Ajatusten kenkäheinät

Hyvä kenkäheinä on vahvan vihreää ja sileää. Se pitää lämpimänä, suojaa ja antaa pehmoisen askeleen. Hyvä kenkäheinä lienee ekologisin tuote, johon ihminen voi pukeutua.

Mieleen tarttuva teksti on kuin kenkäheinä ajatukselle, se lämmittää, vaimentaa kovaa todellisuutta ja siivittää.

Tutustuin Lapinmaahan ensimmäisen aikuisten ihmisten työni kautta. Tuntemattomasta maasta ja sen kansasta piti koota tietoa ja oppia tarinat. Oppaakseni, onnekseni, ponnahti kirjaston hyllystä Samuli Paulaharju. Luin kuvauksia ja kertomuksia, muisteluksia. Tutkin kirjojen yhteydessä olevia sanastoja ja sananselityksiä. Moni paikannimi ja käsite sai luontevan selityksensä.

Paulaharjun ihmiset elävät luonnon rytmissä, lähellä metsää ja vuodenaikojen vaihtelua. Lapinmies, usein vailla virallista nimeä, rakentaa ja korjaa eloa vesiltä ja suurilta selkosilta. Myyttisimmillään Paulaharju on Tunturien yöpuolta kuvatessaan – miten olisi eepikon ura voinutkaan jatkua, jos ymmärtämätön kritiikki ei olisi säikäyttänyt.

Paulaharjun kirjoja on kertynyt ja kertyy omaan hyllyyn epäsäännöllisen säännöllisesti. Nykyään niitä voi lukea myös verkossa, mutta tunne ei ole sama kuin kansiltaan virttyneissä Lapin muisteluksissa. Suomen Lapin ohella Paulaharju on kuvannut elämää Ruotsin puolella ja lakeuksilla. Kun Härmän mummat pääsevät kirjan sivuille, heihin kiintyy niin kuin isoäitiinsä.

Jos Paulaharju on tieteellinen, runollisesti kuvaileva ja seesteisissä menneen ajan tunnelmissa viipyvä kirjoittaja, Mukka oli toista maata. Upeaa kieltä, mutta myös ihmisiä, joiden elämä tuntuu olevan yhtä lähellä luonnonkiertoa kuin laajoissa metsissä ja tuntureilla asuvien puolivillien porojen ja muiden eläinten. Kiimaa, kuolemaa, elämää, syntymän ja kuoleman näytelmiä. Vangitsevia lukukokemuksia ihmiselle, joka juuri oli tavannut ensimmäiset tunturinsa. 

En aikanaan kyseenalaistanut enkä kysellyt, vaikka myöhemmin eroavaisuudet Paulaharjun seesteisten tietäjien ja oman kulttuurinsa arvokkaiden edustajien välillä olivatkin selkeästi nähtävissä. Ihmisen erilaiset särmät kuvataan, vaihtuvassa valossa.

Miten liian varhain lähtenyt Mukka asemoituu tähän aikaan? Vieläkö mestaria arvostetaan – joko taitavaa sanankäyttäjää osataan lukea oikein? Kuka on Mukan seuraaja?

Kuva Lapista ja lappilaisesta ihmisestä on monelle vieläkin kuva entisestä. Tumman tunturiyön tarina, maassa, jossa velhot hallitsevat ihmismieltä. Kertomus on yhä salaperäinen ja arvaamaton kuin revontulten loimu.

Urbaani Lappi on haasteellinen kuvattava. Kehitys ei ole pysähtynyt, nykyaika on läsnä Rovaniemen raitilla, kun nuoren Jari Tervon sankarit sekoilevat, sotkevat asiansa ja elämänsä. Lapin lumoa – ehkä, mutta enemmän tarkkaa ajan ja ihmisten kuvaa. Kenkäheinää? Nämä sankarit kiskovat jalkoihinsa tennissukat ja lenkkarit, ovat ainakin siinä lähempänä meitä etelän kasvatteja – vai eikö sittenkään?

Kun sileä kenkäheinä on Katja Ketun ajatus ja kieli. Sanoja, jotka kuvittavat tapahtumia Jäämeren rannalta Siperiaan. Olisi ehkä väärin leimata hänet lappilaiseksi kirjoittajaksi – sillä tämä teksti ei tottele mitään leimaa eikä alistu luokitteluihin. Katja Ketun teemat syleilevät maailmoja eivätkä suostu kunnioittamaan rajoja.

Sanojen runsaus, kielen ilmeikkyys, verbaaliset löytöretket saavat aikaan sen, että lukeminen etenee hitaasti, on luettava sanoja, risteileviä ja mutkittelevia juonia ja tutkittava ihmisiä. Jännite kantaa ensimmäiseltä sivulta loppuriveille asti, ei näitä kesken voi jättää. Tunnistan Paulaharjun kielen ja sanojen kauneuden, mutta tavoitan myös mukkalaisen vimman ja kiiman. Tunnistan jatkumon, jossa tarinat versovat yhä rohkeampina.

Juuriaan ei Katja Kettu kiellä. Siksi legendat ja todellisuus sekoittuvat maagisella tavalla toisiinsa, siksi puhe on ilmeikästä ja ihmiset ankaran luonnon kasvattamia.

Lappi elää kirjoissa, sävykkäänä ja elinvoimaisena. Lappi tulee kirjallisuuteen, uudistuvana. Eikä se koskaan ole pois lähtenytkään.

Kuvissa on mukana Ernst Mankerin kirjoittama ja muun muassa Åke Gustafssonin kuvittama upea De åtta årstidernas folk. Julkaisuvuosi on 1974, kirja on ollut saatavissa myös suomenkielisenä. 

Jokaiselle joku…

Sain puhua elämää kokeneen, seesteisen ihmisen kanssa. Lähimmäisin oli lähtenyt pois viereltä, pitkään sairastettuaan.

-       - Se on elämän laki, jokaiselle tulee lopulta joku ja niin on lähdettävä, hän totesi, rauhallisesti, ilman katkeruutta.

Meille jokaiselle tulee joku. Milloin ja mikä ja minkälainen, sitä ei tiedä. Eikä ennustaminen auta, lähtöjärjestys ei ole julkinen. Onneksi.

Maailmankuulu viihdetähti saa lähtiessään megaluokan huomion. Niin, emmehän me koskaan tavanneet, mutta kyllä minäkin teinityttönä musta-valkoisesta televisiosta kuuluisan laulajan ja esiintyjän esiintymisiä katselin. Mielikuva maailmasta, joka ei olisi kaikkialla samanlainen eikä ainakaan yksinkertainen, vahvistui. Kun saatiin värejä ja äänentoisto kohentui, elämyksiä tulvi enemmän. Vaikka paljon hukkui kohinaan, kosketus piti miljoonat otteessaan, vuodesta toiseen.

Mitä meille jää, paitsi muistoja. Elämäntyön tuomaa, esineitä, tallenteita, kuvia. Jokaisesta jotain. Jotain, mikä ansaitsee tulla talletetuksi ja arvostetuksi.

Ihminen voi koskettaa toista monella tavalla, monella aistilla.

Kosketus ratkaisee.

Pidetään kiinni.

Sytytetään kynttilät, kun sininen hämärä saapuu. Muistetaan. 

Satuja kaikille sieluille

Taisin tirauttaa muutaman kyyneleen. Kun laulettiin loppulaulua, panin äänen hiljaisemmalle, etten alkaisi taas niiskuttaa. Kun kaikille kävi niin, niin onnellisesti, tehtiin sovintoja, halattiin, suudeltiin, syntyi lapsia, prinsessa sai prinssin, köyhä tyttö pojan, vanha mies arvoisensa seuraajan. Mmmmmmmnjammmmmm…

Taisin myös itkeä helpotuksesta. Downton Abbeyn seuraava ja sitäseuraava ja sitäseuraava ja sitten... vuosi olisivat olleet kasvavasti kamalaa katsottavaa, kun juonet olisivat näivettyneet ja kirjoittajat olisivat joutuneet hyötämään köyhtyvissä  juonenkasvatuskukkapenkeissään aina vaan uusia, yhä nuutuneempia ja kalpeampia kasvihuoneen makuisia tarinoita ja koko juttu olisi jonakin tuulisena yönä päättynyt suunnattomaan myötähäpeään. Nyt saatiin sadulle sadun arvoinen loppu.

Satu on mainio genre. Se luontuu tarinaksi, pitkäksi kertomukseksi, runoksi, aikakauslehden jutuksi, elokuvaksi, mainokseksi, televisiosarjaksi – ja ääneen luettavaksi saduksi. 

Sadun maailmassa ei ole ikärajoja. Lasten satu kerrotaan erilaisella otteella kuin aikuisten, mutta aikuisten satu ei sen takia ole yhtään vähemmän satu.

Sadussa kaikki on mahdollista ja toteutuu. Prinsessa saa prinssin, ruma muuttuu kauniiksi, ammattilainen kokee arvostusta, kerjäläinen löytää timantin, paha saa palkkansa ja hyvä päävoiton. Sadussa pelko voitetaan, noidan valta murenee, rypyt oikenevat, askel on kevyt kuin ajatus, tahrat katoavat, einekset maistuvat ja tuhkimuksen viehätysvoima tehoaa. Satu on unelma, jonka voimalla me jaksamme arjen rapakoissa, harmaina hetkinä.

Unelmissa ei sinänsä ole mitään pahaa ja tuomittavaa. Unelmat ovat ennakointia, suunnittelua, luovuutta, isoja haaveita, joista jalostuu pienempiä toteuttamiskelpoisia juttuja.

Tässä vaiheessa kuuluu tietysti nostaa sormi pystyyn ja varoittaa nuttura kireänä vonkuen, että sadusta pitää tulla takaisin todellisuuteen.

Niinhän me kaikki olemme tulleet. Downton Abbeystä iltauutisiin on vain askel. Iltauutisista pikkuleijonien tuhkimotarinaan toinen.

 Kuvissa satumaisen kauniita talvitarinoita Fiskarsissa.