä kivien keskelle rakennettaisiin. Nyt jo tiedämme. 

 

Kivet ovat harmaita, niitä on kaikenkokoisia, niitä on kaikkialla. Kivien lomassa kasvaa koivuja ja haapoja, mäntyjä ja kuusia. Leppiä, pihlajia ja pajuja riittää. Vaahtera ja tammi eivät suostu juurtumaan tänne, pähkinäpensaan osalta olemme luovuttaneet. Hieno rhododendron ei halua tehdä kukkia, vaikka lehtiä pukkaakin.  

Parhaiten täällä viihtyvät kivet. Nurmikkoa ei ole, mutta sankka varvikko on ilonaihe. Mustikkaa, puolukkaa, keltakukkaista maitikkaa. Rantakukkaa ja ranta-alpia veden äärellä. 

 

Kivet katsovat meitä tai käpertyvät omiin ajatuksiinsa. Ne kietoutuvat sammalpeittoon, joka vuosi paksumpaan, joskus ne joutuvat paljastamaan karhean pintansa. 

 

Sateen jälkeen sammal hohtaa raikkaan vihreänä, kuiva kausi haalistaa sen, harva ihminen osaa pysyä yhtä sitkeästi aloillaan kuin sammal. 

 

Rannalta alkaa vanhojen kivien vuoristo, iso järkäle johtaa joukkoaan. Matka on kesken, eikä se meidän aikakäsityksiemme puitteissa tule jatkumaan. 

Veden äärellä kivet ovat paljaina, vuodenaikojen vesien raidoittamina, tyyninä odottamassa talvea, jäätä, uutta kevättä, kiertokulkua, jatkuvaa muutosta. 

 

Järven pohjassa kivet odottavat, muistuttavat uimaria siitä, miten kivetkin on syytä pitää mielessä. Järven pinnan alle ne muodostavat oman maailmansa, pakottavat veneet vaihtamaan reittejään, etsimään mutkikkaita väyliä, sileän pinnan alta. 

 

On kiviä, joilla on nimet. Iku-Turso katsoo tummana hahmona, kurtistaa kulmiaan, näyttää uhmakkaan luonteensa, kun sade värittää pinnan ja nostaa esiin ilmeet. Harmaasta tulee toisenlainen harmaa, kun sade huuhtoo pintaa.

Karhu saa selkäänsä puutarhalyhdyn ja vanhan aurinkokellon. Siitä se vähät välittää, työntää uteliaan kuononsa kohti kulkijaa. 

 

Rantarakassa kivet ovat haljenneet, aivan niin kuin tunturin laellakin. Luonto löytää tiensä puoliskojen väliin, ensin sammal, laihat heinänhuiskaleet, ruoho, sitten pihlaja ja soukka haapapuu.

 

Kivet katsovat maisemaa, ne näkevät jokaisen auringonnousun ja jokaisen iltaruskon, ne hiljentyvät pimeään ja odottavat kärsivällisinä uutta kevättä. Kun palaan maisemaan, katson kiviä, tuttuja, uusin silmin. Ne ovat olleet ennen minua ja ne ovat vielä, kun poluilla kirmaavat uudet ihmiset.

Isän polkupyörä

 

 

Sammattilainen kulttuuri on kohtaamisen kulttuuria. Sammatista on lähdetty, opintielle ja arkista työtä hakemaan. Sammattiin on tultu, viettämään kesää, oppia saamaan Emännyyskouluun, Elias Lönnrotin jalanjälkiä etsimään. 

 

Mutta miten Sammatista on ennen autojen aikakautta lähdetty esimerkiksi Lohjalle asioita hoitamaan tai työhön? Varakkaammat hoitivat kauppamatkansa ja asiointimatkansa hevosella. Köyhemmällä kansalla ei ollut hevosta, sillä hevosen pitäminen oli kallista. Laivaliikenteen aloitti Karl Kristoffer Sylvander yhtiökumppaneineen – tuohon aikaan olisi varmaan puhuttu bolagisteista ­– kesällä 1892. Laiva oli suosittu kulkuväline, mutta talvikaudeksi laivaliikenne pysähtyi. 

