maanantai 9. huhtikuuta 2018

Vakuudeksi


Kokoukset ovat elämän suola. Jos siis sattuu pitämään kokouksista. Jos on tallella lapsenusko siihen, että kokouksilla saadaan jotain aikaan. 

En osaa käyttäytyä kokouksessa. Viime aikoina, näin huomaan, en enää edes yritä. Onneksi – tai en ole varma, ehkä sittenkin pahaksi onneksi - kokouksilla on muodollinen kulttuurinsa ja puhetapansa. Herra puheenjohtaja, pyydän saada ja niin edelleen. Jos hallitset kuviot, osaat sujahtaa niihin ja sulautua luontevasti tapettiin. Hallitset siis tekniikan. Tekniikka voittaa kokouksessa aina substanssin.


Hyvä kokous on seremonia, tarkalleen kaavan mukainen. Niin kuin vihkiäiset tai hautajaiset, tunteita voi olla pelissä yhtä paljon.

Kokous on pitkä seremonia, sillä aikaa palaa ja sitä on helppo polttaa tönkkösuolaisiin fraaseihin. 

Konklaavin kokoonpano ei yleensä yllätä. Monien kanssa ollaan tuttuja vuosikymmenien takaa, ainakin vuosien takaa. Untuvikkoja on paikalla liian harvoin – ovatko harittavin hampain hymyilevät vanhat kokoushait niin pelottavia? 

Vaikka kuinka tunnettaisiin, esittäytymisiltä ei voi välttyä. Kunnon kokoushai on harjaantunut kertomaan joka käänteessä oman tarinansa. Ammatin ja ansiot, kun mantran. Minä-minä-maan kielellä. 

Asiassa pysyminen voi olla ylivoimaista. Se, että saa puheenvuoron, tuntuu tarkoittavan, että voi luvan perästä kertoa kaiken. Ei se niin mene. Arvokkainta ei ole kahvi tai kuiva pulla tai huoneenvuokra. Arvokkain asia ovat ihmiset ja heidän aikansa ja tarkkaavaisuutensa. Silti, ainutkertaista aikaa voidaan rajattomasti hukata epäoleellisuuksiin tai itsestäänselvyyksiin. Vaikka olisi miten kiire. 

Kokouksissa tehdään päätöksiä. Lue: useimmissa kokouksissa nuijitaan päätöksiksi niitä asioita, mitä jossain toisaalla on sovittu päätettäväksi. Aito keskustelu on harvinainen luonnonvara kaikkialla, kokouksissa erityisesti. 


Tottakai, veli hyvä, tottakai (eikö me tämä saunassa jo valmiiksi sovittu) … pikku muodollisuus vielä (älä nyt niitä akkoja enää kuuntele, horisevat omiaan) ja sitten. Voisimme varmaan käydä läpi (senkin juntti, olisit edes opetellut lukemaan) – siis ihan vaan sisälukuna – (sanasta sanaan!) tämän kannanoton (kun minä kerran sen sinulle juuri kirjoitin)? 

Hyvä veli menee hyvän veljen puolesta vaikka tuleen tai kokoukseen. Kannattaa. Puoltaa. Antaa myönteisen lausunnon. Läiskii piirtoheittimeen kalvot, jotka joku toinen hyvä veli on laatinut ja tutustuu niihin ensimmäisen kerran yhdessä kokouksen muiden osanottajien kanssa. Tuota, äh. 

Mutta on toki hyvä olla läsnä, kun jaetaan valtaa tai harrastuspisteitä. Pisteitä saa, kun on paikalla. Valta on herkkua, sille voi uhrata vaikka muutaman periaatteen. 

Luottamustehtäviin ehdolla olevat esittäytyvät oikein olan takaa, syystä ja pyynnöstä. Lupaavat olla nohevia ja kertovat, kuinka heillä on kissa/koira/lapsi/lapsenlapsi. Mukavilla ihmisillä on mukavia läheisiä, ei siinä mitään, mutta kun tässä luodaan työryhmää eikä perusteta kenneliä! Mikä itse kunkin anti yhteiselle asialle olisi, jää arvoitukseksi. Ainakin he ovat mukavia ihmisiä ja smalltalk sujuu – ainakin, jos aiheena on oma itse.


Ja niin edetään, kohta kohdalta, numero numerolta. Luetaan ääneen lausuntoja ja raportteja ja suunnitelmia, jotka jokainen on saanut hyvissä ajoin ennen kokousta luettavaksi ja tutustuttavaksi. Siltä varalta vaan, ettei joku ole osannut lukea, eikä kai meillä nyt niin kiire ole. Lakikieli on tunnetusti mehevimmillään ääneen luettuna. Oikein pitkä pöytäkirjalitania vaientaa ylimääräiset repliikit, taatusti. 


Vanhan naisen rukous kuuluu näin: herra armahda minua jonninjoutavilta kokouksilta. 
Siihen hommaan ei herraksi tarvitse vaivata Jumalaa tai muuta korkeaa olentoa. Ihan tavallinen osastopäällikkö tai yrittäjä riittää vallan hyvin. 

Kunhan herra ei kutsu kokouksiin. Niissä minä olen ollut tarpeeksi monta kertaa. 
Olen saanut kiintiöni täyteen. 
Enkä edes osaa käyttäytyä. 


Kuvan kokousväki on kuvattu Jyväskylässä kesällä 2017. Kokoontumisen aiheena olivat kansallispuvut. 

Vakuudeksi: kaikki yhtäläisyydet todellisuuden kanssa eivät ole tahallisia, vaan väistämättömiä. Niinkuin Heinrich Böll tiesi. 

Ei kommentteja: