Avaan oven luksusputiikkiin. Myyjätär katsoo minua, nyökkää
tervehdyksen ja jatkaa tauotonta pajatustaan aikaisemmin kauppaan tulleen
ystävättärensä kanssa. Se oli ja sekin, mutta sitten sen piti ja niin edelleen.
Kiertelemme aikamme, minä ja kaverini, vanha tuulitakkini. Emme koske tuotteisiin,
sillä ne näyttävät niin loukkaamattomilta puhtoisuudessaan. Poistumme ääneti,
sillä pelkään, että myyjän katse syövyttää reiän takinselkämykseen. Niin ei
vanhalle ystävälle saa käydä.
Vedä ovi auki ja astu sisään – eihän se niin mene. Ei
ainakaan silloin, kun miettii kauppaan menoa. Ensin katsellaan, kursaillaan ja
sitten, ehkä, shoppaillaan.
Entinen esimieheni ohjeisti: kun astut sisään liikkeeseen,
tee se myös mainonnan suunnittelijana, ei ainoastaan asiakkaana. Katsele
ympärillesi, tee havaintoja tilasta ja palvelusta. Näe uudet ideat, mieti, mikä
miellytti, mikä ei. Jonakin päivänä voit tätäkin tietoa tarvita. Uskon myös,
että jokainen asiakas huomaa kaupan tunnelman, vaikka ei sitä ammattinsa takia tarkemmin
analysoisikaan.
Luksusliikkeisiin olen toki uskaltautunut ennenkin.
Pariisilaisen kosmetiikkatalon ovella saan ylleni parfyymipilven ja kohteliaan
kysymyksen siitä, millaisia tuotteita etsin. Katsellakin saa ja silmä kiintyy
myyjättärien yhtenäisiin, täysmustiin asuihin ja graafiseen linjaan, jota
noudatetaan tinkimättä. Tässä liikkeessä palvelu on ystävällistä, sitä on
kaikkialla tarjolla eikä hetkeksikään tule mieleen kysyä, kuka on myyjä, kuka
asiakas. Kun tiedän, mitä haluan, saan sen, ystävällisen smalltalkin kera. Mistä
olet kotoisin – ai Suomesta – me teemme tällaista pientä tutkimusta – hyvää
päivänjatkoa!
Kahvilan isäntä tervehtii jo ovelta: Terve, eipä ole pöllömpi
päivä! Eipä ole, vastataan, pöllöjä tulee tässä lisää.
En kaipaa ylenpalttista jutustelua, mutta on mukavaa, kun
tervehditään ja kysellään toiveita. Hei, mitäs sulle? On mukavaa, kun lähtiessä
toivotellaan päivänjatkot tai muuta ystävällistä.
On kauppoja ja kahvipaikkoja, jotka ovat itsessään kuin
tervetulotoivotus. Tonttulan kahvilassa asuu satoja tonttuja ja koko paikka on
tunnelmaa. Sinne on mukava mennä ihan tavallisena asiakkaana. Mainonnan
suunnittelijana voi vain ihastella sitä pieteettiä, jolla liikeidea ja
toiminta-ajatus on toteutettu, viimeistä piirtoa myöten.
Parhailla palveluilla on tarina. Kertomus tontuista, jotka
viettävät joulujen välistä aikaa tuvassaan. Tarina on sisustuksen ja
esillepanon runko ja ydin. Uskon, että tarinan avulla on helpompi päättää
siitä, mikä kuuluu valikoimaan, mikä ei. Luulen, että tarina kannustaa
yrittäjää laventamaan liikeideaansa.
Suositussa ravintolassa muistellaan isoäidin aikaa,
kultaista 1950-lukua. Oliko se niin kultaista aikaa – ehkä, ehkä ei, mutta
vanhoista lehdistä saksitut ja seinälle kehyksiin ripustetut mainokset
palauttavat mieleen mummolan ja ajan, jolloin melkein ainoa sarjakuva oli Kieku
ja Kaiku. Nostalgiaa ja johdonmukaista tyyliä.
Kohtaaminen, vastaanottaminen, siinä yhdistyy taide ja
taito.
Hyvän haluaa kokea toisenkin kerran.
Yksinkertaista, vai onko?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti