Kirjoitus kirjoittamisesta I

Tämän kaksiosaisen tekstin taustalla on kesällä 2024 Sammatin kirkossa pidetty esitys, joka kertoi elämästä Sammatin kirkossa.  Esitykseen kuuluvien tekstien fontti on Optima. 

Olen liittänyt tähän kokonaisuuteen selityksiä ja lisätietoja. Niiden fontti on Garamond. Toivottavasti  nämä tasot erottuvat riittävästi toisistaan.  

Tämän esityksen laatiminen oli mielenkiintoinen tutkimusmatka. 

 

 

 

Yhteinen meill’ on sanasi 

 

Vanhempieni kotikirkko on minullekin tärkeä paikka. Se on todistanut niin monta isäni suvun tapahtumaa ja oman perheeni vaihetta, että muuten ei varmaan voisikaan olla. 

Toimin pitkään Sammattiseuran tehtävissä, tiedottajana ja tapahtumien juontajana. 

 

Nämä tehtävät johtivat aikanaan uusiin. Kirkkoherra Jaakko Saari pyysi mukaan Sammatin seurakunnan tapahtumiin. Kun Sammatin seurakunta liitettiin Lohjaan, yhteistyö jatkui. 

Kiitos, että olen päässyt mukaan!  

 

Minua kiinnostaa se työ, jota seurakunnat ovat vuosisatojen aikana suomalaisten hyväksi tehneet. Jaakko Saari kutsui Sammatin seurakuntaa kulttuuriseurakunnaksi, hyvästä syystä. Ellei lukemista olisi lukusilla koeteltu ja virsikirjan sivuilta sanoja tavailtu, kuka tämän kansan olisi sivistyksen pariin ohjannut? Kuinka yhteisön asiat olisi muuten hoidettu, jos kirkonmenon yhteydessä ei olisi kuulutuksia luettu. Miten laulamista olisi voitu harjoitella, ellei kirkossa? 

 

Kesällä 2023 sain kunnian kertoa Sammatin kirkosta, sen rakentamisesta ja siitä arvokkaasta käsityöstä, joka kirkon tiloissa näkyy ja kiinnostaa. Tapahtumaa suunniteltiin yhdessä kanttori Atte Tenkasen kanssa. Puheen lomassa kerrottiin kirkon tarinaa sävelin. 

 

Atte Tenkanen on loistava kirkkomusiikin tuntija ja hän valitsi sopivat virret, johti veisuuta ja etsin sanoja, uudempia versioita ja vanhoja. 

 

Tapahtuman otsikko lainattiin Elias Lönnrotin isänmaan virsiehdotuksesta, joka on julkaistu 1857 Suomettaressa 

 

Sanasi on se valkeus, 

Maan, taivahanki, kirkkaus;

Elköön se armas aurinko

Ikänä meiltä luopuko! 

 

Saimme hyvän vastaanoton ja yleisö oli innostunut. 

 

Kesä 2024 

 

Kesäksi 2024 toivottiin uutta tarinaa kirkon vaiheista. Saisin työparikseni mainion Atte Tenkasen, joten suostuin mielelläni.  

 

Oli löydettävä ja suunniteltava sisältö – Atte kyllä aikanaan valitsisi siihen sointuvan sävelmaailman. Valmistelu alkoi jo keväällä. Päätimme tälläkin kerralla valita musiikiksi Elias Lönnrotin kirjoittamia tai muokkaamia virsiä – olimmehan Eliaksen kotikirkossa. Elias Lönnrot oli mukana virsikirjakomiteassa ja hän on korjannut, uudistanut ja sepittänyt virsiä. 

 

Suunnittelun lähtökohdaksi kiteytyi ajatus siitä, etteivät Sammatin kappelin 30 verotaloa olisi ryhtyneet näin suureen hankkeeseen, ellei kirkon rakentamista olisi pidetty tärkeänä ja tarpeellisena hankkeena. 

 

Kirkkoa ei pystytetä turhaan. Sille on oltava käyttöä. Sammatin kirkko täyttää tulevana vuonna 270 vuotta, se lienee kylän vanhin ja hienoin rakennus, monien sukutarinoiden tärkeä osa, käyttöä sille on ollut.  

 

Otsikkoa varten tutkin taas Elias Lönnrotin virsiehdotuksia.  

Yhteinen meill’ on sanasi,

Yhteiset armolahjasi,

Yks paimen myös, siis yhdeksi 

Meit’ auta lammaslaumaksi! 

Elias Lönnrot 1867  Seurakunnan yhteydestä -virsi

 

 

 

Aloitimme virrellä 201 

 

Virren tekstin on kirjoittanut Tobias Clausnitzer vuonna 1663. Ruotsiksi sen on kääntänyt Petrus Lagerlöf 1694. Ensimmäisen suomennoksen ovat tehneet  Jakob ja Abraham Frosterus 1763, suomennoksen Elias Lönnrot uudisti vuonna 1867. Virsikirjaan tämä virsi saatiin1886. Sävelmä: Johann Ahle 1664.

 

Tänne, Jeesus, tulimme
Pyhää sanaas kuulemahan, 
Hartautta sielumme 

Riennä itse antamahan,

Maasta se ett’ yleneepi, 

Taivaan puoleen liiteleepi! 

 

2.
Sokaistu on järkemme,
Synnin sumu sielun peittää.
Siis, o Jeesus, valaise,
Auta hengelläsi meitä!
Että sanaas tottelemme,

Uudeksi luo sydämemme!

3.
Jeesus, maailman walkeus,
Anna walos meille loistaa!

Isän kunnian kirkkaus, 

Pimeytemme sä poista!

Anna meille uusi mieli,
Uudet korvat, uusi kieli.

 

 

 

 

Aluksi kerrattiin perusasioita 

 

Sammatissa oli 1800-luvun alussa noin 100 perhekuntaa. Suurin osa sai toimeentulonsa maanviljelyksestä, köyhimmät elivät kerjäämällä. Elintaso oli vaatimaton, elämä varmasti meidän mielestämme karua, mutta kaikkein kovaosaisimpia eivät sammattilaiset silti olleet. 

 

Suomen väestöstä on alettu laatia tilastoja vuonna 1749. Ensimmäinen tilastoitu väkiluku oli 410 400 henkilöä. 1811 ylitettiin miljoonan asukkaan raja. 1900-luvun alkuun asti väkiluku kasvoi vuosittain vain muutaman prosentin verran. Lapsia syntyi perheisiin paljon, mutta lapsikuolleisuus oli kipeä ongelma. 

 

Seurakunnan ja kirkon merkitys sammattilaisille on ollut suuri. Oma kirkko antoi tunteen itsenäisyydestä. Seurakunta ja kirkko olivat mukana kaikissa elämän vaiheissa. Seurakunta hoiti monia sellaisia asioita, jotka nykyään kuuluvat yhteiskunnan vastuulle. Sammatin kirkosta on tullut kaikille seurakuntalaisille tärkeä, täällä on koettu elämän käännekohdat. Omat ja menneiden sukupolvien. 

 

Jumalanpalvelukseen osallistuminen oli velvollisuus.  Jokaisesta talosta piti jonkun olla paikalla, kuulemassa kuulutukset ja kuulemassa Jumalan sanaa. 

 

Kirkkoon lähdettiin viimeistään silloin, kun kellot tuntia ennen jumalanpalveluksen alkamista kläppäsivät. Sammatissa kirkkomatkat ovat kohtuullisia, kellot kuuluivat hyvin lähes koko kappeliseurakunnan alueella. Tultiin, koska se oli velvollisuus, tultiin varmasti myös, koska se oli ilo. 

