Yhtehen yhyttiin

Kalevalan päivänä 28.2. juhlittiin suomalaisen kulttuurin tärkeää ydinsolua, kalevalaista kansanrunoutta. Säkeitä, jotka kansallisen heräämisen hengessä koottiin yhteen. Niistä syntyi Kalevala ja Suomen kansan vanhat runot, maailmanennätystasoa oleva aarreaitta. 

Kalevalan runot keräsi ja koosti eepokseksi Elias Lönnrot, sammattilainen maailmankansalainen. Suurmies, jolta suomalainen kulttuuri on saanut ison osan rakennuspuistaan. 

Sammattilaiset osoittivat kulttuuritahtoaan järjestämällä täyspainoisen ja monipuolisen juhlan. Juhlapuhujana hurmaava Aki Ollikainen, yllättäjänä näyttelijä Anne Nielsen, joka muuntautui Meidän Herramme muurahaisten rooleihin. Musiikista vastasivat esikoulun pienet kanteleensoittajat ja Julia Ritvas isommalla kanteleella. 

Johan Knutsonin kivipiirroksessa Elias Lönnrot on elämälle virkeä tohtori ja seuramies, pieni hymynkare kasvoilla, asusta päätellen hiukan keikarikin. Kyllä kraatarin poika pukeutua osasi. Kun ikä ja elämän vastamäet tekivät tehtävänsä, Lönnrotista tuli kansanmies, seesteinen vanhus, professori, joka ei aikalaistodistajien mukaan huomionosoituksista juurikaan osannut innostua. Tästä juhlasta hän varmaan olisi pitänyt, hymykin olisi löytynyt. 

Kalevalanpäivää kutsutaan nykyään myös Suomalaisen kulttuurin päiväksi. Pidän enkä kumminkaan pidä tästä uudemmasta nimityksestä. Kalevala on tietysti suppeampi käsite kuin kokonaisen kansan kokonainen kulttuuri. Suomalaisen kulttuurin päivästä puhuminen antaa kuitenkin mahdollisuuden laistaa Kalevalaan tutustumisesta. Kalevala on suomalaisen kulttuurin kivijalka ja kiteytymä, jonka pitäisi kuulua kansalaistaitoihin. Toisaalta: suomalainen kulttuuri on niin monisärmäinen käsite, ettei sen sullominen yhteen päivään Kalevalan siivelle oikein tunnu kulttuuriteolta. 

Ja vastaukseksi ihmettelijöille: olen lukenut Kalevalan, osia siitä montakin kertaa. Olen lukenut Kalevalaa kirjoista ja netistä, kiitos SKS:n verkkosivujen. Kalevalan tutkimiseen liittyy paljon turhia ennakkoluuloja. Ei se niin vaivalloista ole: tarinat ovat tuttuja, ihmisten mentaliteetti tuttu, kieli rikasta ja runon rytmiikka vie mukanaan. Kalevala ei kuitenkaan ole mikään lukutuote, joka yhden lukukerran jälkeen säilötään kirjahyllyyn, se on kokonaisuus, johon pitää palata yhä uudelleen, poimia tekstistä herkkuja, maistella sanoja ja kuulostella poljentoa. 

Se on sen arvoista, ihan niin kuin Sammatissa järjestetty Kalevalajuhlakin. Kelpo juhla.

Tulevana suvenakin Paikkarin torppa on avoinna kaikille Lönnrotista kiinnostuneille.
Kiitos kuuluu Sammattiseuralle ja Lohjan kaupungille.