-       Silloin ei auttanut muu kuin kävellä. Lähdettiin aamulla ja palattiin illalla, muistelee isäni, Viljo Lallinaho. 

-       Ihmiset olivat paljon tottuneempia kävelemään kuin nykyään. Joskus mentiin pienellä joukolla, matka taittui helpommin, kun oli juttuseuraa. 

-       Maantierosvojakin piti joillakin taipaleilla pelätä, mutta ei Sammatin ja Lohjan välillä. 

 

Jos Lohjan kauppalasta löytyi vakituinen työpaikka, piti löytää myös kortteeri, sillä ei työmatkaa joka päivä voinut jalkapatikassa tehdä. Kortteeripaikkana oli jonkun lohjalaisen kamari, kortteerimiehellä vuodepaikka sovittua korvausta vastaan. Viikonloppuisin tai pyhinä käytiin kotona. 

 

Velocipedi laajensi elämänpiiriä 

 

1800-luvun lopulla Suomeenkin alkoi tulla polkupyöriä. Ensimmäiset velocipedit hankittiin tiettävästi kesäisiksi huviajoneuvoiksi, käyttöesineeksi polkupyörä vakiintui vasta, kun siirryttiin ketjuvetoisiin ja matalapyöräisiin malleihin. 

 

Kansatieteen tutkija I. K. Inha otti uuden keksinnön pian käyttöön ja hänen ansiokseen luetaan myös polkupyörä-sanan keksiminen. Toinen vireä kielimies seurasi Inhan esimerkkiä, Juhani Aho kirjoitti vuonna 1897 matkakertomuksen Polkupyörällä Reinin rantoja ja maalaili teksteissään vauhdikkaita kuvia ’pyöräraivoilijasta’ joka oli saanut kohtalokkaan ’pyöräkoiran’ pureman. 

 

Kansan käyttöön polkupyöriä alkoi tulla 1920-luvulla ja vähitellen pyörästä tuli arkinen hyödyke. Suomalaisten elinpiiri avartui polkupyörän myötä ja esimerkiksi järjestö- ja harrastustoimintaan osallistuminen lisääntyi tuntuvasti, kun oli käytettävissä kulkuneuvo. 

Tampereen seudulla polkupyörän yleistyminen vaikutti jopa kaupungin laajenemiseen. Pispalan, Tahmelan ja Järvensivun kaupunginosien syntyminen oli polkupyörän ansiota. Kun omalla tai muutaman henkilön yhdessä omistamalla kimppapyörällä oli mahdollista käydä töissä vähän kauempaakin, kaupungin laidalle, halvemmille tonteille nousi uusia asuntoalueita. Onko kehitys ollut samansuuntaista myös Lohjan seudulla? 

-       Minä hankin ensimmäisen pyöräni 1936. Kun sitten 1938 piti lähteä asevelvollisuutta suorittamaan, myin pyörän veljelleni, isä muistelee.  

-       Polkupyöräkauppoja ei maalla ollut, mutta osuuskaupan kautta sen saattoi tilata. Osuuskaupan kuorma-autolla se tuotiin tukkuliikkeestä Sammattiin. 

 

Kun isän asevelvollisuuden olisi pitänyt päättyä, alkoi YH ja kohta sen jälkeen talvisota. Seuraavat vuodet kuluivat rintamalla.  

 

Polkupyörä ei 1930-luvulla ollut mikään halpa kulkuneuvo, mutta sen hankkiminen oli kuitenkin mahdollista. Eikä polkupyörän käyttäminen aiheuttanut suuria kustannuksia. 1900-luvun alussa polkupyörän hinta oli noin 40 % työmiehen vuosiansiosta, 1920-luvulla reaalihinta alkoi vähitellen laskea. Ensimmäisinä vuosikymmeninä polkupyörät rekisteröitiin samaan tapaan kuin autot nykyään. Rekisteröintien perusteella on selvitetty, kuinka aluksi eliitin huvitteluvälineeksi mielletystä polkupyörästä tuli koko kansan kulkuneuvo. Jo vuonna 1913 polkupyörän omistajista yli 30 % kuului työväestöön. 

