Olen varannut pöydän Sammatin koulun tiloista, tarkoituksena myydä syksyllä julkaistua Valkoisen talon aika -kirjaani. Tervetuloa ostoksille ja juttelemaan!
Nekkuretken jälkeen yhteistyö Kirkhakkisen kanssa jatkui. Nämä kesäkuvat on kirjoitettu muistiin keväällä 2009. Loppuunmyyty lienee sekin kotiseutulehden numero.
Aikamatkalla, suviyössä
Lohjalta tullessa oikea Sammatti alkaa Kertunsillalta. Siinä oli raja ja siinä, peltoaukeiden keskellä, on ennen ollut puusilta.
Puusillan kansi oli tasainen ja sillan molemmin puolin tukeva kaide, liikennettä harvakseltaan.
* * *
Vieläkin joku muistaa, kuinka nuoriso on kokoontunut iltaisin puusillalle, joku tuo soittopelin ja sileällä sillalla on kokeiltu tanssiaskeleita. Ja tarinassa käy niin, että poika katsoo tyttöä syvälle silmiin, yhdessä nojataan sillan kaiteeseen ja aika pysähtyy. Parihan siitä tulee ja komea.
Nyt ovat jo edesmenneitä, kirkkomaan povessa. Muistavatko koskaan kesäiltoja ja siniharmaita silmiä, ujoa ensimmäistä kosketusta, kun tuttuja pientareita poutapilven päältä katselevat?
Kertunsillan kohdalla on saumatonta kestopäällystettä, rajaa ei pian kukaan muista, vaan kaikki samaa Lohjaa. Suoraakin on tällä reitillä niin vähän, että kaasujalka riehaantuu vain kohtuullisesti.
Mutta suvisten ehtoiden salaiset sopukat, kohtauspaikat ja nuorten omat paikat, ne säilyvät, ellei kartalla, niin muistoissa.
* * *
Urtmäen louhikoissa ovat olleet ensimmäiset asukkaat, Urtmäen alla aukeaa vainio, jonka halki kulkee tie ja puro, viljava peltoaukea.
Jyrkän rinteen siimes houkuttaa, kun pellolla ollaan, tekee mieli levätä hetki varjossa. Taloja ei lähellä ole, tänne tullaan kärrypelillä töihin, koko kööri. Varjossa viihtyvät kyytkin, säikyttelevät tyttäriä ja nuorille miehille tarjoutuu tilaisuus oivallisiin urotöihin. Vasta paljon myöhemmin kyy rauhoitetaan, mutta silloin neidot ovat jo isoäitejä.
* * *
Kesän tullen kylänraitilla näkyy uusia kasvoja, kun kesäasukkaat tulevat maalle.
Kesävieraita on taloissa ja Emännyyskoulun johtajan Lyyli Bergmanin Lokkalassa, Emännyyskoulullakin on täysihoitolaisia. Kirjailijoita, näyttelijöitä, muusikoita, perheitä.
Talon pihapiiriin on tapana rakentaa vaarintupa, hyvissä ajoin, isäntäväen eläkepäivien kodiksi. Tätä tupaa vuokrataan kesäasukkaille – perheet tulevat muuttokuormineen kaupungista heti, kun lasten koulu loppui, takaisin lähdetään elokuun lopussa. Junalla Lohjalle, laivalla Oravannokkaan, hevosella tai autolla kesäpaikkaan. Matkaan kuluu kokonainen päivä.
Kesäpaikassa aika kuluu elämästä nauttien, kahvikutsuja järjestellen, pientä seuranpitoa riittää iltaisin. Maitotinki on talosta ja välillä osallistutaan talon töihin ja kylän rientoihin, ollaan mukana, kukkamekko hulmuten. Illalla nuoriso pujahtaa omiin rientoihinsa, Nuorisoseuraan tai kylän raitille.
Ensimmäiset kesäasunnoiksi alun perin tarkoitetut huvilat on rakennettu 1900-luvun alussa, varakkaampien perheiden kesänviettoa varten. 1950-luvulla, kun kesäloma alkaa olla kaikkien työntekijöiden lakisääteinen oikeus, alkaa mökkeilyn kulta-aika. Vaatimattomia kesämökkejä nousee rannoille ja kuivan maan tonteille. Kesällä rentoudutaan maalla, viljellään kasviksia talven varalle ja säilötään marjat ja omenat.
