On syyskesän leudonlenseä iltapäivä, aurinko vielä korkealla. Kävelemme suolle, joka ei sitten sinä kesänä olekaan hillasuo. Dresscode on ikivanhat rönttövaatteet ja uudet punaiset kumisaappaat. Jotain tapahtuu ja se kestää silmänräpäyksen.
Lennän hyvin epäelegantisti ja kunnollisesti loiskahtaen selälleni suoturpeen päälle. Rämmin ylös, olen selkäpuolelta likomärkä ja etupuolella alkaa tuntua kosteutta. Se reissu oli siinä.
Pakkaudun autoon, penkille levitetyn vanhan suojapeitteen päälle ja päätän, etten koskaanikinämilloinkaan kerro tästä molskahduksesta kenellekään. Niin noloa. Tyhjennän saappaat. Ajamme majapaikkaan, riisun vaatteeni pesukoneen vieressä ja kun viimeinenkin riepu oli koneessa, käynnistän ohjelman ja painun suihkuun. Aamulla tahrat ovat poissa ja vaatteet kuivat.
Mutta. Mitä minä tein ihan ensimmäiseksi, kun tajusin, mitä oli tapahtunut? Tarkistin, että puhelin, avaimet ja kamera olivat tallella. Tarkistin, etteivät ne olleet kastuneet ja otin ne pois taskuista heti, kun tilanne oli hallinnassa. Ei vahinkoja elektroniikalle. Vanhat naiset kestävät kosteutta paremmin kuin sähköiset ihmelaitteet.
Mietin hetken, laitanko niksipalstalle vinkin siitä, miten kännykkä kannattaa maasto-olosuhteissa suojata. Tekopyhää hurskastelua, olisin voinut itsekin pakata telefoonin muovipussiin, mutta tekemättä jäi.
Ei minun tästä pitänyt edes kertoa. Tämä oli vain ylipitkä johdanto.
Pankkini, siis juuri se rahalaitos, jonka asiakas olen ollut siitä lähtien, kun olen aloittanut yhdessä ensimmäisistä aikuisen ihmisen työpaikoistani, siis se sama pankki, jonka kanssa olen taistellut lainat ja muut. Tämä nimenomainen pankki ilmoitti, että minun pitää vastedes hoitaa kaikki raha-asiani sähköisesti, mieluiten älykännykällä. Kolmeen osaan taitettu tunnuslukukortti siirtyy historiaan ja jos minä haluan jatkaa historiallisten toimintatapojen käyttäjänä, se tulee olemaan mahdollista, mutta uskomattoman kallista. Ja ai niin, tallelokeropalvelu päättyy lähiviikkoina, voitteko pliis hakea pölyiset rojunne pois meidän nurkista.
Kun alettiin puhua asioiden hoitamisesta älypuhelimella, muistin taas kuvailemani episodin suolla. Sama voisi toistua hiihtoretkellä tai mökkirannassa. Esimerkiksi. Jos me hankkisimme koiran, mikä olisi pennun lempilelu? Aivan, kännykkä, jossa on isännän/emännän tuoksu joka näppäimessä. Ei, me emme nyt voi hankkia koiraa. Mutta edellisen pennun tempaukset ovat muistissa.
Arvioin myös, että minulla on ollut ainakin kaksi tai kolme puhelinta sinä aikana, jonka olen pärjännyt yhdellä tietokoneella. Jokainen puhelin on ollut sielunelämältään hieman erilainen. Yksi talletti vaikka mitä tietoja kavereistani, toinen ei suostunut ottamaan vastaan kuin nimen ja numeron. Joutuisin siis parin vuoden välein ohjelmoimaan myös pankkiasiani uudelleen.
Olen ollut todella tyytyväinen siihen, että voin hoitaa pankkiasioitani kotona tietokoneen ääressä. Tunnuslukukortti on toiminut, kiitos kysymästä, oikein hyvin. Minulla ei vielä tähän mennessä ole ollut niin kiireellisiä pankkiasioita, etten olisi ehtinyt niitä kotikoneen ääressä hoitaa. Esimerkiksi illalla, kun soihdut ovat sammuneet ja talo hiljenee. Rauhassa ja harkiten. Mitä enemmän ikää karttuu, sitä enemmän alan arvostaa mahdollisuutta tehdä tärkeät jutut omaan tahtiin.
On muodikasta maksaa sekunnin sadasosissa. Epämuodikasta, mutta vanhanaikaisen järkevää on maksaa harkitusti ja oikein.
Kysykää vaikka kavereilta, joiden kanssa tekstailen. Sormi ei aina osu oikeaan kännykän liukkaalla pinnalla. Kirotusvihreet kaveriviesteissä ovat hassuja ja useimmiten sanat edelleen ymmärrettäviä. Tärkeissä numeroissa näppäilyvirheet voivat olla katastrofaalisia. Virheiden tekeminen käy muuten aina vikkelämmin kuin niiden korjaaminen.
Käteinen raha on ehkä menettänyt käytettävyyttään, mutta ei arvoaan. Miksi muuten maailmalla suhtaudutaan nihkeästi, jos haluaa maksaa pikkupikkuostokset kortilla? Eikö korttimaksaminen olekaan aina ilmaista ja ihanaa?
Lähiviikkoina opettelen uusia, uuden pankkini pinnejä ja tunnuslukuja. Luulen, etten selviä urakasta pinnistelemättä. Saatan myös sortua sähläämään. Tämä on siis varoitus.
Suurista summista ei ole kyse. Ehkä jopa pelkkä sukanvarsi tai patjanalus riittäisi, mutta tuskin toimisi. Kaikki isot ja pienet raha-asiat on hoidettava pankissa – suomalainen on todella riipaisevan köyhä silloin, kun hänelle ei voida avata edes pankkitiliä.
Kuulun kai niihin, joiden on todettu tuovan enemmän hiekkaa lattioille kuin rahaa tilille. Summat ovat tässä sittenkin epärelevantti asia.
Minulla ei ole mitään pankkeja vastaan, ne ovat tarpeellisia instituutioita. Siitä huolimatta minä vastaan omista raha-asioistani itse.
Tuleva rahalaitos vaikuttaa hyvältä, alku on lupaava. Onko se kuherruskausi vai pysyvä asenne – aikanaan selvinnee. Haluan asiantuntevaa, ammattimaista ja ystävällistä palvelua. Tärkeää on vahva mielikuva luottamuksellisuudesta. Plussaa on viihtyisä konttori, jonka tuulikaapissa voi pyyhkiä jalat puhtaaksi. Konttori, jonne voi tulla ja saada henkilökohtaista palvelua, jo oma järki tilttaa.
Entisen pankkini konttoria remontoidaan. Näenköhän minä koskaan, millainen siitä tulee, sillä silloin, kun tilat ovat valmiit, minä olen asiakkaana toisaalla.
Saavat uutta hiekkaa uusille lattioilleen.
Nämä kuvat ovat iloksi sinulle, lukijani. Eivät ne liity rahaan, vaan elämään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti