Suuressa tuntemattomassa

Ensimmäisen kerran pala nousi kurkkuun, silmät sumenivat heti alussa.

Noin sen on täytynyt mennä. Tuolta se on varmasti tuntunut. Tuolta se on näyttänyt. Puiden säleet, multa ja suolampien vesi roiskuivat valkokankaalta melkein katsomoon asti.

Silmät kostuivat, pala nousi kurkkuun monta kertaa, harvoin olen ollut elokuvassa mukana näin täysillä. Minunkin isäni, kauan sitten, tuolla. Kuinka hän, silloin vasta asevelvollisuutensa suorittanut nuori mies, jaksoi ja selvisi? Selviytymistään hän on selittänyt hyvällä peruskunnolla, joka oli karttunut asevelvollisuusaikana, harjoituksissa ratsailla ja maastossa. Silti, jaksaminen ja kestäminen on saavutus, jonka kaikkia taustoja en ole tullut tuntemaan.

Olin päivänäytöksessä, jossa suurin osa yleisöstä oli ikätovereitani tai vanhempia – ainakin siltä näytti. Ei ainoatakaan karkkipussin rapsahdusta tai muuta sivuääntä, yleisö seurasi hievahtamatta ja pysyi tiiviisti paikoillaan koko kolmen tunnin ajan. Kotimatkalla ajattelin, että taisi olla hyvä ajatus mennä juuri päivänäytökseen, sillä kesti hyvän tovin, ennen kuin tunteet tasaantuivat. Vaikutelmia oli niin paljon.

Olen nähnyt kaikki kolme tuntematonta. Kaikki ikäiseni ovat. Väinö Linnan kirjoittama kertomus konekiväärikomppanian vaiheista on painunut yhtä syvälle sieluun kuin jouluevankeliumi. Itsenäisyyspäivän perinteisiin kuuluu Edvin Laineen ohjaama Tuntematon,  on mielenkiintoista nähdä, millaisen esityspaikan uusin versio aikanaan saa. Se ei ole perheen pienimpien katsottavaa.

Tuntematon sotilas oli kodin kirjahyllyssä, samoin kuin Pohjantähdetkin. Luin ne, ehkä vähän alaikäisenä, mutta eivät vanhemmat niihin lukemisiin puuttuneet. Olen lukenut myöhemmin uudelleen, kuunnellut Veikko Honkasen taidolla lukeman äänikirjan, mutta tämän katselukerran jälkeen kaivan hyllystä myös Sotaromaanin, jota en aikaisemmin ole tullut avanneeksi.

Miten paljon vaikuttaa se, että tarina on tutumpaakin tutumpi? Miten paljon vaikuttaa se, että tietyt henkilökuvat ovat sidoksissa tunnettuihin näyttelijöihin? Kertojaa ei ollut, eikä tarvittu. Aluksi huomasin odottavani tiettyjä repliikkejä, ennen kuin tempauduin mukaan. Kaikkia ikonisia kohtauksia ei ollut mukana, repliikit olivat tuttuja, mutta samalla tämän elokuvan puhetta, hyvä niin.  Kovennettua ei seisottu eikä Honkajoen kaikkia puheita kuultu. Myös niin on hyvä.

Olen surkea televisionkatselija, ainakin, mitä suomalaisiin viihdepläjäyksiin tulee. Käännän kanavaa heti, kun Jussi Vatanen tai Aku Hirviniemi sekoilevat tekemällä tehdyissä hupailuissa, nolausohjelmissa ja epätietokilpailuissa. En viihdy, vaan tunnen suurta myötähäpeää ja suren hienon näyttelijäntaidon ryöstöviljelyä. Kaikelle tälle sekoilulle on varmaan joku perustelu, toivottavasti ei yleisön krooninen aliarviointi.

Aku Hirviniemi vakuutti Kansallisteatterissa Nummisuutarin Eskona, uudessa Tuntemattomassa hän on upea ja uskottava Hietanen, sävykkäämpi ja vakavampi kuin aikaisempien elokuvien velikullat. Jussi Vatasen olemus sopii loistavasti luutnantti Koskelan saappaisiin. Henkilövalinnat ovat kautta linja onnistuneita, uskottavia.

Tuntematon sotilas on alikersantti Antero Rokan tarina. Rokka on suomalaisten näyttelijöiden Hamlet, lavean rekisterin mestarien rooli. Reino Tolvasen ja Paavo Liskin suoritukset ovat hienoja, mutta Eero Aho on oman elokuvahistoriani paras ja uskottavin Rokka. Rokan rinnalla Arttu Kapulainen on paras ja uskottavin Suentassu, mies paikallaan tositoimissa. Louhimies antaa Rokalle enemmän tilaa kuin edeltäjänsä, perustellusti. Ei liene sattumaa, että Rokan hahmoa on käytetty esimerkkinä joissakin johtamistaidon kirjoissa.

Rokka on kotiseutunsa puolustaja, joka muuttuu tappokoneeksi, rajuissa taistelukohtauksissa Louhimies osoittaa tuntevansa modernin toimintaelokuvan säännöt ja käytännöt.  Koskettavimmillaan elokuva on silti suvantokohdissaan. Rokan Antilla on myös herkkä ja uskottava puolensa. Rokka ja hänen vimmainen taistelumotivaationsa saa Louhimiehen elokuvassa myös tervetulleen taustoituksen. Pienviljelijä Kannakselta, Tikkakosken mannekiini, käy kotona, huolehtii perheestään ja puolustaa ase kädessä kannakselaista elämänmuotoa.

