Mies kulkee kylänraitilla. Askel ja ryhti ovat tutut. Mies
kulkee, niin kuin on kulkenut joka päivä. Välillä hiljaa, välillä mielipiteensä
meille ääneen kertoen. Sitkeä sissi, keskellä ankaraa elämää. Saatat jopa
tunnistaa hänet tai jonkun hänen kohtalotovereistaan, sillä ne vahvimmat eivät
aina säily kokonaan ehjinä.
Oleellista ei ole, kuka hän on. Oleellista on, että tämäkin
veljemme on osa yhteisöä. Me kiusaannumme joskus ankarista sanoista ja suutumme
häiritsevän äänekkäästä olemuksesta. Me tunnemme sääliä ja myötätuntoa, mutta
emme oikein tiedä, miten pitäisi toimia. Ja kaiken aikaa tämä vähäinen veljemme
sinnittelee, kulkee tietään. Hyvinä hetkinään hän on hieno, isänmaallinen
ihminen, joka osaa arvostaa elämän aarteita. Jonakin päivänä hän tulee ja
puhumme tärkeitä, joskus luottamuksellisia, sitten on taas pitkä jono
toisenlaisia päiviä ja ajatuksia.
Kun olin pieni tyttö, minulla oli Tammen kultaisia kirjoja.
Siinä, jonka nimi oli Onnellinen perhe, esiteltiin nelihenkinen perhe, isä,
äiti, poika ja tyttö. He asuivat kauniissa ja tilavassa talossa ja viikonlopun vapaa-aikaansa
he viettivät auringossa, meren rannalla.
He ajoivat sinne autolla, levittivät huopansa tyrskyjen lähelle ja ihanan
päivän jälkeen perhe ajoi kotiin eikä hymy ikinä väistynyt heidän kasvoiltaan.
Minä olin vaatimattoman perheen ainoa lapsi, meillä ei ollut
lapsuusvuosinani ollut autoa eikä minulla isoa veljeä, vaikka se olisi ollut
toiveeni. Ollapa isoveli! Kovin moni muukaan asia ei mennyt niin kuin
kuvakirjassa.
Kuvakirja oli peili, johon toisinaan vertasin elämääni.
Eihän meidän hyvä ja rakastava perheemme siinä vertailussa pärjännyt. Mutta
ensin piti aikuistua, että ymmärsin, miten hyvä meillä oli. Sain monta hyvää
evästä elämään, monta kuvakirjaakin, miksi pysähdyin yhteen ainoaan?
Vähäinen veljemme on peili, meille aikuisille. Katsomme
häntä ja jos uskallamme katsoa, näemme omat ennakkoluulomme, omat pelkomme ja
sen, kuinka kaukana toisen ihmisen todellisuudesta voi olla.
Yhteisö huolehtii hänestä karulla tavallaan. Hänelle ei
tehdä pahaa. Hänen taustansa ja vaiheensa tunnetaan. Hänellä on paikkansa, ja
jos avun tarve on todellinen, apua myös järjestyy. Veljeä ei jätetä, mutta
kovaa tietä hän joutuu usein kulkemaan, yksin. Elämä ei muistuta kuvakirjaa,
mutta elämää se silti on.
Vähäisiä veljiä on vaeltanut rajan yli maahan. Emme tunne
heidän taustojaan, emme tiedä juuri mitään heidän motiiveistaan. Väsyneet,
yksinäiset, ankarien vaiheiden ja koti-ikävän riivaamat miehet. Sopeutuminen on
alkamassa eikä taida olla realistista odottaa, että ongelmalle saataisiin nopea
ratkaisu.
Maahanmuuttajat puhuvat kieltä, jota emme ymmärrä. Heidän
vaiheistaan me emme tiedä mitään emmekä me aina edes osaa kysyä oikeita
kysymyksiä. Ajatusmaailma on erilainen, ulkoasu ja piirteet poikkeavat. Millaiseen
kuvaan todellisuudesta he meidän elämäämme ovat peilanneet?
Maahanmuuttajilla on oikeus saada apua, mutta mitään
kestävää ei synny, jos ihmisen on jatkuvasti elettävä kokonaan riippuvaisena
toisen avusta. On ehkä helpompi ottaa vastaan pienokainen ja äiti, heidän
kanssaan me osaamme. Mutta pieni lapsikin haluaa nousta omille jaloilleen,
päättää itse menemisistään, miksi ei siis aikuinen. Uhma, tahto ja itsenäisyys
on selviytymisen edellytys.
Kuinka nämä veljet selviytyvät tässä maassa, joka voi olla tylyn
ankara omilleenkin, joskus tahtomattaankin? Osaavatko he tulkita oikein
täkäläisten juron tavan olla lähellä? Pelottaako heitä se, joka meidän
sielujamme lääkitsee: rauha, yksinäisyys ja hiljaisuus?
Löytävätkö nämä kulkijat oman polkunsa? Kuinka he jaksavat
kohdata ennakkoluulot, joista osa toki on perusteltuja ja aiheellisia, mutta
iso osa pelkkää verhottua pelkoa. Me epäilemme, he epäilevät ja hiljaisuus ja
etäisyys kasvavat.