Meille tuli televisio – onnellisten sattumien ansiosta – 1950-luvun lopulla, siihen aikaan, kun lähetyksiäkin oli vasta kuutena iltana viikossa ja testeevee oli pelkkää himmeää harmaata.
Linnan juhlista oli lähetys tai uutisia jo 1960-luvulla, ensin ei saatu seurata suoraa lähetystä, vaan uutiskatsausta. Kuvauskalusto oli rajallista, projektoriakin piti alkuvuosina aina välillä ladata. Elettiin Kekkosen tasavallassa ja harmaasävyisen hyvin pyöreäkulmaisen ruudun pinnalla astelivat valtakunnan nokkamiehet vaimoineen. Suomi oli miesten valtakunta, kutsutut naiset olivat useimmiten taiteilijoita tai kulttuurivaikuttajia.
Kun televisiointeja oli jonkin aikaa ollut, huomattiin, kuinka moni silmäätekevä jätti varttuneen rouvansa kotikatsomoon ja valitsi daamikseen nuoren, hoikan ja olemukseltaan ihanan raikkaan tyttärensä. Tähän puututtiin, tietysti, protokollan mukaan kutsu oli henkilökohtainen, alleja tai ei. Kävi niinkin, että joku vilkutteli tanssin lomassa kameralle – eihän sekään protokollaan sopinut. Oli oltava kuin ei kameraa olisikaan ja pidettävä kädet kurissa. Voi sentään, ettei nyt pikkuisenkaan saanut päteä, vaikka iltapukuun ja kampaukseen meni niin paljon aikaa ja isännän rahaa… Ja pitihän lapsenvahdille laittaa terveisiä.
Linnan juhlien katsominen oli meilläkin perheen oma seurapiiritapahtuma. Aili ja William tulivat kylään, joskus Elli, Kokkoset, Kortesoista en ole varma. William kiinnitti itse askarreltuja kunniamerkkejä villatakin rintapieleen ja oli Sir William. Me asuimme Valkoisen talon yläkerrassa, pienessä talonmiehen asunnossa, mutta: meillä oli televisio. Isän piti muutenkin olla kotosalla, hoitaa liputukset ja auttaa porttivahtia tehtaan juhlavalaistuksissa. Olohuoneen tuolit nostettiin katsomoksi, jotta kaikki näkisivät.
Missä me yhteiskunnan kermaa muuten olisimme nähneetkään? Aikakauslehtiä ilmestyi jo joitakin, mutta ei niitä raaskittu joka kotiin tilata. Television tarjonta oli suppeaa, eikä kansalle ainakaan seurapiirien juoruja tarjoiltu, neuvostoliittolaisia elokuvia, viihdekonsertteja ja laatikkoleikkejä kyllä. Uutiset luki monotonisella äänellä joku haudanvakava tummapukuinen mies. Säätä ennusti Salmensuu, joka käytti piippuaan karttakeppinä. Kamalaa, piippu! Toisaalta, tupakointi oli kaikkialla luvallista, alkoholin kauppaa ja anniskelua säädeltiin, mutta Hotapulveria sai vapaasti apteekista.
Siihen aikaan ja siihen sodanjälkeiseen sielunmaisemaan Linnan juhlien televisiointi sopi. Ohjelma monipuolistui ja Edvin Laineen ohjaamaa Tuntematonta sotilasta alettiin esittää. Sodan käyneet jermut seurasivat silmä kovana elokuvaa, josta tuli meille nuoremmillekin sodan näköiskuva.
Tänä vuonna Linnassa ei juhlita. Iltapukukavalkadi jää näkemättä, kättelyseremoniaa ei tule. Me saamme nauttia Itsenäisyyspäivän juhlaohjelmasta, erilaisesta, uudenlaisesta.
Tarvitaanko kättelyseremoniaa vielä? Se on vuoden katsotuimpia ohjelmia, kyllä, mutta silti. Valtakunnan kerma ei ole sarja etäisiä virkaherroja, vaan joukko ihmisiä, joille julkisuus, kaikenlainen julkisuus on elinehto.
Tarvitseeko vaateteollisuus juhlaa? Suomalaisten muodinluojien kädenjälkeä näkyy erilaisissa gaaloissa ja palkintojuhlissa muutenkin. Ateljeetyö ansaitsee arvostuksensa, mutta saadaanko sitä oikeasti juuri tämän ohimarssin myötä? Tarvitsevatko juorulehdet juhlaa? Tarvitsevat, sillä ne taistelevat elintilasta muiden medioiden kanssa.
Kun tautinen aika väistyy, Linnan juhlat voivat tietysti taas palata ruutuun. Mutta jos niiden tilalla kehitetään jotain uutta, suomalaista kulttuuria paremmin ja raikkaammin esittelevää ohjelmaa, olen todella iloinen. Tämä on hieno maa, kaikille kansalaisilleen.
Lippu nostetaan salkoon ja ikkunalle sytytetään kaksi valkoista kynttilää. Laitetaan hyvää ruokaa ja katsellaan se perinteinen tuntematon, tai se vähän uudempi.
Kuvat ovat syksyn muotia ja muotokieltä pihamaalta.