 

Polkupyörä onkin ollut tärkein tieliikennettä muuttanut ja kehittänyt keksintö ensimmäistä maailmansotaa edeltäneen ajan Suomessa. Autoja oli jo tuohon aikaan tuotu Suomeen, mutta autoistuminen oli vielä tulevaisuutta, vaikka itsenäisyyden alkuvuosina autokanta alkoikin kasvaa.

 

Polkupyörän heikoin kohta olivat renkaat, jotka aluksi olivat tuontitavaraa. Umpikumisista renkaista oli jo ennen 1900-lukua siirrytty kevyemmin pyöriviin ilmakumirenkaisiin. Aluksi yhdellä rengaskerralla pystyi ajamaan vain muutaman tuhat kilometriä. Eikä 1900-luvun alun tiestöäkään ollut suunniteltu polkupyöräliikenteelle.

 

Kumia ja pyöränrenkaita 

 

Suomen markkinoille on tullut kumituotteita jo 1800-luvun loppupuolella. Jalkineita, jalkineiden osia, teknisiä kumituotteita kuten letkuja ja tiivisteitä. Vuonna 1898 Helsinkiin perustettu Suomen Gummitehdas Osakeyhtiö aloitti kalossien valmistuksen Helsingissä, Lastenkodinkadulla toimineessa tehtaassa. Tuotanto aloitettiin isänmaallisen innostuksen vallassa, tarkoituksena oli tarjota kotimainen vaihtoehto markkinoita hallinneen venäläisen Treugolnikin tuotteille. Laatu tuotti ongelmia, ensimmäisten kalossien pohjat irtosivat ja tarttuivat katuun, valmistusmenetelmät olivat  kilpailijoiden liikesalaisuuksia ja oppia oli haettava ulkomailta. 

 

Suomen Gummitehdas Osakeyhtiön tuotantotilat Helsingissä kävivät pian ahtaiksi ja tehtaalle alettiin etsiä uutta sijoituspaikkaa. Vuonna 1904 tuotanto siirrettiin silloiseen Pohjois-Pirkkalaan, Emäkosken rannalle, kosken toisella rannalla toimi Idestamin puuhiomo, Oy Nokia Ab. Uudessa tehtaassa tuotanto kehittyi, ostettiin ensimmäiset puristiment ja konekantaa saatiin muutenkin lisää. Vähitellen laatuasiatkin saatiin kuntoon.

 

Kun polkupyörien yleistyminen oli hyvässä vauhdissa, päätettiin Nokiallakin aloittaa polkupyörän sisä- ja ulkorenkaiden valmistus. Vuonna 1924 tehtaan palvelukseen tullut diplomi-insinööri Ensio Salmenkallio, sittemmin vuorineuvos, sai uuden tuoteryhmän vastuulleen. Hän teki opintomatkoja ulkomaille, hankki ensimmäiset puristimet ja toi mukanaan työnjohtaja Wilhelm Schornin Dunlopin Saksan tehtaalta. Markkinatutkimukset tehtiin polkupyöräkauppiaita haastattelemalla. ”Jos te pystytte valmistamaan 400 rengasta päivässä, se riittää ikuisiksi ajoiksi.” 

 

Kumimiehiä ja tehtaita

 

Suomen Gummitehdas Osakeyhtiöstä kasvoi vuosien kuluessa suomalaisen kumiteollisuuden tärkein yritys, se on ollut yksi nykyisen Nokia-konsernin perussoluista. Nokialaiset eivät maailmansotien aikaan olleet ainoa kumituotteiden valmistajia Suomessa. Vuonna  1925 oli Keravan Saviolle perustettu Savion Kumitehdas Oy, joka aloitti toimintansa vuonna 1913 nahkatehdas Oy Nahkimon rakentamassa tiilisessä tehdasrakennuksessa. Savion Kumitehtaan lisäksi maahan oli perustettu muitakin kumialan tehtaita, hihnatehdas Denffer, Järvenpään Kumitehdas, Nurmin tehdas Karjalan Vahvialaan ja Kumiteollisuus Oy Tampereelle.

 

Savion Kumitehtaan perustivat entiset pietarilaisen Treugolnik-kumitehtaan omistajat ja yhtiöllä oli oikeus käyttää Treugolnikin tavaramerkkiä, kolmiota. Tuotanto-ohjelmassa oli kalosseja, letkuja ja muita teknisiä kumituotteita sekä palloja. Savion Kumitehdas Oy:n toimitusjohtajana toimi Max Gilse van der Pals, jonka suku kuului Treugolnikin omistajiin.  

 

Vuonna 1929 alkanut lama ja pulakausi sekä luonnonkumin - tuohon aikaan ainoan käytettävissä olevan polymeeriraaka-aineen - ajoittainen ylitarjonta ja maailmantalouden suhdanteista johtuneet suuret hinnanvaihtelut merkitsivät vaikeuksia kumitehtaille, myös Suomessa. Suomen Gummitehdas Osakeyhtiö oli onnistunut hankkimaan suuren varaston edullista raaka-aineita ja kasvattamaan tuotantokapasiteettiaan. Monet kumitehtaat joutuivat vaikeuksiin ja Savion Kumitehtaan ja useiden muidenkin alan yritysten toiminta päättyi 1930-luvun alussa. Savion Kumitehdas Oy fuusioitiin useiden muiden pienempien tehtaiden tapaan Suomen Gummitehdas Osakeyhtiöön. Max van Gilse van der Pals valittiin tehtaan johtokuntaan. Kumialalta van der Pals siirtyi myöhemmin muihin vaativiin talouselämän tehtäviin – ja hankki asunnokseen kartanon Lohjalta. 

 

Suomalaisten polkupyörän renkaiden tuotanto jatkui Nokialla. Kysyntä kasvoi ja kun tehdas joutui siirtymään kolmivuorotyöhön, konekantaa uskallettiin kasvattaa, Ensio Salmenkallio tilasi uusia puristimia. Vähitellen myös autoja alkoi näkyä enemmän maanteillä - suuri osa autokannasta oli vielä ennen sotaa hyötyajoneuvoja, kuorma- ja linja-autoja. Ennusteet olivat kuitenkin optimistisia ja Suomen Gummitehdas Osakeyhtiö päätti vuonna 1932 aloittaa autonrenkaiden valmistuksen. Vuonna 1934 voitiin esitellä Keli-rengas, joka on maailman ensimmäinen varta vasten talvikäyttöön tarkoitettu rengas. 

 

Minne vanha se polkupyörä joutui?

 

Jutun alussa seikkailleen, 1930-luvulla hankitun polkupyörän vaiheista ei ole tietoa. Talvisodan alkaessa puolustusvoimien kantakalustoon kuului 7 300 polkupyörää. Pakko-otoilla saatiin sotilaiden ajokeiksi siviilipyöriä ja jatkosodan aikana armeijan käytössä oli jo 800 000 polkupyörää. Olisiko pyörä joutunut rintamalle? 

 

Rengastuotanto oli raaka-ainepulan takia vaikeuksissa eikä siviilipyörille ollut kovin helppo saada renkaita. Renkaan ostajan tuli luovuttaa oston yhteydessä kumiromua, josta valmistettiin regeneraattia, uusiokumia. Kierrätetty raaka-aine ei ollut läheskään uuden veroista. Sodan loppuvaiheessa kehitettiin ensimmäinen tekokumi, saksalainen buna. 

 

Sodan päätyttyä kuluneita, sodan käyneitä, kaiken kokeneita pyöriä oli jäljellä 700 000.  Rengaspula ja kumituotteiden säännöstely jatkui vielä pitkään. Aluksi ostolupia saivat ne, joiden työmatka oli yli 8 kilometriä, jonkin ajan kuluttua määräyksiä lievennettiin niin, että 3 km työmatka riitti. Kumituotteiden säännöstely on ollut yksi kaikkein pisimpään jatkuneista myyntirajoituksista. 

