Käsityötä

Seitsemän vanhana kansakoulussa, kun kirjoittamisen alkeet oli opittu keltaisella lyijykynällä, sain oman kynänvarren ja terän ja mustepullon. Sitten piti vielä askarrella tilkuista kynänpyyhin. Vasta sen jälkeen tuli ihana, puhdas viivavihko.

Kynänterä riekkui ja rahisi paperia vasten, roiskaisi tahran, jos ei ollut tarkkana – kunnes talttui ja totteli. Vanhan koulun opettajilla oli vahva usko siihen, että kaunokirjoitus ja kynän harmoninen pyörivä liike tukivat käden motoriikkaa ja silmän ja käden yhteispelin kehittymistä.

Keskikoulussa oli ylimääräisenä aineena konekirjoitusta, vanhoilla työväenopiston konehirviöillä, joiden a oli niin raskas painaa, ettei vasemman pikkurillin voima riittänyt näkyvän jäljen tuottamiseen. Kun tuli sähköinen kone, aat alkoivat totella ajatusta. Muisti oli korvien välissä, siellä vanhassa paikassa.

Pienikin itse kirjoitettu viesti kertoo, miten ihmisen käsiala heijastaa elämää. Se aikuistuu ja kasvaa uhmakkaisiin mittoihin, tasoittuu, muuttuu sävyisäksi ja kohtuulliseksi, saa kenties vapisevan staccaton kumppanikseen ja hiipuu hädin tuskin luettavaksi, ennen liekin sammumista. Aseta sarja vanhoja joulukortteja summittaiselle aikajanalle ja taustalta alkaa kuultaa kirjoittajan elämä.

Tässä maailmassa minä voin kirjoittaa vaikka Kiinan keisarille ja miksei vaikka pääministerillekin. Viesti lähtee, sekunnissa, tuoreeltaan suoraan sormista. Voin lähettää herjauksen ja käynnistää parjauskampanjan ihan tuosta vaan, luoda ilkeän juorun ja manata esiin maailmanlopun. Viestini on samanlainen niin kauan kun en vaihda konetta, yksilöllinen ja tunnistettava kädenjälkeni ei sen takaa erotu.

Onneksi suurin osa sähköisistä maailmanlopuista jää suutareiksi ja heikoiksi tussahduksiksi viestien valtaisassa virrassa. Viestinnän määrä on valtaisa ja paljon jää jalkoihin, lukematta, huomaamatta. Muillakin kuin Kiinan keisarilla on aina ollut sensorinsa eikä hitaan mustekynän taitajalla riitä voimia kaikkeen kohinaan.

Kirjoittaminen on kevyttä, helppoa ja sähköistä, on ollut jo niin kauan, että harva edes muistaa, millaista oli veivata linenbankki koneeseen ja takoa hartiavoimin. Valkoinen pöly, jota joskus liuskoilta varisee, ei, ei se koskaan ole sitä ollutkaan. Korjauslakkaa vain. Vaikka viestintä teknisenä suorituksena on helpottunut, miksi positiivisten ja kannustavien viestien määrä ei kasva yhtä vauhdikkaasti kuin negatiivisten?

Toisinaan toivoisi, että kaikki ei olisi ihan niin helppoa. Tekstejä on jo tarpeeksi, harkituista ja hyvin ajatelluista on edelleenkin pulaa.

Ehkä joku harkitsematon herja jäisi lähettämättä, jos parjaaminen vaatisi vähän enemmän käsityötä ja vaivaa, vai mitä?

Terveisin Liisa 

Kotona ja kotona

Istun puukirkon penkissä ja kuuntelen isä Jaakon saarnaa. Olen kotona. Kotona tässä paikassa ja tässä ajassa. Keskellä muistoja ja entisen maailman henkiä. Sukupolvien pituinen ketju elämän iloisia ja kipeitä rajakohtia ja vilpittömiä kyyneleitä liittää sieluni tähän hetkeen, on lämmin olla. 

Olen kotona. Tiilitalossa lähellä tietä, joka on se vanha Virkavieru, kylätie, jonka varrella joskus asui enemmistö pienen pitäjän virkamiehistä. Sitten pätkästä tuli Leskien kuja, kun melkein joka tuvassa oli joku leski tai elävän leski. Nyt tiellä on vain virallinen nimensä. Pihamaalla on vielä jäänteitä Santun tuvasta, joka paloi jo ennen sotaa, mutta jonka muurin paikan ja nurkkakivet voi vielä alkukesän päivinä erottaa nurmikon lomasta. Sen jälkeen tontti metsittyi ja vanhalla pihamaalla laidunsivat Oinoon lampaat. Sitten Paavo luopui eläimistä, viimeiseksi hevosesta, jäivät vain Hannin puolivillit kissat. Peura tekee jälkiä makuuhuoneen ikkunan alle, syksyn luumusatoa korjaamme niiden kanssa kilpaa. Peuroilla ei ole viikonpäiviä eikä muita kiireitä ja siksi ne usein ehtivät ensin. Kun tulen tänne, tulen kotiin. 

Olen kaupungissa. Kauppa on lähellä, posti ja kampaaja, hammaslääkäriin on lyhyt matka ja asemalle. Omat kirjat muutin maalle, mutta kirjastoon on kymmenen minuuttia kävellen. Täällä on minun osoitteeni, olen kotona. Tuttujen kuvien, taulujen, töiden ja tekemisten keskellä. Olen iloisesti kiitollinen siitä, että on tavallinen arkipäivä, siinäkin olen paremmin kotonani kuin pyhäpäivissä tai  juhlissa. 

On hyvä olla kotona. On kai sittenkin hyvä, jos on monta paikkaa, joissa tuntee olevansa kotona. Muutenhan tässäkään ei ole mitään järkeä, vai mitä?

Terveisin Liisa 

Miten voit, Liisa?

Naamakirja on viime päivinä ollut huomattavan utelias. Kun klikkaan etusivun esiin, se kysyy aina uusin ja vaihtelevin sanakääntein, kuinka minulla menee - sujuu - hurisee - 

Kiitos kysymästä, voin ihan hyvin. Tai: voin ikäisekseni ihan hyvin. Tai: voin juuri niin hyvin kuin suomalaisen neuvolajärjestelmän huomassa elämänsä aloittaneen pula-ajan ihmisen kuuluukin. Kaikki ookoo, mitä nyt ruokahalua voisi vähän kohtuullistaa. Tai: ainakaan mitään kummallista ei ole todettu.

Jos oikeasti kuuluisi jotakin, haluaisinko edes kertoa siitä naamakirjassa? Höpsähtäisinkö vastaamaan intiimin tuttavallisesti tuttavallisen rentoon kysymykseen ja vuodattamaan koko kaveripiirille kolotuksista, ummetuksista, iho-oireista tai epämääräisemmistä potutuksista? Ja ihan rehellisesti: kuka sellaisia jaarituksia edes jaksaisi lukea. Onneksi ei ole sensaatioita raportoitavana.

Tämä on ensimmäinen itsellinen blogitekstini. Olen päättänyt kirjoittaa mitä haluan, mistä haluan ja niin pitkästi kuin haluan tai aihe vaatii.

Toivottavasti löydän aiheita, jotka vaativat rohkeutta ja haastavat uskaltamaan.

Muutenhan tässäkään ei ole mitään järkeä, vai mitä?

Terveisin Liisa