Kirkkoon käveltiin – usein yhdessä naapurien kanssa - tai tultiin hevosella.  Hevosille oli rivi kirkkotalleja, jotka valitettavasti on kaikki purettu – tai jouduttu purkamaan.  Kirkkomatkakin oli jo osa jumalanpalvelusta.   

 

Jokainen tiesi paikkansa kirkossa. Vuonna 1779 oli tehty Sammatin kirkon ensimmäinen penkkijako. Kun siinä oli ongelmia, vuonna 1789 penkkijako tehtiin uudelleen. Vieläkään tätä viimeistä jakoa ja sen istumajärjestystä ei ole kumottu. 

 

Arvohenkilöillä oli omat paikkansa eturivissä, muulle väelle oli naisten puoli ja miesten puoli. Taloilla oli omat, arpomalla määrätyt paikat. Kirkossa piti jokaisesta talosta jonkun olla paikalla. Istumajärjestyksen ansiosta lukkarin oli helpompi tarkistaa, että näin myös oli, jokainen tutulla paikallaan. 

Seuraava virsi oli Suvivirsi, perinteinen suvivirsi 

Virren on säveltänyt Israel Kolmodin, tämä teksti 1701 virsikirjasta. 

 

Jo joutuu armas aika Ja suvi suloinen,

Joll' kauniist' kaiken paikan 

Kaunistaa kukkainen; 

Nyt armas aurink' meitä 

Taas lähtee lähemmäks', 

Hän kuolleet hautoo, 

heitä Jäll' tekee eläväks'.

 

Ne niitun kukat koriat, 

Ja laiho laaksossa, 

Niin ylpiät yrttitarhat, 

Puut vehriät verassa, 

Ne meillen muistuttavat 

Suurt' hyvyytt' Jumalan, 

Jonk' kaikk' ain' nähdä saavat,

Juur' ympär' vuoden ain'.

 

Nyt lintu äänell' koriall' 

Taas laulaa taitavast'
Enk' me siis mahtais' 

Luojall' Tääll' veisat' iloisest'?
Mun sielun' Herraa kiitä 

riemu-laululla, 

Kuin iloittaa ja täyttää 

Meit' laupiaill' lahjoilla.

 

 

Miten ja millainen kirkkokansa kirkkoon kulki?  Miltä näyttivät vakaasti kirkkotiellä vaeltavat seurakuntalaiset?  Lainasin kirjastosta kaikki löytämäni pukuhistorian kirjat, monta suurta, painavaa nidettä, paksua (kaoliinilla painotettua?) kiiltopaperia ja upeita, isoja kuvia. Huikeita kuvia museoiden aarteista, iltapuvuista ja vierailuasuista. Arjen ja juhlan välinen suhde oli kääntynyt päälaelleen. Niihin vaateparsiin kelpo mökinemäntä tuskin koskaan olisi yltänyt. 

 

Itä-Suomen pitkille kirkkomatkoille emäntien kerrotaan varustautuneen kokonaisella vaatekuormalla. Matka-asu, yöasu, juhla-asu kirkkoa varten. Huivit ja muut tarpeelliset. Sammatin kujilla ja kärryteillä selvittiin varmaankin yhdellä vaatekerralla. 

 

Miten pukeutui uusmaalainen talon tai torpan emäntä? Olin ymmärtänyt, että musta hääleninki palvella kirkko- ja juhlapukuna, kunnes se kului ja kauhtui. Parasta mekkoa vaalittiin ja hoidettiin huolellisesti. Moni kysymys jäi tarkkaa vastausta vaille: kengät vai pieksut, päällystakki vai saali, huivi vai hattu päähineenä?

 

Lohjan Kotiseutututkimuksen Ystävät olivat keränneet tietoja entisajan kirkkomatkoista, tiedot oli julkaistu Länsi-Uusimaa -lehdessä 1916. Entisaikaa muisteltiin siis lehdessä, jonka historia oli vasta alkamassa!  

Kirkossa ei ilmeisesti ennen 1800-luvun lopun valurautakamiinoita ollut lämmityslaitteitta. Kun väkeä oli paljon, penkit tiheämmässä kuin nykyään ja kun istuttiin tiiviisti rinnakkain, lämpimissä vaatteissa, tarjettiin. Kirkkokansa oli kotioloissaankin tottunut viileisiin huoneisiin, karaistunut. 

 

Kesäisellä kirkkomatkalla saatettiin kirkkokengät pukea jalkaan vasta lähellä määränpäätä – sitten kun kirkko näkyi – mutta mitään erityisiä vaatteiden vaihtoja ei näillä etäisyyksillä tarvittu. 

Kirkkoon puettiin päälle parempaa ja siistimpää. Ei Jumalan huoneeseen saa miten tahansa mennä. Pukeutumiskulttuuri on aikojen saatossa muuttunut, mutta vielä toisen maailmansodan jälkeisinäkin vuosina ajateltiin, ettei kirkkoon ole soveliasta mennä kovin arkisesti puettuna. 

 

Sammattilaiset emännät pukeutuivat vaatimattomasti, useimmiten itse tehtyihin tai kylän ompelijoiden tekemiin pukuihin. Hiusten suojana huivi, kirkkosilkki. Musta tai tummat värit hallitsivat kuvaa – monelle naiselle musta mekko oli paras ja ainoa juhlapuku, yleispätevä parempi vaatetus.  

 

Lohjan Kotiseutututkimuksen ystävät ry on koonnut tietoja vanhoista kirkossakäyntitavoista Lohjalla. Naiset pukeutuivat mustaan pukuun ja ’tykkimyssyyn’. Tykkimyssy oli värikäs, tavallisesti jonkun paikallisen käsityöläisen valmistama, Lohjalla on ollut Myssy-Eeva Forsell. Ehtoolliselle – ripille – mentiin aina mustissa. 

 

Ensimmäiseen ripillä käyntiin lohjalaiset nuoret naiset pukeutuivat mustaan pukuun, heillä oli myös valkea esiliina ja kaulus sekä mustat tai valkoiset käsineet. Sammattilaisten nuorten rippipuvuista ei ole tarkempaa tietoa, mutta oli tavallista, että nuori nainen sai ensimmäisen paremman mustan pukunsa konfirmaatiopäiväkseen. Vasta toisen maailmansodan jälkeen alettiin käyttää valkoista mekkoa.

 

Lohjan naisilla oli mukanaan pieni kimppu yrttejä, kirkkovasta tai kirkkokimppu. 

Kirkkovastassa oli rosmariinia ja voimakastuoksuisia yrttejä, erityisesti aaprottimarunaa. Aaprotti piristi tuoksullaan – kirkossa piti istua kauan, saarna kesti pitkään, lisäksi pitkät virret. Aaprottimaruna lievensi niitä hajuhaittoja, joita kirkossa saattoi olla. Kirkon lattian alle oli haudattu vainajia, puhtaustavat tai hygienia eivät olleet samalla tasolla kuin nykyään. Aaprottia saattoi siis välillä nuuhkaista ja jaksaa… Aaprottia on edelleenkin joissakin puutarhoissa.  

 

Lohjan miesten kirkkoasut kuitataan yhdellä virkkeellä: kotikutoiset mustat puvut ja tapa käyttää korkeita hattuja. 

Mustia tai harmaita pukuja kerrotaan sammattilaistenkin isäntien vaateparren olleen, hienoa sarssikangastakin. 

Sarssikankaan loimi oli puuvillaa, kude hienoa villaa.  Pellavaa viljeltiin omilla pelloillakin, kuidun tie pellolta hienoksi kehrätyksi langaksi oli työläs ja monivaiheinen. Silkkiäkin oli, mutta kalleutensa vuoksi silkkivaatteet olivat vain juhlakäytössä, naisilla saattoi olla hieno kirkkohuivi, jota vaalittiin aarteena.  

Tekokuidut, viskoosi, polyesteri ja muut ovat tulleet käyttöön vasta toisen maailmansodan jälkeen. Polymeerimateriaaleja on alettu kehittää jo ennen sotia, mutta ennen kuin jokin tuote on kaikkien kuluttajien ulottuvilla, kuluu aikaa. 

 

Aaprottimarunasta tai aaprotista tuli mielenkiintoinen yksityiskohta. Mitä se oikeastaan oli? Wikipedia oli julkaissut kuvan vihreästä kasvista. Olin yhteydessä Erja Hinkkaseen. Puutarhurina hän tiesi, millainen kasvi on kyseessä, mutta mistä sitä saisi? Louhisaaren kartanon puutarhassa oli kasvanut aaprottia, varmaankin myös muiden kartanoiden pihoilla. Myöhemmin kuulin, että Lohjan museon puutarhassa sitä olisi ehkä ollut. Emme saaneet aikaan kirkkokimppua, sitä olisi ollut mukava leyhytellä Sammatin kirkossakin.  

 

Miesten vaatetuksesta löytyi yllättävän runsaasti tietoa, kiitos Kaarlo Wanamon. Kansalliskirjasto on julkaissut vanhoja lehtiä, aikakauslehtiä ja muita painotuotteita digitoituna. Palvelu kattaa aineistot vuoteen 1939 asti, toivottavasti työ etenee ja saadaan lisää vanhoja lehtiä tutkittavaksi, lähimenneisyys on kiinnostavaa.  

 

Kaarlo Wanamo, puutarhuri ja yrittäjä, oli aktiivinen kirjoittaja. Hän kirjoitti lehtiin ja oman alansa tietokirjoja, hän opetti suomalaisille mehiläisten hoitoa. Ammattitekstit hän allekirjoitti omalla nimellään. 

 

Kaarlo Wanamo kiinnitti myös paljon huomiota miesten pukeutumiseen. Hänen laajoja ja kattavia artikkeleitaan on julkaistu useissa lehdissä. Nämä kirjoitukset hän signeerasi usein pelkin kirjaimin K.W.  Tekstin tyyli ja sanavalinnat paljastavat kirjoittajan. Kaarlo Wanamo oli sukua Elias Lönnrotille ja joistakin sukulaisistaan hän on kirjoittanut kuvauksia. 

Kaarlo Wanamon teksteistä olisi ollut paljon mielenkiintoista ammennettavaa, mutta vain pieni osa mahtui esitykseen.  

 

”Ei sivistys tule vaatteista, kuten moni luulee, vaan ihmisen jaloudesta.”

 

Sammattilaisilla on ollut oma miesten pukeutumiskulttuurin tuntija, puutarhuri Kaarlo Wanamo (alkuaan Bergman, 1873-1925), Lohilammen rusthollista lähtenyt puutarhuri ja puutarhakirjallisuuden uranuurtaja, joka teki tarkkoja huomioita miesten vaatetuksesta. 

 

Saappaista, vöistä, piipuista, puukoista ja taskukelloista, puvuista ja sen oloisista kuvastuu enemmin kuin yleensä luullaan, kunkin aikakauden aatteelliset virtaukset, toteaa Kaarlo Wanamo kirjoituksessaan.  

 

”Vielä 1880-luvulla olivat maalaisväen keskuudessa miehillä muut jalkineet kuin saappaat miltei tuntemattomat. Erittäin harvoilla poikkeuksilla eivät he muuta käyttäneet kuin rasvanahkajalkineita. Yksinkertaisissa oloista siis esimerkiksi Sammatissa tuskin lienee ollut plankkisaappaita viidellä isännällä, nuorilla miehillä ei ainoallakaan ja muita juhlajalkineita tuskin nähtykään. 

Saappailla juhlatilaisuuksiin mentiin. Olipa ne mitä tahansa, tietenkin silloin siisteimmät mitä olemaan sattui. Pitkävartiset saappaat nykyaikaisessa merkityksessä olivat yhtä harvinaiset kuin plankkisaappaat. ”

 

”1890-luvun alusta tulivat ensimmäiset resinkkapatinat mutta vain harva mies rohkeni hankkia niitä, ettei syytettäisiin liiallisesta prameudesta. Harvalla nuorukaisella oli läntisellä Uudellamaalla vielä rohkeutta poiketa niin paljon säädystään. 

Lyhytvartisia kenkiä seurasivat gummikalossit. Neitosilla oli eniten lupa niitä käyttää ja sittemmin vähitellen yksi ja toinen nuori mies rohkaisi itsensä. 

Kun muuan renki 1890 luvun alkupuolella Sammatissa hankki itselleen kalossit, olivat muijat tulleet puolikuoliaaksi ihmettelystä.”

 

Wanamo kertoo, kuinka nuori mies saattoi ripille päästessään saada taskukellon. Säästeliäs isä antoi silinterin pojalleen, komeileva ankkurikellon, mutta sen pitäminen arkipäivisin taskussa ei tullut kysymykseenkään, vain pyhisin sitä taskussa kannettiin. 

Myöhemmin rengeilläkin oli taskukello arkena ja Wanamo paheksuu tätä tapaa. 

 

Miehillä oli arkioloissa lyhytvartinen piippu ja piipun pesässä omaa kasvoa eli nurkantakusta. Hienompia piippuja ja tuontitupakkaa poltettiin vain juhlatilaisuuksissa, joskus pistettiin sikari savuamaan. Paperossi oli aluksi hampaissa vielä harvemmalla.

Naisista eivät tupakoineet muut kuin kupparit. Iltamakausi teki paperosseista joka miehen tupakan.  

 

Kierrätyksestä ei entisajan ihmisille tarvinnut jakaa neuvoja. Käyttökelpoiset tavarat annettiin tai myytiin tarvitseville. Perunkirjoituksen jälkeen toimitettiin huutokauppa, jos jäämistöstä haluttiin luopua. Vanhojen tavaroiden kuljettaminen kauemmas olisi ollut hankalaa, huutokauppa oli luonteva tapa hankkiutua eroon ylimääräisestä.  

 

Vaatteet, olivatpa ne mustia tai harmaita, olivat arvokkaita.

Ennen sanomalehtien aikaa kuolemantapauksista ja perunkirjoituksista kuulutettiin kirkossa. 1900-luvun alussa alkoi ilmestyä paikallislehtiä ja ilmoitukset ja tiedotukset siirtyivät lehtiin. 

Yleensä lehdessä julkaistiin suruilmoitus kuoleman jälkeen. Jonkin ajan kuluttua julkaistiin ilmoitus perunkirjoituksesta ja huutokaupasta. Huutokaupan tuotolla saatettiin kuitata vainajan velkoja, maksu paikan päällä. 

 

Perukirjoihin merkittiin vainajan omaisuus, ainakin parempia vaatteita myöten. Käytetyt, tarpeettomat pitovaatteet huutokaupattiin, niistä olisikin ehkä muuten ollut vaikea päästä eroon. Tekstiilit käytettiin tarkkaan, niitä muokattiin uusille käyttäjille sopiviksi. Kaikki mahdolliset yhteisön elämään kuuluvat asiat kuulutettiin, saarnastuoli oli sanomalehti, radio tai internet.

 

Kaarlo Vanamon kuoltua vuonna 1925 Sammatissa hänen veljensä Johannes Lohilampi järjesti huutokaupan, jossa oli ilmoituksen mukaan paljon herrasmiehen jäämistöä, vaatteita ja jalkineita, mm. suuri määrä saappaita.  

”Ei sivistys tule vaatteista, kuten moni luulee, vaan ihmisen jaloudesta.”

 

Kun jollekin ilmiölle keksitään hieno nimi, me alamme luulla, että kyse on jostain uudesta tai ainutlaatuisesta. Usein on kuitenkin niin, että vanhalle asialle annettu uudenoloinen nimi.  Kun vanhat vaatteet kulutetaan loppuun viimeistä kuitua myöten, se toki on kierrätystä, mutta entisaikaan säästäväisyys on ollut tavallista arkielämää. Osattiin hyödyntää käyttökelpoiset materiaalit. Oli pakko olla tarkka, panna paikka paikan päälle. 

Samalla se oli vapautta. Arkisen, kuluneen työvaatteen käyttäjällä oli vaaterauha. Vaaterauhakin on nykyajan sana. Se tarkoittaa sitä, että jokainen saa pukeutua niin kuin tuntee oikeaksi.  

 

 

Kirjoitus kirjoittamisesta II

 

Yhteinen meill’ on sanasi 

 

 

Kun kirkkokansan olemukseen oli tutustuttu, päästiin vihdoin asiaan, siihen, mitä kirkossa jumalanpalveluksen aikana tapahtui. Jokaisella oli mukanaan oma virsikirja. 

 

Jakson aluksi laulettiin Suven suloisuus -virren kolme ensimmäistä säkeistöä, vuoden 1886 virsikirjan sanoin.  Suomalaiset tutustuivat siihen vuoden 1701 virsikirjan sivuilla. 

Alkuperäisessä ruotsalaisessa virressä on ollut 41 säkeistöä, nykyisessä virsikirjassa se on numero 620 ja säkeistöjä on jäljellä yhdeksän. Virren on alkuaan säveltänyt Martin Lutherin työtoveri Johann Walter vuonna 1552. Nykyisessä virsikirjassa käytetään suomalaista säveltä. 

 

1.
Sen suven suloisuutta
Mä kosk’ ajattelen, 

Kun Herra kaikki muuttaa, 
Suuresti riemuitsen!
Siell’ uuden maan ja taiwaan
Jumala walmistaa
ja kirkkaudellaan aiwan
Kaikk’ kaikki kaunistaa. 

2.
Auringon uuden luopi
Kirkkaasti paistavan; 
Kuu, tähdet walon suopi
Ihmeesti ihanan;
Kauniilta taivas näyttää,
uudessa loistossaan,
Ilolla mielet täyttää,
Sydämet sulollaan.

3.
Niin kaikki Herra tekee
Jaloksi, kauniiksi,

Niin että sen ken näkee, 

Riemusta raukeepi; 
Ei sitä kauneutta
Tääll’ ykskään ymmärrä, 

Sen kunnian kirkkautta 

Wiisainkaan käsitä.

 

Kaikilla oli kirkkomatkalla mukana oma virsikirja. Virsikirja on voinut olla rippilahja tai huomenlahja ja se oli arvokas teos. Usein se oli kodin ainoa painettu kirja.  

Jaakko Finnon virsikirja 1583 aloitti suomenkielisten virsikirjojen tradition. 

Virsikirjaan sisältyi paitsi virsitekstejä, myös muita uskontoon ja jumalanpalvelukseen liittyviä tekstejä. 1701 virsikirjaan kuului katekismus, ajan-tieto, ikuinen kalenteri, tarpeellinen rukous-kirja, Kristuksen kärsimyksen historia, Galatalaiskirjeen selitys. 

Paperi oli kallista, lumppupaperia, muste oli kallista, painotyö arvokasta, kirjasimet ladottiin käsityönä. Vanhimmissa kirjoissa teksti ulottuu sivun laidasta laitaan, sivujen reunukset ovat kapeat, paperi käytettiin tarkkaan. 

Kirjojen sitomisen teettivät tai hoitivat aikaisemmin kirjakauppiaat, jotka ennen kirjakauppojen tuloa myivät virsikirjoja markkinoilla. 

 

Sammatin kirkossa oli Lönnrotin aikaan käytössä vuoden 1701 virsikirja. Kun Elias Lönnrot 1863 tarttui virsikirjatyöhön, alkoi työ suomalaiseen kielenparteen sopivan oman virsikirjan aikaansaamiseksi. Lönnrot julkaisi omia ehdotuksiaan virsiteksteiksi painetuissa vihkosissa tai kirjasissa, mutta varsinainen painettu virsikirja valmistui vasta vuonna 1886, kaksi vuotta Lönnrotin kuoleman jälkeen. 

Onko Sammatin kirkossa veisattu näitä Lönnrotin virsiehdotuksia? Elias Lönnrot teki yhteistyötä kanttorien kanssa, koeveisuu saattaa olla mahdollista.

Jumalanpalveluksia ja toimituksia 

 

Kirkkoon tultiin paitsi sanankuuloon, uutisia kuulemaan ja toimitusten takia. 

Lapset haluttiin kastaa pian syntymänsä jälkeen, sillä lapsikuolleisuus oli suuri ja lapsen piti mahdollisimman pian päästä seurakunnan jäseneksi ja taivaaseen, äiti kirkottaa. Synnyttäneen naisen ajateltiin olevan epäpuhdas, puhtauden palauttaminen tapahtui seremoniassa, jossa äiti siunattiin. Kirkottamista tehtiin 1800-luvun lopulle asti. 

 

Elias Lönnrotin elämän ensimmäinen koettelemus on ollut matka kasteelle Karjalohjan pappilaan, kummitädin, Pokan muorin kyydissä, kovassa lumipyryssä.  

Myöhemmin Lönnrot on tästä kirjoittanutkin: Minkätähden kuolee niin paljo lapsia ensimmäisellä ikävuodellansa?  ilm. 1859

 

Perheen vastuulla oli opettaa lapsille lukutaitoa, mutta lukutaitoa kontrolloitiin seurakunnan järjestämillä lukusilla.  

Kirkossa järjestettiin rippikouluopetusta ja konfirmaatio, jossa nuoret pääsivät ripille. 

Kirkossa vihittiin parit avioliittoon. Vihkimistä edelsivät kuulutukset. ’Heitettiin alas saarnastuolista’ 

Kirkossa toimeenpantiin rangaistuksia, jalkapuussa kärsittiin häpeärangaistus.  Ankarammat tuomiot suoritettiin vankiloissa.

 

Kirkossa jätettiin viimeiset jäähyväiset vainajille. 

Vainajia on haudattu kirkon lattian alle, kirkkotarhaan siirryttiin jo 1700-luvulla. Uusien hautapaikkojen myyminen kiellettiin 1783.  Vanhoja hautapaikkoja saatettiin vielä käyttää. Kirkkoon hautaaminen kiellettiin lailla 1822. 

 

Kirkkomaa tai kirkkotarha oli aluksi pieni, kirkon eteläsivustalla. Se kävi pian ahtaaksi. 

Kirkkotarhaa laajennettiin 1831 ja se ympäröitiin kiviaidalla. Aikaisemmin oli aita ollut hirsistä rakennettu, mutta vuonna 1764 annettu kuninkaallinen määräys edellytti, että aita oli rakennettava kivistä, kylmämuurattuna eli ilman laastia, muun muassa siksi, että vapaana liikkuvat eläimet eivät pääsisi hautausmaalle.  

 

Kun kirkkoon hautaaminen oli kielletty, vainajia haudattiin sukuhautoihin, mutta myös ns. rivihautaan, jossa ei ollut varsinaisia hautamuistomerkkejä. Hautapaikan haluttiin olevan mahdollisimman lähellä kirkkorakennusta.  Hautamuistomerkki saattoi olla myös puinen. Puiset hautamerkit eivät ole kestäneet aikaa yhtä hyvin kuin kiviset ja siksi me emme esimerkiksi tiedä, minne Ylitalon Israel Werlander on haudattu. Hänestä ei myöskään ole valokuvaa. 

 

Kirkkomaata on tämän jälkeenkin laajennettu, vanhin osa on lähellä sakastia, alueella, missä tämän kirkon edeltäjä, 1666 rakennettu pieneksi jäänyt kirkko on ollut.  

 

Sammatin hienoimmat hautajaiset 

 

Hienoimmat Sammatin kirkossa järjestetyt hautajaiset ovat olleet vuonna 1884, huhtikuun kolmantena päivänä olleet Elias Lönnrotin hautajaiset.  Niistä on tänä vuonna tullut kuluneeksi 140 vuotta.  Elias Lönnrot olisi tänä vuonna täyttänyt 222 vuotta – hän sai pitkän elämän, 82 vuotta. 

 

Elias Lönnrotin hautajaisiin osallistui noin tuhat vierasta. Nämä hautajaiset lienevät edelleenkin kaikkein suurin Sammatin kirkossa ja kirkon lähellä järjestetty tapahtuma: sisälle kirkkoon mahtui vain viidennes saattoväestä. Suurin osa odotti kirkon ulkopuolella. Elettiin talven viimeisiä aikoja, maa oli vielä luminen ja roudassa, vaikka kevät jo teki tuloaan. Tiet aurattiin, tienvarret havutettiin, hevoskyyteihin tarvittiin lähes kaikki saatavilla oleva kuljetuskalusto. 

 

Elias Lönnrotin hautajaisiin osallistui paljon aikansa sivistyneistöä. Hautajaisvieraiden kukkalaitteita varten järjestettiin edellisenä päivänä oma erikoisjuna, hautajaispäivänä vieraat tulivat Helsingistä erikoisjunalla. Hautajaisten ja Sammatissa tarjotun aterian jälkeen heidät kuljetettiin Lohjan asemalle, junalle. 

 

Elias Lönnrotin hautajaisten muisto elää vieläkin Sammatissa. Perheet muistavat, kuinka suvun vanhimmat ovat osallistuneet hautajaisten järjestämiseen. 

 

Haudalla veisattiin perinteinen hautajaisvirsi. 

Saksalaisen Paul Eberin virsi oli ilmeisesti aikanaan suosittu hautajaisvirsi 

1886  virsikirjassa numero 508,   vuoden 1938 virsikirjassa numero  593.

  

Mä nukun haavoin Kristuksen, 

Ne puhdistaa mun synneistän'! 

Sill' verens' on ja kuolemans' 

Mun elon', kauneuten' kanss'.

2.  Sen turvill' taidan astua

Tuomiollen paitsi pelkoa,
Täält' lähden iloss', rauhassa,

Ehk' kuolen, elän sinussa.

3.  Sä kuollo viet mun elämään

Juur' Herran tykö ijäiseen, 

Mun Kristus puhdist' synneistän'; 

Siis korjaa, Herra, sieluisen'!

Elias Lönnrot ja postillat 

 

Kerrotaan, että vanha kirkkolaki edellytti, että saarnan pitäisi olla ainakin tunnin mittainen. Näin voi ollakin, mutta en omissa tutkimuksissani löytänyt dokumentteja, joiden avulla olisin voinut tutustua saarnojen teksteihin. 

 

Ne muistiinpanot ja irtolappuset, jotka aikaisemmin Sammatin kappelin arkistosta olen löytänyt, ovat olleet lyhyitä, ilmeisesti muistiinpanoja kuulutuksia varten.  Kokonaista tunnin mittaista saarnaa ei niiden perusteella voinut rakentaa.  Kävipä mielessä ajatus siitäkin, että saarna on kuulijoista voinut tuntua paljon pitemmältä kuin se oikeasti oli...   

 

Kansanmiesten saarnakaudella ei voitu lukea itse kirjoitettuja saarnoja, vaan saarnatekstit luettiin postilloista. Postillat ovat saarnakokoelmia, joita ovat julkaisseet oman aikansa arvostetuimmat teologit. Saarnat ovat pitkiä ja niiden teksteissä on paljon viittauksia ja sitaatteja Raamatun teksteistä. 

 

Sammatin kirkossa saarnasivat Karjalohjan seurakunnan kirkkoherra ja kappalaiset. Sammattilaisilla on ollut omia hengenmiehiä, mutta kappalaiset ovat vaihtuneet melko usein. Ongelmana on ollut, ettei seurakunnalla aina ollut tarjota sopivaa asuntoa, muutenkin pieni kappeli oli köyhä. 

 

Erityinen arvo ja merkitys on ollut sillä aikakaudella, jona Elias Lönnrot teki aktiivisesti työtä oman kotikirkkonsa hyväksi. Vuonna 1859 lakkautettiin Sammatin kappalaisen virka ja Sammatin kirkossa pidettäviä jumalanpalveluksia harvennettiin. Karjalohjalle rakennettiin kivikirkkoa ja seurakunnan talous oli lujilla.  

 

Sammattilaiset eivät lakkautustoimiin tyytyneet, vaan pyysivät lupaa saada järjestää omia rukouksia ja kuulutusten lukemista niinäkin pyhinä, jolloin pappia ei saatu Karjalohjalta. Sammattilaiset saivat tuekseen Elias Lönnrotin. 

Kesällä 1862 – siis 162 vuotta sitten – Sammatissa alkoi ns, kansanmiesten saarnakausi, jonka aikana Elias Lönnrot turvasi kappelin toimintaa. Lönnrot luki postillaa ja kuulutukset, jakoi neuvoja ja apua ja oli seurakuntalaisten elämässä monella tavalla mukana. Kappelioikeudet palautettiin 1871. 

 

Oinoon Paavo on merkinnyt Sammatti-kirjansa marginaaliin muistikuvan Lönnrotin saarnakauden ajalta: 

Wester-mummi (Oinoon muori Klaara Westerholm) meni kerran kirkosta ulos tultaessa tervehtimään Lönnrotia ja sanoi: Suur kiitos hyvä maister siit tuhtist saarnast!  Lönnrot hymähti ja vastasi kohteliaasti.  

 

Elias Lönnrotin merkitys sammattilaisille korostui kansanmiesten saarnakauden aikana. 

Elias Lönnrot on lukenut saarnoja Sammatin kirkossa vuodesta 1862 alkaen, tiettävästi noin sata kertaa. Lönnrotin piti käyttää lähteenään postillaa, saarnakokoelmaa, sillä omia saarnoja hän ei saanut laatia, koska ei ollut jumaluusoppinut pappi. 

Lönnrotin ohella postillasta lukivat saarnoja muutkin, ensimmäisenä Ylitalon isäntä Israel Werlander, mutta myös isäntä Kaarlo Malmberg ja opettaja Magnus Nevalainen. 

Postilla on tarkoittanut alun perin Raamatun evankeliumiperikooppeja, mutta myös epistolatekstejä seuraavaa selittävää saarnanomaista tekstiä. Postilla sisältää koko kirkkovuoden saarnat. Sana on lyhentynyt latinankielisestä ilmauksesta Post illa verba textus "näiden tekstisanojen jälkeen".

 

Postilloita eli saarnakokoelmia on julkaistu 1800-luvun lopulla useampia. Lönnrotin sanotaan lukeneen ainakin Nohrborgin ja Retziuksen postilloista. Ne ovat olleet suosittuja kirjoja, niistä on keskusteltu esimerkiksi kristillisten suuntien julkaisuissa. Puhutaan näkymättömien seurakuntien kotisaarnaajista.  

 

Meille nämä postillat ovat havainnollisia, ehkä myös hyödyllisiä, sillä niistä voi päätellä, millaisia saarnatekstit ovat 1800-luvulla ja aikaisemminkin voineet olla. 

Sammatin kirkossa on varmasti saarnattu hyvää ja lujaa Jumalansanaa, mutta pappien käsikirjoituksia en ole arkistosta löytänyt. 

Postilloissa julkaistut saarnatekstit kertovat suomen kielen kehityksestä, ortografian eli oikeinkirjoituksen vakiintumisesta.  

Papit ovat puhuneet pitkään, pitäneet tulikivenkatkuisia saarnoja. Teksteissä on paljon Raamatun kohtia, ehkä siksikin, että kaikilla seurakuntalaisilla ei omaa Raamattua ollut eikä tilaisuutta lukea sitä.  

 

Anders Nohrborg (1725-1767) on ollut Ruotsin suomalaisen seurakunnan apulainen ja hovisaarnaaja. Hänen postillastaan on Ruotsissa otettu useita painoksia ja se on suomennettu 1848 ja käännetty myös norjan kielelle.  

Olen löytänyt kappaleen Nohrborgin saarnaa, se on vain lyhyt ote: 

 

Edelleen Raamattu sanoo uskosta, että usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan. (Heprealaiskirje 11.luku) Se merkitsee sitä, että usko on luja uskallus asioihin, jotka eivät ole läsnä, mutta joita toivotaan. Usko pitää nämä näkymättömät ja poissa olevat asiat niin kuin ne olisivat saapuvilla. Se luottaa ja uskaltaa niihin lujasti kuin se silmillään ne näkisi. Uskon uskallusta kutsutaankin nojaamiseksi ystäväänsä. ”Kuka on hän joka korvesta tulee nojaten ystäväänsä.  (Korkea veisu 8:5) Autuas on sielu tuntiessaan nojaavansa ja kallistuvansa sydämen halulla Jeesukseen, hänen turvaten, hänen yhtyen ja hänen helmaansa heittäytyen ja niin kaikessa ja kaikissa ja viimeisessä hädässään noudattaa neuvoa: ”Joka vaeltaa pimeydessä ja jolla ei valoa ole, se turvatkoon Herran nimeen ja luottakoon Jumalaansa.” (Jesaja 50:10)   

 

 

Anders Björkqvistin, Vehmaan kappalaisen, postilla on Nousiaisissa syntyneen papin kirjoittama saarnakokoelma, joka on ilmestynyt suomeksi 1848. Tämä postilla on ollut suosittu ja siitä on otettu useampia painoksia. Teksti on luettavissa digitaalisessa muodossa Kansalliskirjaston sivuilla, vanhan kirjasuomen korpus -nimisessä aineistokokonaisuudessa. Oikeinkirjoitus on erilaista kuin nykyään. 

 

Älkät duomitko, ettei teitä duomitais sanoo JEsus Evangeliumisa.[UskHarj1801b-37]
Ei oikkein vanhurskautettu koskan uskalla duomita lähimmäistäns, sillä hän tietä mitä se maxa ja kuinga paljon ihmisen itze pitää tundeman itzens duomion alaisexi, ennen kuin hän itze vanhurskautetan Jumalan duomio istuimen edesä, ja että hänen armahtamisens Jumalan edesä tapahtuu sulasta laupiudesta, sentähden hän siitä syystä oppii osottaman armeliaisutta lähimmäistä kohtan, eikä koskan mailman tavalla koston pyynnöllä, valheitten ja panetusten jälken ojenna puheittes päätöstä lähimmäisestä ajattomasti ja ajattelemattomasti, muistain Apostolin varoitusta: Älkät duomitko ennen aikan, siihen asti kuin Herra tulee, 1 Kor. 4, 

 

Kolmas näyte on Lutherin kirkkopostillasta, sen evankeliumi-osasta, joka on painettu 1875.  Aiheena on Pietarin kalansaalis, suomennoksen on laatinut Anders Wilhelm Ingman (1817-1877), hänen apunaan on ollut Frans Oskar Durchman, työhön kului kaksi vuosikymmentä.  

Luukkaan evankeliumi 5 luku  1-11. 

Niin sitte sanovat, kuin puhutaan uskosta, ja kuinka pitää Jumalaan uskallettava ja annettaman hänen pitää murheen ”kyllä kai saisin kauan uskoa ennen kuin paistettu metsäkana suuhuni lentäisi, ellen työtä tee.”  Niin tosi se on, työtä pitää sinun tekemän, sillä sinun on käsketty työtä tehdä, mutta anna Jumalas pitää murheen: usko ja tee työtä, niin ei ole suuhus lentävä ainoastaansa metsäkana, vaan koko paistettu hanhikin.  Mutta siihen tulee toinenkin kappale että pitää toivottaman, vaikka sitä Jumala vähän juuri viivyttäisikin. Sen tähden hän tässäkin antaa heidän kaiken yön työtä tehdä eikä mitään saada ja näyttää siltä juuri kuin hän tahtoisi antaa heidän kuolla nälkään. Olishan Pyhä Pietari siitä totta saattanut ajatella niin kauan kun kalasteli ei eikä mitään saanut: ”Jo nyt jumala tahtoo antaa ruumiini nälkään nääntyä”, mutta ei hän epäile, tekee tekemistään työtä, on lujana ja toivoo Jumalan sen hänelle antavan vaikka hän vähän viipyy.  Sitten tulee Jumala ja antaa hänelle ylen paljon yhdellä haavalla ja enemmän kuin hän olisi saattanut kahdeksana päivänä saada.  

 

Elias Lönnrot on lukenut saarnoja postillasta, mutta hänen tiedetään muokanneen tekstejä oman kielentajunsa mukaan. Siksi ei yksikään näistä esimerkeistä välttämättä ole juuri sitä tekstiä, jota Lönnrot on lukenut.  

 

Kun kappelioikeudet oli palautettu, Sammatin kirkkoa korjattiin ja kohennettiin vuonna 1879.  Elias Lönnrot lahjoitti työtä varten 155 markkaa. Seurakunnan kassasta saatiin 80 markkaa – lisäksi seurakuntalaiset osallistuivat merkittävällä panoksella luovuttamalla työpäiviä ja materiaaleja kirkon korjaukseen. 

 

Jaakko Finnon ruokavirsi on vuoden 1886 virsikirjasta, numero 426

 

Nyt Herralle hartahan kiitoksen 

Me sydämen pohjasta tuomme; 

Hän armosta
suo meille kaiken sen, 

Min täällä me syömme ja juomme; 

Nyt taas hän on lahjansa tarjonnut Ja
ruumiimme ruualla ravinnut; 

Siis häntä me ylistäkäämme!

2.  Vaan koska sä näin, Isä laupias, 

Suot tarpehet ruumihillemme, 

Myös virvoita sielumme sanallas, 

Se ravitse, näin rukoilemme! 

Ett' kasvaisimme sun pelvossas, 

Sun rakkaudessas ja armossas 

Autuutesi perillisiksi!

 

 

Katovuodet ja 1800-luvun nälkäkatastrofit 

 

Saarnojen ohella Lönnrot yritti opastaa kuulijoitaan käytännön asioissa: hän neuvoi, miten katovuosina voidaan saada apua ruokatalouteen. 

 

Lönnrot kirjoittaa Kajaanissa 1833 neljäntenä päivänä huhtikuuta, kuinka oli ollut vaeltamassa ja päätynyt Kuusjärven kylään etsien yösijaa. Hän tuli torppaan, jossa oli emäntä lapsineen.  

 

Kerran olin jo samana päivänä eksynyt sydänmaan poluille, joita minä vaelsin ja pelkäsin taas olevani väärällä tiellä.  Kohta katosi kuitenkin minun pelkoni emännältä kuultuani, että minä olin oikealla tiellä. ”Mutta, hän sanoi, ”teidän pitää ensistä mennä meidän salmen yli, kylään päästäksenne.” Viipymättä olikin hän valmis saattamaan minua sen yli.  Me astuimme veneeseen ja lapset jäivät rannalle itkemään.  Yli tultuamme tarjosimme minä hänelle soutupalkkaa; mutta hän ei myöntynyt vähääkään palkintoa vastaanottamaan.  

 

Havaittuani suurimman köyhyyden vallitsevan hänen talouvessansa mutta päättäen hänen yksipuolisesti yksipintaisesta kiellosta vastaanottaa saattama palkkaa erinomaista tarvetta ei olevan, kysäisin minä, jos heillä vielä oli leivän varaa elon aikaan eli leikkuuseen asti. Hän tyrskähti itkemään ja vastasi minulle: ”Rukiista leipää me herra kulta emmä ole nähneetkään sitten kun jäät keväällä lähtivät ja moneen viikkoon meillä ei ole ollut kouraakaan jauhoja seottaa petäjäleipäämme.” 

 

Minulla oli laukussani limppu-leipä, jolla maan mittari Wickmannin frouva Nurmisen pitäjässä varusti minua Vilnan kaupunkiin.  Lähtiessäni sen minä otin laukustan,  leikkasin siitä puolet käskin hänen jakaa sen lapsillensa, jotka yhä vielä kuuluivat itkevän toisella rannalla. Hänen ilonsa siitä vähäisestä ja halvasta lahjasta oli suurempi kuin monen muun olisi yksin suuresta kultatönkistä. 

Minulla ei ole sanoja joilla minä selittäisin niitten iloa kuin he näkivät äidillensä olevan leipää.  Syömmellisesti iloitellen piirittivät he äitinsä ja riemuiten juuri kuin voiton sankarit astukselivat he rannasta pirttiin

 

Suomen sääoloista ja katovuosista on olemassa tietoja jo 1500-luvulta. 

Vuonna 1720 aloitettiin Ruotsin Uppsalassa säännöllinen lämpötilojen mittaaminen, näitä tietoja on voitu käyttää tutkittaessa Suomen lämpötiloja. Katovuosia olivat 1812, 1821, 1832, 1836 ja 1837; 1830-luku oli siten kova vuosikymmen ja siten koko Uuden ajan kolmanneksi ankarin. 

1850-luku oli varsin lämmin. Sitä seurasi yhtämittainen, seitsemän vuosikymmentä kestänyt perustasoa kylmempi jakso.  Katovuosia olivat 1867, 1877, 1885, 1916 ja 1928. 

 

Lähde: Reijo Solantie:  Ilmasto ja sen määräämät luonnonolot Suomen asutuksen ja maatalouden historiassa  2012. Väitöskirja, Jyväskylän yliopisto. 

 

Ilmatieteen asiantuntijoiden todentamat katovuodet olivat ankaraa totta aikansa suomalaisille. Koettiin katovuosia ja nälkävuosia, jolloin suomalaisten oli vaikea saada apua. Nälkä sekä sen seuralaisiksi tuppautuvat tautiepidemiat kävivät todella tuhoisiksi, jos kaksi pahaa katovuotta sattui peräkkäin laajalla alueella. 

Nälkäkatastrofi toi mukanaan ankaria seurauksia: ihmiset luopuivat kodeistaan saadakseen leipää ja menettivät samalla elinkeinonsa, suomalaisia muutti ulkomaille ja sairaudet tekivät tuhoaan. 

 

Sen, mitä ilmatieteen ja historian asiantuntijat ovat tutkimuksissaan todenneet, Elias Lönnrot oli joutunut omakohtaisesti kokemaan, 1830-luvun nälkä oli vielä muistissa.  

Elias Lönnrot oli lapsena joutunut turvautumaan pettuleipään ja hän tiesi, miten huonoa ravintoa se herkkävatsaiselle oli. Hän suhtautui petun, olkien ja tähkien käyttämiseen ihmisravinnoksi hyvin kielteisestä. Pettu turmelee vatsan.  

 

Elias Lönnrotin ratkaisu nälkäongelmaan oli jäkälä. Ruotsalaisen Gustava Schartaun ohjekirjanen suomennettiin ja siitä löytyi ohjeita ravitsevien ruokien valmistamiseen.  Elias Lönnrot laati kirjeitä viranomaisille, kirjoitti lehtiin jäkälän ja muiden ruoka-aineiden käytön edistämiseksi. 

 

Jäkälää piti kerätä, huuhdella, kuivata ja jauhaa jauhoksi.  

Potakoita, joita oli alettu viljellä, pitää käyttää puuron raaka-aineeksi.  Potakat me tunnemme perunoiden nimellä. 

Karjalassa osattiin käyttää sieniä ravinnoksi, myös tätä keinoa hän suositteli länsisuomalaisille. 

 

Säräisniemellä, nykyisessä Vaalassa, kerrotaan, että Maria Piponius oli käynyt opettamassa jäkälien käyttämistä ruoan aineena. Tämän tiedon kertoi Sammatin ja Karjalohjan seurakuntamestari Jaana Karppinen, pohjoisen tyttö.  

 

Elias Lönnrot kirjoittaa: 

 

Kaikkiin paikkoihin, joihin Jumala on eläviä luonut, Hän on myös laittanut elatus-aineita niille. Linnut ilmassa ja eläimet kedolla johdattaa luonto etsimään ja valitsemaan niistä ne, jotka parhain heille ruuaksi sopivat, ainoastansa ihmisille Jumala ei ole semmoista luonnon ohjausta antanut, koska on tahtonut hänen kalliin järkensä johdolla kokemaan kaikkia ja pitämään sen, mikä hyvä on. 

 

Sentähden kokematoin ja tietämätöin ihminen ei tunnekaan luonnon rikkaasta ruoka-aitasta valita, mikä hänelle ruuaksi kelpaisi, vaan kokee hädän aikana ylläpitää henkeänsä semmoisillakin aineilla, jotka eivät ainoastansa ole ruuaksi kelpaamattomat, vaan terveydellenki vahingolliset. 

 

Katovuosina ja paikka paikoin parempinakin aikoina ovat Suomalaiset tottuneet petäjänkuorta (pettua, parkkia), olkia ja tähkiä ruuaksensa käyttämään, vaikka niissä ei enemmän yhdessä kuin toisessakaan löydy sanottavaa ruoka-ainetta, ja seki vähä, mikä niissä ehkä löytynee, ei ollenkaan palkitse sitä vahinkoa, jonka ne terveydelle saattavat.  Erittäinki sen kautta, että kokonansa pilaavat ja turmelevat vatsan, josta sitten pitkittävät, usein kuolettavaisetki pöhöttymiset ja muut taudit, niin kuin punatauti, lavantauti ja sairaudet saavat tavallisen alkunsa. 

Kun islannin eli kangas suluissa liisteri jaäkällä on kitkerämainen maku, joka ei siitä juuri helpolla ota lähteäksensä ja kun sitä ei löydy kaikin paikoin.

Mielestäni on parasta turvautua peuran jäkälään, jota myös mäki- eli valkeaksi sammaleeksi paikoin sanotaan, sitä löytyy yltäkyllin maassa. Sillä ei ole mitään erinomaista kitkeryyttä.  Siitä tehtyä leipää, johon oli kolmanneksi osaksi sekoitettu tavallisia jauhoja, söin kesällä 1857 eri kerroin monet päivät perätysten eikä se suussani maistunut ollenkaan tympeältä eli vastahakoiselta. 

 

Turhasta luulosta tai tottumattomuudesta moni kuitenkin niin jäkäläleipää inhoaa kuin sieniäkin ja syö ennemmin puun kuoria olkia ja muita vatsassa sulamattomia aineita. Tätä turhaluuloisuutta se ehkä paljonkin auttaisi vähenemään, jos näinä aikoina joina kerjäläiset laumat kiertävät ympäri maata, laitettaisiin jäkäläleipää edes siksi että olisi kerjäläisille antaa. 

 

Kun mainitun leivän terveellisyydestä on niin paljon todistuksia, niin saisi se joka jäkäläleivän viereen tahtoisi nälkään kuolla, syyttää itseänsä. Samoin voittaisi kaikissa vankeus- ojennus- ja vaivaisten holhouslaitoksissa jäkäläleipää käyttää. 

 

Sienikirjasta voi sitten myös sienistä ja niiden ruoaksi suolaamisesta ja tarpeellisia neuvoja tähdessä nyt antaa kun niiden ottoaika lähestyy taikka pian onkin lähestynyt Karjalassa jossa sieniä pidetään suuressa arvossa arvostetaan suolattu sieniä nelikko silakka neli nelikolle vastaavan ja tynnyri jäkälä jauhoja islandissa maksaa saman kuin puoli tynnyriä muita tavallisia jauhoja 

 

Lääkärihallinnon ilmoittama:  

 

On kuitenkin muistutettava, että liottaessa ja pestessä ei pidä jäkäliä kovasti pusertaa, ettei ravitseva aine lähde pois veden kanssa. Kuten nähdään, päättää Lönnrot voitavan saada karvaus pois peuran jäkälistä lämmintä vettä päälle kaatamalla, ilman lipiätä käyttämättä. Lienee kuitenkin varuisampi tähän käyttää kylmää vienoa lipeävettä, sillä lämpimässä vedessä liisteri pian sulaa. 

 

Ne vaivaishoitolaitokset, jotka tahtovat katsoa sekä seurakunnan että köyhäin parasta voivat tehdä sitä siten, että jakavat yllä mainitun laatuista leipää. Myös yksityisetkin, joiden luoksi kerjäläisiä pakkailee, saattavat, ennen kuin heille antavat ruokaa, panna heitä kokoamaan jäkäliä taikka livettämään tai pesemään ennen kerättyjä taikka myös käsikivellä jauhamaan kuivattuja jäkäliä. Siinä on työtä naisille ja lapsillekin. 

 

Elias Lönnrot opastaa isällisesti, antaa tarkkoja ohjeita ja tekee parhaansa, hän julkaisee artikkeleita lehdissään ja laatii kirjoituksia. Kun Lönnrot keskustelee – yleensä ruotsiksi – viranomaisten kanssa, sävy on huomattavasti tiukempi.  

 

Ennen kuin lauletaan Sammatin suvivirsi, pieni tuokiokuva Hilja Haahdelta. 

Tänä vuonna 150-vuotisjuhlaansa viettävä Hilja Haahti on ollut yksi Sammatin 1930-luvun tunnetuimmista kesävieraista ja täällä ollessaan hän keräsi aineistoa romaaniinsa Sammatin sisarukset, joka ilmestyi 1947. Sammatissa tämä kirja on vielä suosittu, ehkä elinvoimaisin Haahden teoksista.  

 

Tyttäret käyvät Sammatin kirkossa. He saapuvat hyvissä ajoin kirkolle, vierailevat äitinsä Maria Piponiuksen ja sisarensa Marian haudalla ja kiipeävät tapuliin. 

-       Nyt on parasta, että fröökynät menee alas, vanha suntio neuvoi ystävällisesti, muuten kläppään korvanne lukkoon. 

Tuntui hyvältä tulla hiljaiseen kirkkoon. Alttarin kummallakin puolella oli korkea ikkuna; toisen takana seisoi tumma kuusi, toisesta näkyi huojuva vaahteranlehvä. Elinan silmät aina lepäsivät niissä. Hänellä oli pienestä asti ollut mielikuva, että Jumala katsoo niiden kautta ikkunasta. Rakas Jumala, ehkä se ei olekaan aivan väärin. Sinä olet siellä, sinä olet täällä, sinä olet kaikkialla.  Nyt lähestymme sinua, nyt rukoilemme ja kuuntelemme, mitä sinulla on sanomista meille. - - - 

                      Kirkkoherra puhui aina arvokkaasti ja valistuneesti. Tänään hän löysi erittäin kauniita ja lohdullisia sanoja. Siinä mielentilassa, missä tytöt olivat, ne virvoittivat odottamattoman elävästi.  Idakin kätteli ja kiitti setä Ingermania oikein vilpittömästi, kun he jumalanpalveluksen päätyttyä kirkon ulkopuolella tapasivat toisensa.  

 

Kaikki tieto, taito, voima,

Josta maassa mainitaan, 

Ompi Herran armosuoma,

Lahja Luojan laupeaan;

Hän se meitä kurittaa, 

Toiste armon’s osoittaa, 

Antaa meille näljän, leivän,

Surun sekä ilon päivän. 

Lönnrot 1868 Kärsivällisyydestä ja tyytymisestä Jumalassa

 

Päätösmusiikkina Sammatin suvivirsi  572

 

 

 

Tässä on esitykseni loppu

 

Tässä esitykseni tekstit – pitkä versio selitysten kera.  Esitystilanteessa lyhensin niitä jonkin verran: yleisölle puhuminen edellyttää aina tilanneherkkyyttä, mutta ehkä esitys oli sittenkin jonkin verran liian pitkä. Innostuin taas liikaa! 

Lisänä kanttori Atte Tenkasen valitsema musiikki. 

 

Kirkon ja seurakuntien merkitys suomalaisille on ollut ratkaisevan tärkeä.  Kirkon penkissä on kuultu Jumalan sanaa, saatu opastusta elämän polulla ja opittu. Lukutaito on ennen koululaitosta ollut seurakuntien huomassa: lukutaitoa on tutkittu ja seurattu lukijoiden edistymistä. 

 

Taidan olla jonkinlainen kirkkohistorian tai ainakin Sammatin kirkon historian harrastaja.  Tästä vakavasta harrastuksesta on tullut ilo, aina löytyy uutta ja kiinnostavaa. Työn edetessä tulee vastaan aiheita, jotka innostavat tutkimaan ja etsimään parempien tietäjien tekstejä. Kaikkea etsimäänsä ei aina löydä – sekin on mielenkiintoista! 

 

Jos jaksoit lukea tekstin ja sen selitykset – kiitos sinulle!