Rotua ja luonnetta

Mies – parhaassa, kokemuksen ryydittämässä iässä, aito verkkarimies – puhua jupisee naapurin kanssa. Luottamukselliset saadaan puitua. Sitten ääni voimistuu ja alkaa haltioitunut kehuminen.

-       Kyllä miun täytyy sanoa, että heti mie siitä tykkäsin. Oli sitä niin mukava käsitellä, tykkäsin kyllä heti alusta… Kyllä niin sopi käteen.

-       No mikä sitä rouvaa niin naorattaa? Mies katsoo sivuun, huomaa hymyni, kääntyy jatkamaan.

-       Niin, poeka kun oli ostanna uuden auton, en olis uskonu, että se niin hyvin totteli. Kyllä mie siitä niin tykkäsin, vaikka mersumies olenkin.

Eihän ne eukoistaan puhu.

Eikä uusista rakkauksistaan, jos sellaisia vaikka olisi.

Ei niistä avauduta kyläkaupan kahvipöydässä tai pilsnerillä.

Mersut ja muut menopelit, onkohan ennen turistu hevosista samalla tavalla. Ehkä ei, ei ainakaan tällä kyläkaupalla.

Kunnon mies kehuu naistaan, jos on aivan pakko, enemmän epäsuorasti kuin suoraan. Emännän kalakeitto on maakunnan parasta, pottuvoi pehmeintä tällä puolen maapallon eikä semmoista leipää muualla osata ollenkaan. Mieluummin on senkin verran kehumatta, ettei luulla tyhjännaurajaksi.

Ei emäntiä kaupalla näe. Tai jos näkee, häthätää keräävät kantamuksensa ja kiiruhtavat lieden ääreen. Hoppua pitää, että ehtii navetalle ja pyykkinarulle. Ja pihahommiin, katiskalle, marttoihin, marjametsään, vaikka minne.

Mistä ne ukot puhuvat? Autoista ja traktoreista. Kalaonnesta ja mettähommista.

Sitä samaa vuodesta toiseen. Istuksivat kaupalla, poissa muusta pahanteosta.

Naiselta kysytään rotua ja luonnetta, että noiden kanssa jaksaa.

Kuvan hanuristi ei millään tavalla liity jutun ukkoihin. Mukava mies.

Isänmaallinen lukukirja

Joskus keskikoulun loppupuolella oppikirjaksi tuli Isänmaallinen lukukirja. Sen kanssa elettiin ainakin vuosi, ellei kaksi. Äidinkielen tunneilla tutkittiin suomalaisen kirjallisuuden klassikoita, eikä ihan pieninä haarukkapaloina, mukana oli lastuja ja vuoloksia Juhani Aholta ja muilta mestareilta.

Kirjan sisältö oli sitä, mitä otsikko lupasi. Suoraselkäistä, havumetsän tuoksuista tekstiä, jossa hongat humisivat, kalliot hohtivat harmauttaan, pellot olivat viljavia, kuuset tuoksuivat pihkalle ja koivut vastasidotulle saunavastalle. Rukiista leipää ja kirnupiimää. Kotomaamme koko kuva, jonka oikeellisuutta kukaan ei kiistänyt.

Isänmaallinen lukukirja tuskin olisi edes mahdollinen oppikirjan nimi peruskoulun aikakaudella. Mekin kasvoimme siitä ulos, yllättävän nopeasti. Me, kohta radikaaleiksi kuusikymmenlukulaisiksi muuttuneet kirkassilmät, emme asettaneet kirjaa tai sen sisältöä koskaan kyseenalaisiksi. Tuli orvokkikabaree, alkoivat soida protestilaulut ja Prahan kevät lavensi tajunnan ja oli alkusoitto kansainvälisten asioiden tiedostamiselle.

Lukukirjan otsikko ehti unohtua, joku oli kai vienyt kirjansakin divariin, luovuttanut nuoremmalle sisarukselleen tai ainakin unohtanut siniselkäisten Nuorten Toivekirjaston kirjojen väliin hyllyyn, paikkaan, josta se käsiin osui. Siihen aikaan lukukirjat olivat kestävää laatua ja samaa opusta saivat koko pesueen kersat käyttää. Kun ei sisaruksia ollut, on joitakin hyväkuntoisia kirjoja tallella. Kyllä niitä silti säädetty määrä luettiin. Kirjoihin piirtely ja muu ’sotkeminen’ olisi ehkä näkynyt huolellisuusnumerossa.

Millaisen Isänmaallisen lukukirjan tämä aika tarvitsee?

Riittäisikö yksi lukukirja enää kokonaisen kouluvuoden ajaksi? Kiehtooko nykynuorta kirja, jonka kuvat kansikuvaa lukuun ottamatta olisivat vain kielikuvia? Puhuttelisiko kovakantinen, jämäkkä olemus? Onko kirja enää edes esine, jonka nuori haluaa omistaa?

Maailma on tullut kotiovelle, astunut sisään ja maailman uutiset pyyhkivät tajuntaa tasatunnein. Mikään ei järkytä niin kuin uutiset joskus kouluvuosina järkyttivät. Katukuva on monenkirjavampi kuin koskaan. Vanhempien sukupolvien kertomukset kosmopoliittisesta Viipurista eivät enää ole pelkkää satua: meillä on keskellämme useita kansallisuuksia ja erilaisten äidinkielien puhujia, edellytykset aitoon kosmopoliittiseen isänmaahan ovat olemassa. Ovatko muistot saaneet kultahippuja harteilleen vai onko aika muuttunut: yhtä auvoisalta ei rinnakkainelo aina tunnu. Meillä on vielä kasvamista uuteen moniarvoiseen yhteiskuntaan.  

Olisiko uusi Isänmaallinen lukukirja sellainen, jossa yhdistyisivät kurdilasten, somalilasten, vietnamista tulleiden ja muiden isänmaalliset kertomukset ja kokemukset? Ratkaisu olisi puolusteltavissa järjen ja yleisen avarakatseisuuden nimissä.

Vai olisiko Isänmaallinen lukukirja entisten laitostensa kaltainen, äidinkielinen jämäkkä paketti hyvää, soljuvaa suomenkieltä? Sellainen, joka kuin huomaamatta opettaa kieltä ja kielen tajua, kertoo kulttuurista ja sen juurista. Samalla se voisi  opettaa nauttimaan kotoisesta, tuhdin rukiisesta kielenparresta? Jokaisella kulttuurilla on oma Isänmaallinen lukukirjansa, mutta meillä on oikeus kertoa äidinkielemme parhaista saavutuksista myös muille.

Todellisuus on muuttunut ja hyviä kirjoittajia tullut paljon, mutta yhä edelleen palaan mielelläni Juhani Ahon kieleen, sen sujuvuuteen ja sointiin. Jo lukukirjasta tuttuun. Ahon tekstejä on luettavissa myös verkkosivuilla, alkuperäisistä ensipainoksista digitoituina versioina. Vanhan kirjan rapiseva hauraus ja menneiden aikojen tuoksu puuttuvat, mutta lastut ovat yhtä herkän kauniita kuin juuri vuoltuina.

Ja on elämässäkin joskus sunnuntaihetkiä, niinkuin on korvessa kosteikko, niinkuin kukkula alangon keskellä, niinkuin saari suuressa meressä.

Juhani Ahon Lastujen ensimmäinen painos, Kosteikko, kukkula, saari. Porvoo 1891.

Muistot, iholla

Yöksi tuuli tyyntyi. Yön hetkissä on jo pimeää, tänä yönä pilvien peiton läpi ei edes kuun sirppi yltänyt.

Joinakin öinä veden takaa nouseva kuu on ollut kuin vastataottu sirpin terä, heijastuksina lahdella oranssinkarvainen valo.

Aamulla tuuli oli herännyt jo varhain. Pohjatuuli kurittaa järvenselän vesiä, tekee aalloista korkeita, vaahtopäisiä. 

Vesi pärskyy kiviin, kastelee laituria.

Aamu-uinnilla aallokko lyö kasvoille. Laiturin suuntaan uidessa tuuli keinuttaa ja antaa vauhtia, 

kuin hyvittääkseen vastatuulen.

Järvi ei tänä suvena ole ehtinyt lämmitä. Vesi on karhean viileää iholla, kun sen syliin astuu, vasta viileys herättää ja saa veren kiertämään kunnolla. Yön lämpimästä päivän lämpöön siirtyminen on joka aamu pieni rohkeuskoe.

Muistot ovat jääneet iholle. Kaukainen, pohjoinen merenranta, aallokko, joka ei koskaan pysähtynyt eikä lämmennyt. Suolainen vesi, josta jäi valkoiset jäljet, hieno hiekka, joka tuntui karhealta kostealla iholla. Kesä kauan sitten. 

Palaan muistoon, kun viileä järvivesi koskettaa, 

vaikka tuuli ei näillä selillä koskaan saa vettä 

raivoisan meren kaltaiseksi muuttumaan.

Iho muistaa, kertoo entisestä. Tuoksut, kosketukset, 

kukat, puun lehtien äänet ja hiljaisuus. Muistojen takana tunteet ja elämä. Elettyjä kesiä. 

Ihmisen käden jälki

Elämän tavoite ja päämäärä: piirtää merkkinsä maailmaan, tehdä jotain näkyvää. Olla mukana virrassa ja jättää jälki. Käden jälki. 

 

Fiskarin vanhoissa taloissa käytettiin rakennusaineena käsin tehtyä slagitiiltä, metallin kuona-aineista lyötyä lujaa kiveä. Ihmisen työ ja työn jälki: kaikki on tallella, ammattitaitoa on ollut käyttää kaikki arvokas hyödyksi. 

Muuraaja on rakentanut lujan talon, jonka julkisivussa näkyy muukin kuin tiilien latomisen taito: voima, muodon taju, halu luoda lujuuden lisäksi kauneutta.

 

Kissakosken tehdas on komea tiilirakennus. Vuonna 1907 perustettiin vanhan kanavan varrelle puuhiomo ja  paperitehdas. Kun paperitehdas vuonna 1920 paloi, keskityttiin  puuhiokkeen valmistukseen, kokonaan valmistus päättyi 1939.  Samaan aikaan perustettiin kanavaan voimalaitos ja nykyään vanhassa tehdasrakennuksessa toimii pienyrittäjiä. 

Ennen Kissakoski työllisti jopa 200 henkeä, nyt korkeintaan kymmeniä. Vuonna 2012 uusittiin voimalaitos.

Tiilinen tehdasrakennus, voimalaitos patoineen – paljonko työvuosia on tarvittu, ennen kuin komea talo on ollut valmis? Ihmisen käden jälki näkyy huolella muuratuissa seinissä.

Kivi kestää aikaa, mutta aika kohtelee kunnioittavasti vanhoja hirsiä. Niihin patinoituu elämä ja vuodenaikojen vaihtelut. Lujasti yhteen liitetyt salvokset, veistäjien taito ja suhteiden taju, rakentaja on veistänyt puumerkkinsä.

Ihmisen käden jälki pysyy, vaikka tekijä on poissa.