* * *
Hanni Lietzen, Oinoon Hanni, on muistellut, miten Hilda Pihlajamäki ja Aarne Orjatsalo olivat Lokkalassa kesävieraina ja pikkutyttökin pääsi katsomaan näiden oman aikansa supertähtien esiintymistä. Lausunta teki Hanniin vaikutuksen, mutta Hilda Pihlajamäen punakat kasvot jäivät mieltä askarruttamaan: olikohan teatterin maskeeraus vahingoittanut ihoa? Vai olivatko kesäinen aurinko ja järven kimmeltävältä pinnalta heijastuneet säteet polttaneet arkaa hipiää?
Oinoolla on monena kesänä helsinkiläinen pastori Israelin perhe, Kulkilla, naapurissa, viettää kesää tuomari perheineen. Kaikki kesäasukkaat osallistuivat kilvan heinätalkoisiin ja Oinoon isäntä kuuluu tokaisseen: Saas nährä, kumpa voittaa, laki vai evankeliumi?
* * *
Nuorisoseurantalo Niemenkylässä on rakennettu 1911, talo on nuorempi kuin Nuorisoseura. Ennen omaa taloa pidettiin juhlia Pousulla, isossa ladossa tai navetan vintillä. Iltamia olivat järjestämässä Myllykylän opettaja, kylän omat nuoret ja vakituiset kesäasukkaat. Kun Tuulentuvan nuoret saapuvat, tiedettiin jo, että kyllä ne jonkun juhlan järjestävät. Iltamia, näytelmiä, lopuksi piirileikkiä.
Sitten kun Nuorisoseura saa oman talon, ei vielä aikoihin löydy varaa omaan soittokoneeseen. Naapuriavulla selvitään: Emännyyskoululla ei ole juhlasalia ja juhlia vietetään Nuorisoseuralla. Korvaukseksi Nuorisoseura saa lainata Emännyyskoulun huonompaa urkuharmoonia omiin juhliinsa. Pitää vain ajoissa huolehtia riuskat miehet sitä kantamaan ja kuljettamaan, koululta Niementietä ylös ja Nuorisoseurantalon pihaan, seuraavana päivänä takaisin. Ja varoa pitää, ettei kallis soittokone naarmuttuisi. Piirileikki käy harmoonin poljennollakin, on se kuitenkin musiikkia.
* * *
Emännyyskoulu. Punaiset puurakennukset Niemenkylän ja Myllykylän rajalla, täynnä nuoria neitoja, alkuvuosina kaikkialta Suomesta, myöhemmin oppilaina on enemmän lähiseudun tyttäriä. Monta emäntää tulee sammattilaisiin taloihin Emännyyskoulun kautta – oikeastaan ihmeen monta, sillä nuorten kohtaamiselle yritetään rakentaa esteitä ja hidasteita.
Emännyyskoulun pihaa ympäröi tiivis kuusiaita, esteeksi tarkoitettu, piilopaikaksi muodostuva. Kuusiaidan suojasta on helppo tarkkailla, kuinka valot syttyvät ja sammuvat oppilaiden huoneissa. Kurssin alkujaksolla tytöt ompelevat ilta illan jälkeen kansallispukujaan – kun arvokas, mutta suuritöinen juhlavaate valmistuu, jää aikaa muuhunkin.
Koulun pihapiiriin ei miehillä ole asiaa, talonmies Värettä lukuun ottamatta. Siksi tapaamiset on hoidettava vaivihkaa, opettajilta salaa. Nuorisoseuran talon pihamaalla, iltamissa, iltakävelyllä.
Vähitellen ilmapiiri vapautuu. Emännyyskouluista tulee valtion Emäntäkoulu, iltavapaiden aikaan pojat alkavat päästä jo pihallekin, morsiamiaan noutamaan ja tapaamaan. Meno käy joskus riehakkaaksi, mutta rauhoittuu heti, kun koulun johtajatar kävelee pihan poikki opettajien rivitalolta kansliaan. Iltakymmeneltä lukitaan ovet ja poikajoukko siirtyy muualle.
Uusi kurssi alkaa tammikuussa ja tammikuun iltoina Sammatin pojista toivorikkaimmat ilmestyvät Emäntäkoulun portille, vuosikertaa katsastamaan, niin kuin pikkurehvakka sanonta kuuluu. Tytöt ovat aina uusia, poikien kantajoukko pysyy ja pysyy… ja joskus käy kuitenkin niin, että katseet kohtaavat…
* * *
Kesällä tarkenee tanssia lavallakin, Luhdannokkaankin sellainen on rakennettu, Karjalohjan Vilniemessä tanssitaan. Kuusikymmenluvulla alkaa isompien lavojen aika ja Sammatin nuoret suuntaavat Kitulan Huvikalliolle, Pähkinäniemeen ja vielä myöhemmin Tanhuhoviin. Someron Esakalliolle asti lähdetään Dannya katsomaan, suuret tähdet kiertävät isoilla tanssipaikoilla.