 

Isä kotiutui sotasairaalasta ja aloitteli elämäänsä. Armeijan polkupyöräkalustoa alettiin myydä siviilikäyttöön ja niin isäkin saattoi lähteä polkupyörän ostoon Helsinkiin. Käytettyjen pyörien kunto vaihteli paljon ja parhaan sai, kun kävi itse valitsemassa. Kansanhuollon myöntämä ostolupa oli hankittuna ja Sammatin Osuuskaupan johtajan kanssa oli sovittu, että isä pääsisi kuorma-auton kyydissä, jos toimisi sen matkan ajan autonapumiehenä. Repsikka sai istua hytissä yhdessä kuljettajan kanssa, jos muita kyytiläisiä oli, he joutuivat lavalle. Yhdessä Arvo Aaltosen kanssa käytiin sitten valitsemassa käytetty pyörä, tukevatekoinen ajopeli, joka muun sekalaisen tavaran mukana tuotiin auton lavalla Sammattiin. Se oli isän pyörä, sitten äiti sai omansa ja koulutyttönä minäkin nuorisopyörän. 

 

Entisaikojen velocipedistien perinnettä jatkoi 1970-luvulle asti konttoripäällikkö Eino Leino, Sammatin kesäasukas, joka lomillaan ahkerasti pyöräili ympäri Sammattia, Lohjaa ja Karjalohjaa. Hän otti valokuvia taloista ja niiden asukkaista, keskusteli ja keräsi perimätietoa. Eino Leino oli todellinen herrasmies, jonka ajoneuvona oli musta polkupyörä. Hänellä oli aina moitteettomasti silitetty valkoinen paita ja vaaleat kesähousut, pyykkipoika siististi housunlahkeessa ja kamera olkahihnassa. 

 

1960-luvulla alkoi suomalaisten autoistuminen, kun säännöstely ja tuontirajoitukset siirtyivät historiaan. 1964 on merkkivuosi, silloin autojen määrä kääntyi voimakkaaseen kasvuun, eniten henkilöautojen osalta. Niihin aikoihin meillekin ostettiin ensimmäinen oma auto. 

 

Isän vanha, uskollisesti palvellut armeijapyörä katosi täysinpalvelleena jonnekin, ehkä 1960-70 -lukujen taitteessa. 

 

 

Lähdekirjallisuus: 

Martti Häikiö: Nokia Oyj:n historia 1-3, Edita Oyj, Helsinki.  2001 ISBN 951-37-3467-6

 

Tapani Mauranen: Hopeasiipi, sata vuotta Helkamaa. Otava Helsinki, Keuruu 2005. ISBN 951-1-19964-1. 

 

Viktor Hoving,: Suomen Gummitehdas Osakeyhtiö 1898-1948, Suomen Gummitehdas Osakeyhtiö, Frenckellin Kirjapaino Oy, Helsinki 1948.

 

Martti Jaatinen: Suomalaisen polkupyöränrenkaan kuusi vuosikymmentä. Polkupyörän ulko- ja sisärenkaan 60-vuotistaival. Kirjapaino Öhrling, Nokia 1985.

 

Kumi, Kumin ja Suomen kumiteollisuuden historia, toim. Ritva Palo-oja ja Leena Willberg. Tampereen museoiden julkaisuja 42, Tampereen museot, Kumiteollisuusyhdistys ry. Hämeen kirjapaino Oy, Tampere 1998. ISBN 951-609-065-6.

 

Pekka Ruusukallio: 50 vuotta suomalaisia autonrenkaita 1932-1982, Tampereen Kirjapaino Oy, Tampere 1982. ISBN 951-99381-0-9.

 

Olli Sampola: Savion Kumitehdas 1935-1985 sanoin ja kuvin. (ei painopaikkaa eikä painovuotta).

 

Talouselämän vaikuttajien elämäkertatietoja osoitteessa www.kansallisbiografia.fi