Rokan perhekin joutuu lähtemään evakkoon, yksi riipaisevimmista kuvista on se, jossa lettipäinen tyttö kuljettaa pientä vasikkaa asemalle ja evakkojunaan. Rokan emäntänä Paula Vesala tekee hienon roolisuorituksen. Kun äidin on vaikea puhua lasten kanssa sodasta, hän turvautuu tuttuihin lauluihin.

Louhimiehen elokuva puhuu yhtä paljon kuvin kuin sanoin, kuvastossa on hienoja yksityiskohtia ja rinnastuksia. Veteen hyppäävät pikkupojat – veden varaan joutuneet taistelijat – luonto ja luontoa säälittä tuhoava taistelukoneisto.

Olisiko Aku Louhimiehen Tuntematon sotilas ollut mahdollinen jo vuonna 1955? Tuskin. Laineen Tuntematon on mustavalkoinen, vasta seuraavina vuosina alettiin tuottaa värielokuvia. Äänielokuvia oli tuotettu jo 1930-luvulla, mutta teattereiden äänentoisto oli melko vaatimattomalla tasolla.

Vaikka tuotannon tekniset edellytykset olisivat olleet samat kuin nykyään, tuskin sittenkään. Kansallisteatterin ja parhaiden teattereiden näyttelijöiden parhaimmisto esiintyi kuin teatterin lavalla, parhaaseen estradityyliin artikuloiden ja esiintyen. Sota oli toki vakava asia, mutta elokuvassa oli samaa leikkisyyttä ja keveyttä kuin niissä sotajutuissa, joita isäni minulle kertoi. Sota oli sarja sattumuksia ja kommelluksia, sota oli seikkailu, jonka ankaruudesta isä pystyi puhumaan tyttärelleen vasta elämänsä viimeisinä vuosina.

Rauni Mollbergin Tuntematon vuodelta 1985 on jäänyt vieraammaksi. Se on pohdiskeleva, pasifistinen elokuva. Äänimaailma on uudenlainen, enää ei skandeerata teatraalisesti, vaan puhutaan niin kuin arkimaailmassa. Näyttelijäkaarti on upea, mutta ovatko tässäkin avainhenkilöt hieman liian vanhoja?

Uusin tuntematon marssittaa esiin uusia kasvoja, sotilaat ovat nuoria. Laineen elokuvan henkilögalleria on laaja, Louhimies keskittyy konekiväärikomppaniaan.

Uusin tutkimuskirjallisuus on tuonut esiin sodan raadollisempaa puolta, sielultaan järkkyviä sotilaita ja upseereja. Joistakin sodan aikana tehdyistä ratkaisuista on vasta nyt kyetty keskustelemaan. Louhimiehen elokuvassa tämä puoli nousee selkeämmin esiin, erityisesti loppujaksossa, jossa uupuneet sotilaat eivät enää jaksa noudattaa esimiehen käskyä, vaan perääntyvät. Rinnastukset ovat tehokkaita: kun rintamalla jo puhutaan siitä, miten sota on jo hävitty eikä Suur-Suomi ole mahdollinen, upseerien korsussa kajahtavat vielä Horst Wesselin säkeet.

Katsojakokemukseni taustalla on kaikki se, mitä tammenlehväsukupolven edustajat ovat kertoneet. Olen kuullut kertomuksen siitä, miten nuori tyttö, hädin tuskin lapsi, joutui huolehtimaan evakkoon lähtevien karjasta, kulkemaan lehmien kanssa kohti tuntematonta päämäärää ja ottamaan aikuisen ihmisen vastuun. Vastuunsa hän kantoi kunniakkaasti.

Kun kapteeni Kariluodon kello nostetaan esiin, en voi olla ajattelematta iäkkää upseerin sotaretkeä. Paljon hän ei siitä minulle puhunut, mutta näytti joskus rannekelloa, jonka oli ennen rintamalle lähtöään hankkinut. Kun jouduttiin tositoimiin, tarvittiin luotettava ajannäyttäjä. Laatukello palveli pitkään vielä rauhankin aikana.

Isäni suoritti asevelvollisuutensa ratsuväessä. Sotaan lähtiessä joukot jalkautettiin, mutta hevosista hän sai vastuun myös sodan loppuvaiheessa, Suursaaressa. Armonlaukauksen antaminen haavoittuneelle hevoselle oli yksi vaikeimmista tehtävistä, välttämätön, mutta raskas velvollisuus.

Tuntematon sotilas ei ole yhden katselukerran elokuva. Se ei myöskään ole turha elokuva. Myönnän joskus epäilleeni hankkeen mielekkyyttä ja myönnän mielelläni olleeni väärässä. Itsenäisen Suomen satavuotisessa historiassa on muitakin kiinnostavia ja kunniakkaita lukuja, mutta myös kertomuksia, joiden uudelleen avaaminen ja rohkea käsitteleminen voisi olla hyödyllistä.

Suomalaisen mollaamisen ja nollaamisen kulttuurin historia on pitkä ja surullinen. Aleksis Kivestä ja August Ahlqvist Oksasesta Timo K. Mukkaan, Lassi Sinkkoseen ja Väinö Linnaan. Toini Havun arvio Linnan Tuntemattomasta on ankea luku sanomalehtikritiikin historiaa. Miksi me emme pääse irti tästä pessimismin kierteestä? Miksi me emme osaa asennoitua positiivisemmin kunnianhimoisiin yrityksiin kuvata kansakunnan historiaa?