Täällä ovat syntyneet,
opiskelleet, asuneet, eläneet Kafka, Rilke, Smetana, Dvorak, Kundera, Hasek,
Havel…
Elävien ja kuolleiden
runoilijoiden sanat elävät, luovat sieluun kuvia, todentuvat näillä kaduilla.
Anorektinen, ahdistunut Kafka, jonka teokset Max Brod pelasti. Rilke,
älyllinen, taitava, esoteerinenkin. Hasekin joviaali böömiläinen picaro Svejk,
jonka Bertolt Brecht vie toiseen maailmansotaan. Suurin osa suuruuksista on
historiaa.
Tapaaminen oli sovittu: ’Sodan jälkeen kello kuusi U kalichassa’ –
emmekä koskaan löytäneet perille.
Kaupungissa asuvat elävät
ihmiset. Ihan tavallisena päivänä kansa kiirehtii työhön. Patsaiden pyhimykset
levittelevät käsiään, minkäs noille voi.
Moldau, Vltava on kaupungin
valtasuoni, Smetanan rytmeissä kaartuva. Kaupungin, joka on ollut monen
valtakunnan jalokivi, sielu kirkasta kristallia. Täällä on kaikkea, yltäkylläisesti.
Nukkekojun nainen katsoo
kultakutriaan niin kuin lasta. Kojun takaseinällä odottavat vuoroaan uskolliset
nukensilmät, haikean haaveelliset katseet. Joku niistä voi huomenna olla
eturivissä, kukapa tietää...
Soitinkauppiaalla on varaa sulkea
liikkeensä keskipäivän tunteina, turistikauppojen ihanat naiset ja
sujuvapuheiset miehet ovat paikalla aina, kun laki antaa siihen luvan. Juuri minä myyn parhaan, kauneimman,
ihanimman. Aivan saman tuotteen saat toki naapurista ja seuraavasta korttelista
ja seuraavasta ja seuraavasta… Niin, jokaisella on hintansa. Jos pysähdyt
koskettamaan juuri minun huiviani, leluani, koruani… anna minulle mahdollisuus
tehdä sinut onnelliseksi. Et kadu, et unohda ja jos unohdatkin, seuraava ehkä
muistaa paremmin…
Opiskelijoiden kahvilassa keskellä
puheen virtaa joku uppoutuu työhönsä sinertävänä hohtavan tietokoneruudun
valossa. Kun uutta väkeä tulee pöytään, kaikki kättelevät kohteliaasti, korkean
katon alla pulppuaa konsonantteja kirskahteleva, intensiivinen puheen virta.
Hämärissä kirkoissa taivaalliset
sotajoukot vartioivat pyhiä kuvia, madonnaa ja lasta. Pienen ihmisen ihmetys
kääntää katseen kohti korkeutta, kullattuja patsaita, ornamentteja,
pylväsryppäitä, sateenkaaren väreissä hohtavia ikkunoita.
Vanha kaupunki on labyrintti.
Kaiken yläpuolella on Linna, vuosisatojen aikana rakentunut. Täälläkö
maanmittari K etsi paikkaansa? Vähän
uudempaa ja uutta rakennuskantaa on vaikka kuinka paljon, mutta se elämä, johon
satunnaisen matkailijan mielenkiinto keskittyy, sykkii vanhojen kujien
sokkeloissa.
Katukäytävä on sommiteltu
pienistä kivistä. Muutamassa päivässä niitä ehtii kulkea väsymykseen asti,
ehtii imeä sieluunsa vanhojen talojen ilmeikkäitä julkisivuja, mutta silti voi vain
arvailla kaupunkilaisten ajatuksia. Böömiläisiä, mahtavien Habsburgien
valtakunnan jälkeläisiä, Tsekkoslovakiasta Tsekinmaan kansalaisiksi
muuttuneita. Vuosisataisen kulttuurin keskellä kasvaneita prahalaisia.
Rainer Maria Rilke: Land und Volk
Gott war guter Laune. Geizen
ist doch wohl nicht seine Art;
und er lächelte: da ward
Böhmen, reich an tausend Reizen.
Wie erstarrtes Licht liegt Weizen
zwischen Bergen, waldbehaart,
und der Baum, den dichtgeschart
Früchte drücken, fordert Spreizen.
Gott gab Hütten; voll von Schafen
Ställe; und der Dirne klafft
vor Gesundheit fast das Mieder.
Gab den Burschen all, den braven,
in die raue Faust die Kraft,
in das Herz - die Heimatlieder.
Aus: Larenopfer (1895)
Rainer Maria Rilke: Maa ja kansa
Jumala oli hyvällä tuulella. Saituus
tuskin hänen tyyliinsä kuuluikaan.
Ja niin Jumala hymyili ja siitä syntyi
Böömi, tuhansien ihanuuksien rikas maa.
Kuin jähmettynyt valo seisoo vehnä,
metsää kuin turkkia harteillaan kantavien
vuorien välissä. Ja puu, tiheäoksainen
hedelmiä tarjoaa, versoo uutta.
Jumala antoi majoja, tallit
täyteen lampaita. Ja uhkeat neidot,
mekoissaan terveyttä tiukkuen.
Antoi pojillensa, niille kunnollisille
lujaa voimaa nyrkkeihin.
Ja sydämeen – laulun kotimaasta.