* * *
Nuorisoseuran toiminta laimenee ja lakastuu, mukaan liitytään tavan vuoksi, arpajaisia ja iltamia yritellään, mutta televisio vie yleisön ja seurassa toimivilla nuorilla alkaa jo olla ikääkin. Kuka jaksaa katsoa naapurin tyttären suoritusta huvinäytelmässä kun telkkarissa jyllää Peyton Place ja Mia Farrow? Siihenkö se nyykähtää?
Ei sentään. Tarvitaan vain tuhti tukku rautalankaa ja tangoja, muutama ikimuistoinen valssi ja foksi. Jostain revähtää kaikkien tietoisuuteen Sammatin Humina, josta Kari Kuuvan hittikappaletta mukaillen tulee Lärvätsalo. Kuusikymmenluku ja kesäkeskiviikkojen levytanssit kasvavat ilmiöksi. Danny ja kumppanit ovat mukana, vaikka ei oikeasti, levyillä kuitenkin. Levysoitin on vielä ylellisyyttä; Lauantain toivotuissa levyissäkin kevyitä kappaleita on vain muutama. Lärvätsaloon nuoriso tulee musiikin takia, tiiviin tunnelman vetämänä ja tietysti, toistensa takia.
Mattilan pojilla on tasokkaampi levysoitin, ensin lainataan sitä, myöhemmin Nuorisoseurallekin hankitaan kunnollinen stereosetti. Ja kansioihin kertyy pinottain mustia vinyylikiekkoja.
Koko kesän, joka keskiviikko illasta puoleen yöhön tanssitaan ja tanssittajia tulee Lohjaa ja Karjaata myöten. Jalan, pyörällä, moottoripyörillä. Keskiviikko on pikkulauantai ja nyt sitä vietetään, täysillä. Kun joku saa isältä auton lainaan, kokeillaan, montako mahtuu kyytiin. Henkilögalleriaan kuuluvat kylän pojat, emäntäkoulun tytöt alkuillasta, vähän varttuneemmat tanssinhaluiset daamit, koululaiset ja kesäasukkaat, kaikki haluavat kokea Lärvätsalon huuman ja hikisen tunnelman.
Kylän pojista rotevimmat olivat järjestysmiehiä, lain täytteeksi. Järjestyshäiriöitä ei juuri ole, vaikka marja-aikaan talon takamailta löytyy niin mustikoita kuin tyhjiä pullojakin. Kuusimetsään, mättäiden lomaan on helppo kätkeä rohkaisua.
* * *
Siniset farkut ja t-paita, kumitossut ja collegepaita. Nuorisolla on jo oma muoti ja oma kulttuuri. Kun rokki soi, tytöt heittävät käsilaukkunsa salin keskelle ja twistaavat piirissä. Tangon aikana päästään lähelle, silmät puoliavoimina tanssivat parit ovat jokainen omassa maailmassaan, täyteen ahdetussa salissa ollaan lähekkäin.
Syksyllä, kun koulu alkaa, tanssitaan viimeiset kerrat. Elokuun ilta on tumma ja lempeä, parit kätkeytyvät varjoihin ja unohtuvat syleilyyn.
* * *
Siinä Lärvätsalon iltojen rytäkässä tulee purettua Nuorisoseurantalon näyttämökin, sillä lippuja menee kaupaksi niin paljon kun uskalletaan myydä, tilaa pitää raivata lisää, joskus lentävät poikkeavat katsomaan, että meno on asianmukaista. Tanssien tuotolla taloa maalataan ja huolletaan. Kuusikymmenluvusta tarttuivat vihreät ja oranssit sävyt sisäseiniin, ulkokuori pysyi punamultaisena ja sosiaalitilaksi riittää kesäkuukausina puinen huussi mäen syrjässä.
Santeri Alkio katselee seinältä nuorten tanssimista. Innostus hiipuu vähitellen, viimeiset tanssit ovat jo hiljaiset eikä perinnettä ole myöhemminkään kyetty elvyttämään. Balettikurssi käyttää taloa harjoitussalinaan – sitten Lönnrot-opiston navetan vintiltä saadaan väljempi tila. Santeri Alkio saa seuraa enää vain kerran vuodessa, kun joulutori ensimmäisen adventin aattona avautuu.
* * *
Valkoiseksi maalattu Työväentalo on rakennettu 1907. 2000-luvulle tultaessa taloa on huollettu, sisätilat paneloitu ja keittiöön saatu vesijohdot. Vesivessakin on, piharakennuksessa on jäljellä putka, mutta sinne ei kukaan ole vuosikymmeniin joutunut, varastoksikin sitä on välillä vuokrattu. Sähkölämmön lisäksi salissa on pyöreä uuni, johon voi tehdä rätisevän tulen.
Näyttämöllä on aidot, maalatut kulissit, joista saa elementtejä siirtelemällä koivumetsän tai komean hongikon. Vaaleaseinäiseen saliin tulvii valoa isoista ikkunoista, kesäpäivän kirkkaassa valaistuksessa Työväentalo on Sammatin seuratalojen kuningatar.
1900-luvun alun poliittiset turbulenssit vaikuttavat Työväentaloonkin, Kansalaissodan aikaan talo on suljettuna, olojen vakiinnuttua se toiminta käynnistyy uudelleen. Teatteria, konsertteja, iltamia. Työväentalon iltamatkin vetävät väkeä vielä 1950-luvulla, kun kansa haluaa tanssia, tanssia, tanssia ja unohtaa vaikeat vuodet. Vähitellen talo hiljenee, arpajaiset ja Vappuillan juhlat ovat myöhemmin lähes ainoa tapahtuma.
Työväentalolle mahtuu pitäjän nuori väki vielä 1930-luvulla ja sodan jälkeenkin. Polkupyörille on pihalla reilusti tilaa, mutta myöhemmin, kun pihaan pitää pysäköidä autoja, alkaa tehdä tiukkaa.
* * *
Sampaalan historia alkaa vasta sotavuosista, vaikka rakennuksella on ikää enemmänkin. Alkuaan Suojeluskuntataloksi hankittu rakennus on valmistettu Iisalmen takaa tuodusta kelohongasta, Sammattiin se ostettiin Helsingistä, Vuorimiehenkadulta, purettiin ja kuljetettiin uudelle pystytyspaikalleen.
Sampaalan rakennustyöt keskeytyvät talvisodan alkaessa, talo valmistuu välirauhan syksynä 1940. Suojeluskuntien lakkauttamisen yhteydessä talo siirtyy Maamiesseuran omistukseen.
Keskellä kylää sijaitsevasta Sampaalassa tanssitaan häitä, pidetään kokouksia, esitetään elokuvia, järjestetään iltamia, vietetään iloiset ja vakavat juhlat. Patinoituneet hirsiseinät luovat tunnelmaa, lavalla soittaa orkesteri, puhvetin puolella on Maatalousnaisten valtakunta.
Sampaalassa tapahtuu kaikkina vuodenaikoina, se on Sammatin suosituin kokoontumistila. Tytöt salin toisella laidalla, pojat toisella, lähempänä näyttämöä mahtuu tanssimaan, ujoja kumarruksia. Sitten yhä useampi saa auton ja viettää iltaa muualla, Sampaala lakkaa olemasta nuorten tanssipaikka.
* * *
Kylän kaupalla ja maitolaiturilla tavataan kesäisinä iltoina. Vauraammilla isännänaluilla on moottoripyörä, toisilla mopo. Joku helsinkiläispoika kuuluu saaneen oman autonkin. Autoa ihaillaan kaukaa, katsellaan pölyvanaa hiekkatiellä, onneksi oman kylän pojat ovat lähempänä.
Pojat kokoontuvat, nahkatakkeineen. Tytöilläkin on yhtenäinen kuosi. Kapeat housut ja sifonkihuivit, tukka korkeaksi tupeerattu, Filmstaria silmissä, tummat rajaukset rohkeimmilla, villatakki hartioilla. Teinimuotia, joka saa äidit pudistelemaan päätään, isät huolestumaan. Hiuslakka tuoksuu, petrooli ja tuuli. Viima käy käsivarsiin, ote yltää pojan vyötäisille, ujo läheisyys.
* * *
Lempeät kesäpäivät ja illat. Linnunlaulu, joka jatkuu hämäriin ja voimistuu ensimmäisestä sarastuksesta. Tuoksuvat niityt ja himmeään iltaan nouseva utu, auringon lämpö, joka viipyy rakennuksissa, kivissä. Taivaan satumaiset värit. Lehväiset sopukat, joihin on helppo pujahtaa. Salaisuudet, jotka sinetöidään suviyössä. Kohtaamiset, jotka muuttuvat kohtaloiksi. Jokaisella aarteena oma tarinansa.
* * *
Mopokesien ja Lärvätsalon vuosien nuoret, isännät ja emännät viettävät kuuskymppisiään, harva enää kaksipyöräisen päälle uskaltaa. Lenseänä kesäiltana kuulee silti toisinaan tutun moottorin säksätyksen. Ei kai ne pojat koskaan kokonaan aikuisiksi tulekaan. Aikamatkoillaan, suviöinä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti