Elma vai Elsa?

Elma ja muut Elmat 

 

Siihen aikaan, kun kaikki maailmassa oli kohdallaan tai ainakin melkein, tuntemallani perheellä oli kotiapulainen, Elma. 

Elma teki kaikki ne työt, joita perhe ei ehtinyt, siivoukset, tiskit, pyykit, ruoat.  Niin kuin pätevän kotiapulaisen tulee. 

 

Meille ei tullut kotiapulaista. Kun saatiin astianpesukone, annettiin sille nimeksi Elma. Muuttojen ja muiden vaiheiden jälkeen meillä olisi voinut olla jo Elma vaikka mitenmones. Pyykit meillä on aina pessyt Hilma. Rautainen tyyppi se Hilma – ja samannimiset seuraajansakin – on ollut, täyttä terästä ainakin kulumattomilta osiltaan. 

 

Ensin hajosi maalla toimiva Elma. Soitettiin korjaajalle, joka hetken kuunneltuaan totesi, että ei auta, hankkikaa uusi, noin vanhaa (yli 10 vuotta) ei voi korjata. Pian tuli uusi kone ja asentaja, joka oli se sama korjaaja, joka oli suositellut uuden koneen hankkimista. 

 

Myöhemmin kaupunkikodin Elma hajosi. Ostimme uuden – joo, ei niin vanhaa voi korjata – ai että ette edes tiedä sen ikää, vanha sen täytyy olla, kun kerran hajosi – asentaja tuli ja vaihtoi koneen.  

 

Mitä opimme tästä? Kodinkoneen kestoikä on reilut kymmenen vuotta. Oli nimi tai merkki mikä tahansa, kymmenen vuoden suhde on jo hyvä juttu. Ilmeisesti kalliskin merkki hajoaa ennen aikojaan?   

 

Mitä vanhoille koneille tapahtuu?  Kuormittavatko ne kaatopaikkoja vai sulatetaanko ne uusiksi lyhytikäisiksi koneiksi ja myydään meille uusina? Jos olisin poliitikko, miettisin tätä. En ole poliitikko enkä jaksa miettiä. 

Elsa ja Elsan uudet nimet

 

Lapsuudenperheeni onni oli pieni kesämökki läntisellä Uudellamaalla. Vaatimaton, vailla ns. mukavuuksia. Mukavuuksiin kuului metsäinen piha, kirkasvetinen puro, suuret puut, eläimet pelloilla, uimaranta ja naapurit. Naapuritupien lapset ja pienen kylän turvallinen rauha. 

 

Kun kesämökki on valmistunut, joku vanhempien vanhempi tuttava tuli käymään, ihasteli mökkiä ja maisemaa ja totesi sitten:     Kivan mökin rakensitte, mutta kuinka käy, kun tänne rakennetaan kohta se Elsa-rata. Joutuu mökkikin radan alle. 

 

Säikähdin kunnolla. Isä lohdutti minua, ekaluokkalaista ja sanoi, että ei rata niin pian tule. Ei se niinä kesinä tullut, jotka me mökillä vietimme. Aikanaan mökki myytiin, mutta siellä se mäensyrjällä on vieläkin. 

 

Elsa-rataa ei ole niillä main vielä näkynyt. Ensimmäisestä kuulemastani ennustuksesta on jo seitsemän vuosikymmentä ja eikä Elsa-suunnitelmasta enää puhuta. Nyt puhutaan Tunnin junasta tai Länsiradasta ja välillä on ollut vaikka minkä nimisiä suunnitelmia. 

 

Jos kodinkoneelle kymmenen vuotta on korkea ikä, miten vanhaksi voi virkamiesten suunnitelma elää, ennen kuin se hylätään?  Riittääkö minulla elonpäiviä Elsa-radan tai sen seuraajien näkemiseen? 

 

Kodinkone, joka ei kestä käyttöä kuin muutaman vuoden ajan, ei ole pelkkä kone, vaan rahastusautomaatti, hidasliikkeinen, mutta takuuvarma. Olipa laitteen takuu millainen tahansa, joudut taatusti uusimaan Elmasi tai Hilmasi epäekologisen usein. 

 

Onko ratasuunnitelma, jota päivitetään vuosikymmenien ajan, samanlainen tai parempikin rahastusautomaatti? Rahastusta voi olla vaikeampi huomata, kun oma aika ja mielenkiinto tuhlaantuu koneisiin etkä ehdi seurata, miten paljon joutuu maksamaan siitä, kun samat suuret suunnitelmat suunnitellaan joka vuosi uudelleen. 

 

Niille veromarkoille ja -euroille olisi ehkä löytynyt järkevääkin käyttöä? 

Olisiko pitänyt mennä politiikkaan? 

 

 

Mökkiä lämmitettiin puulla. Tämä tikku löytyi Kiasmasta. 

 

Otsikkokuvassa on vati, joka on pestävä käsin. Valmistaja Pentik. 

Olen kirjoittanut kodinkoneiden nimistä ennenkin, otsikolla Arvuutellaan. Siinä mainittuja koneita ei enää välttämättä ole käytössä. Tai sitten niin, että kone on vaihtunut, nimi ei.  Hassua, vai mitä? 

https://sanataito.blogspot.com/2020/04/arvuutellaan.html

 

 

Pyhäinpäivä

Kun kirjoitan tätä, sunnuntaina 2.marraskuuta, on kulunut 46 vuotta rakkaan äitini kuolemasta. Tänään muistan äitiä, tänä viikonloppuna on ollut pyhäinpäivä. Muistojen kynttilät loistavat taas haudoilla. 

Silloin kun suruviesti tuli, oli pyhäinpäivän aatto. Isä soitti, jaksoi kertoa uutisen, me lähdimme isän luokse. Seuraavana aamuna yhdessä Sammatin kirkkoon, kuulemaan sanaa ja saamaan lohtua. 

 

Yhdessä isän kanssa aloitettiin hautajaisten suunnittelu. Ei minulla tällaisten asioiden hoitamisesta ollut kokemusta, vaikka työssä olin jo erilaisia asioita järjestänyt.

 

Istuimme keittiön pöydän ääressä, kävimme läpi eri vaihtoehtoja, tein ehdotuksia ja isä nyökkäsi hyväksyen tai joskus hyläten. Sanoja meillä ei monta ollut. 

 

Tänään, niin kuin melkein aina kirkkomatkalla, kävin äidin ja isän haudalla ennen kirkkoon astumista. 

Kirkon ihmeellinen valo oli samanlainen kuin silloin, vuosia sitten. Ikkunoiden takana viipyivät pilvet, harmaa syksy. Pieni valonsäde tavoitteli kynttiläkruunujen kristalleja.  

Siunaustilaisuuden aikana olin katsellut kirkon ikkunoiden takana näkyviä puita, paljaita, yksinäisiä. Puiden hiljainen ryhdikkyys rauhoitti, pystyin kuuntelemaan. 

Myöhemmin maalasin puista, niiden muistikuvasta, taulun. Pientä taidetta suuresta kokemuksesta. 

Suru ja ikävä ovat asettuneet sielun pohjalle. Enää ei tee samalla tavalla kipeää. 

Kun uusi suru keväällä kosketti perhettä, yritin lohduttaa sanomalla, että suru on kuin myrsky, joka aikanaan asettuu. Ajan myötä se löytää paikkansa. Surua ei tarvitse pelätä, mutta aina sen kanssa eläminen ei ole helppoa. 

Kun aikaa kuluu, surusta tulee voimavara. Se auttaa, sillä jonakin päivänä samat ankarat asiat kohtaa uudelleen. 

Suru on osa elämää. Se on tullut tutuksi, enkä antaisi sitä pois. 

 

 

Suuri tuntematon Adolf von Becker

Albert Edelfeltin muotokuva Adolf von Beckeristä.
Ateneumin Edelfelt-näyttely 2023.

 

Vuonna 1882 Adolf von Becker kirjoittaa ystävälleen: 

”Olisin jo lähtenyt Pariisista, jos minun ei olisi ollut pakko maalata täällä alttaritaulua Ukko Lönnrotille. Taulu on nyt lähestulkoon valmis”. 

 

Sammatin kirkon alttaritaulu asetettiin paikoilleen kevättalvella 1883. 

         Taulu on Elias Lönnrotin (9.4.1802-19.3.1884) lahja kotikirkolleen, nuorimman tyttärensä Tekla Natalian muistoksi. Tekla (23.9.1860-22.3.1879) oli menehtynyt tuberkuloosiin 18-vuotiaana. Tekla oli isälle perheen neljästä tyttärestä kaikkein kaunein, rakkain ja läheisin. 

          Elias Lönnrotin ja hänen perheensä muisto elää Sammatissa. Kirjasto ja kansakoulu ovat Lönnrotin perustamia, hän myös tuki niitä taloudellisesti.  

          Kirkkosalia oli korjattu vuoden 1879 suuressa remontissa, johon Elias Lönnrot oli osallistunut sekä mesenaattina että neuvonantajana. Hän tunsi Suomen kirkkoja, sillä harva aikalainen oli perehtynyt kotimaansa kohteisiin yhtä hyvin kuin Lönnrot. Matkoillaan hän tapasi pappeja ja kävi kirkoissa, hänellä oli yhteyksiä ja hän teki yhteistyötä sivistyneistön ja vaikuttajien kanssa. Elias Lönnrot osasi verkostoitua. 

         Arvokkain kotikirkolle tehdyistä lahjoituksista on alttaritaulu. Elias Lönnrot tilasi sen opettajansa ja ystävänsä Reinhold von Beckerin pojalta, Adolf von Beckeriltä.

 

Sotilassuvun tiedemies 

 

Reinhold von Becker (1788–1858) oli Elias Lönnrotin opettaja Turun akatemiassa. Hän antoi Lönnrotille ensimmäisen väitöskirjan aiheen "Väinämöisestä, suomalaisten Jumalasta" ja myöhemmin hänen kirjoituksensa antoivat Lönnrotille virikkeen Kalevalan kokoamiseen. 

            Reinhold von Becker laati suomen kielen kieliopin, hän julkaisi Turun Wiikko-Sanomat -lehteä ja toimi suomen kielen esitaistelijana. 

           Kuningatar Kristiina oli 1600-luvulla aateloinut suomalaisen Becker -suvun, sotilaallisista ansioista. 

        

Adolf von Becker (14.8.1831–23.8.1909) oli Reinhold von Beckerin seitsemästä lapsesta kolmanneksi nuorin. Tuleva taiteilija oli jo lapsena taitava piirtäjä. Hän aloitti koulutiensä Gripenbergin koulussa.  Myöhemmin hän siirtyi helsinkiläiseen lehtori Backmannin lyseoon. Poika joutui jatkuvasti ikävyyksiin ”tuhraustensa” takia ja sai lopulta potkut, koska oli piirtänyt koulun rehtorista liian onnistuneen pilakuvan. Hän suoritti opintonsa loppuun yksityisopettajien johdolla. 

         Ylioppilastutkinnon jälkeen Adolf von Becker lähti opiskelemaan oikeustiedettä. Aatelissuvun pojalle juristin ura oli sovelias vaihtoehto. Hänestä tuli Turun hovioikeuden auskultantti, myöhemmin ylimääräinen notaari.  

 

Maalaustaiteesta tulee elämänura

 

Turkulainen Robert Wilhelm Ekman kannusti von Beckeriä taiteilijan uralle. Adolf von Becker anoi virkavapautta ja sen saatuaan lähti, yhtenä ensimmäisistä, hakemaan taidemaalarin oppia maailmalta. Opinnot alkoivat Kööpenhaminassa ja jatkuivat Düsseldorfissa. 

           Vuonna 1859 Adolf von Becker matkusti Pariisiin. Pariisista tuli hänen taiteilijan uransa kaikkein tärkein kaupunki. Tuleva taiteilija opiskeli muun muassa Gustave Courbet’n, Thomas Couturen ja Denis Diderot’n akatemioissa. Hän oli yksi niistä harvoista suomalaisista École des Beaux-Artsin oppilaista, jolle myönnettiin vapaaoppilaan status.  

          Opiskelujaksot olivat noin viiden kuukauden mittaisia ja niiden välillä von Becker matkusteli Euroopassa, kesäksi hän palasi Suomeen. Pariisiin von Becker palasi myöhemminkin, hän työskenteli siellä ja piti yllä yhteyksiä suomalaisiin taiteilijoihin.  

         Tekniikan kehitys teki kansainvälistymisen mahdolliseksi myös taiteilijoille. 1800-luvun puolivälin aikaan Euroopassa oli jo kehittynyt rautatieverkosto.  Suomeen matkustettiin höyrylaivojen kyydissä. 

 

Pedagogi ja juristi 

 

Adolf von Becker oli paitsi maalari, myös pedagogi ja taidealan vaikuttaja. Opintojensa jälkeen hän toimi opettajana Helsingin yliopiston piirustuslaitoksella, joka on ollut Ateneumin ja Kuvataideakatemian edeltäjä. Hänen kaudellaan opetusta uudistettiin.    

           Maalaaminen vapautui, kun 1800-luvun lopulla alettiin käyttää ’tuubivärejä’, käteviin putkiloihin pakatut värit voitiin ottaa mukaan ja lähteä luontoon työskentelemään. 

          Adolf von Becker on ollut klassisen taideakatemiaopetuksen edelläkävijä, hänen nimekkäimpiä oppilaitaan yliopistossa ovat olleet Akseli Gallen-Kallela ja Albert Edelfelt. 

 

1870-luvulla Adolf von Becker perusti mannermaisen esimerkin mukaan yksityisen oppilaitoksen, Beckerin akatemian. 

          Beckerin akatemia otti oppilaikseen myös lahjakkaita naisia. Naisilla ei 1800-luvun lopulla ollut mahdollisuuksia opiskella yliopistossa, mutta Beckerin akatemiassa ei tällaisia rajoituksia ollut ja oppilaina ovat olleet muun muassa Helene Schjerfbeck, Fanny Lundahl, Helena Westermarck, Maria Wiik, Ellen Thesleff, Elin Danielsson-Gambogi, Venny Soldan ja useat muut. Myöhemmin von Becker kannusti oppilaitaan siirtymään eurooppalaisiin taideoppilaitoksiin. Hän halusi nostaa suomalaisen taiteen kansainväliselle tasolle, tuoda suomalaisten taiteilijoiden työt kansainvälisille foorumeille. 

           Adolf von Beckerin kerrotaan korostaneen, kuinka oppilaalla pitää olla hyvä piirustustaito, ennen kuin hänellä oli lupa kokeilla maalaamista. Helene Schjerfbeck on myöhemmin muistellut opettajaansa lämmöllä. ”Kaikki oli tervettä ja hyvää, eikä mitään ole tarvinnut muuttaa jälkeenpäin.”

           Adolf von Becker oli suosittu opettaja, jota oppilaat saivat puhutella lempinimellä Atte. Juristin koulutus näkyi hänen olemuksessaan, aikalaiset korostavat, kuinka hän oli käytökseltään ja olemukseltaan aina korrekti.  

 

Taiteen ja taiteilijoiden oikeuksien esitaistelija 

 

Adolf von Becker valittiin vuoden 1877–1878 valtiopäiville. Hänteki aloitteen tekijänoikeus- ja omistuslaista, ensimmäisenä Suomessa. 

        Von Becker oli aikaansa edellä ja tekijänoikeuksiin perehtynyt varatuomari Risto Ryti arvostaa häntä uranuurtajana. Adolf von Becker oli tietoinen taiteilijoiden tarpeesta saada taideteoksilleen lakiin perustuvaa suojaa, Euroopan maissa tämä oli jo tuolloin oivallettu. Von Becker ymmärsi tekijänoikeuksien merkityksen niin koko kulttuurielämän kuin taiteilijoidenkin näkökulmasta. 

         Adolf von Beckerille myönnettiin Pietarin taideakatemian suuri kultamitali ja akateemikon arvo vuonna 1873. Vuonna 1879 hän sai ensimmäisenä suomalaisena taiteilijana professorin arvonimen. 

 

Serlachius-museoiden amanuenssi Tomi Moisio on museokokoelmien verkkosivuilla esitellyt museon kokoelmiin kuuluvaa Adolf von Beckerin maalausta Maisema Sanarystä. Hän on kiinnostunut Adolf von Beckeristä ja toivoo, että von Beckerin taiteen merkitys tunnustettaisiin.   

         ”Adolf von Becker ansaitsisi uuden tulemisen, viimeisimmästä näyttelystäkin on jo yli 20 vuotta. Hän on omana aikanaan ollut merkittävä vaikuttaja ja suosittu taiteilija.  Von Becker toi ensimmäisenä ranskalaisen realismin vaikutteita Suomeen.” 

          ”Kenties von Beckerin oma tuotanto on jäänyt vähemmälle huomiolle johtuen siitä, että hänellä oli niin valovoimaisia oppilaita, kuten mainitsemanne Maria Wiik, ja erityisesti Helene Schjerfbeck”, toteaa Tomi Moisio.  

Gösta Serlachiuksen taidekokoelma on osa Mäntässä
toimivia Serlachius-museot -kokonaisuutta. 

 

Kissamaalari ja laatukuvien taitaja

 

Adolf von Beckerin töistä tunnetuimpia on Ateneumin taidemuseon kokoelmaan kuuluva Äidin iloa.  Hänen tuotantoonsa kuuluu paljon kansankuvauksia, niin Ranskasta kuin Suomestakin. 

          Pohjanmaan taloista maalatut teokset ovat yksityiskohtaisia ja tarkkoja, ne kertovat talonpoikaiselämästä ja tapakulttuurista. Suuressa tuvassa tehdään arkisia askareita. Lieden ääressä on toiselta nimeltään Pohjalainen kosintakohtaus, siinä nuoren parin ujo lähestyminen on kuvattu lempeästi.Elämä etenee, Pienokaisen esittely kuvaa vastasyntyneen ja isoäidin tapaamisen. Kuvissa on lämpöä ja tunnelmaa, taidokkaat maalaukset eivät ole pelkkiä laatukuvia. 

 

Nuorena taiteilijana Adolf von Becker oli mielellään maalannut kissoja. Kissat eivät vaatineet palkkioita vaan olivat ilmaisia malleja. Herttaisia kissoja, maisemia ja kukka-aiheita näkyy 1900-luvun alun julkaisuissa. 

          Suomalaisissa lehdissä on tuolloin ollut vähän kuvia ja kuvitusta, koska kuvien painaminen oli hankalaa ja kallista. Adolf von Beckerin töistä otetut kuvat ovat saaneet niiden sivuilla varmasti huomiota. 

          Adolf von Beckerin maalauksia on suomalaisissa kokoelmissa ja museoissa, esimerkiksi Presidentinlinnan kokoelmassa. Siitä, onko von Becker myynyt töitään kansainvälisillä taidemarkkinoilla, en ole löytänyt viitteitä. 

 

Eläkkeelle etelän lämpöön

 

Eläkeläisenä, täysinpalvelleena professorina Adolf von Becker muutti vuonna 1892 Ranskaan, terveyssyistä. Hän asui pitkiä jaksoja Pariisissa, muutti Nizzaan ja vietti talvet Välimeren lämmössä. Vuonna 1909 hän kuoli Sveitsissä, Veveyssä.       

          Kuollessaan Adolf von Becker oli 78 vuoden ikäinen. Hän oli kasvanut suuren perheen keskellä, mutta omaa perhettä hän ei koskaan perustanut. 

         Aikalaiset, suomalaiset taiteenystävät kirjoittivat Adolf von Beckeristä ylistäviä muistokirjoituksia. Helsingin Kaiku -lehdessä 4.9.1909 julkaistussa kirjoituksessa häntä mainitaan Suomen taiteen kunniavanhukseksi. Lehden mukaan hän toimi Suomen taiteen komissariona Pariisin maailmannäyttelyssä 1878 ja 1889. 

       Tuorein von Beckeriä käsittelevä kirja on vuonna 2002 julkaistu näyttelyjulkaisu Adolf von Becker – Pariisin tien viitoittaja – vägen till Paris. Taiteen asiantuntijat valaisevat Adolf von Beckerin elämäntyötä. Kirjassa on laaja lähdeluettelo ja paljon taustatietoa, mutta se on saatavissa vain antikvariaateista tai kirjastoista. 

        Nykyaika tuntuu unohtaneen tärkeän taiteilijoiden opettajan ja kannustajan. Kaikki, jotka tekevät luovaa työtä, ovat kiitollisuudenvelassa Adolf von Beckerille, joka ajoi tekijänoikeuksien asiaa. Suomen taidemaailmassa hän oli tärkeä vaikuttaja.  

 

Taulu tuotiin Sammattiin 

 

Ukko Lönnrot sai huhtikuussa 1883 kokea, kuinka hänen lahjoittamansa alttaritaulu asetettiin paikoilleen Sammatin kirkkoon. Kehyksen oli rakentanut pikkuserkku Karl Kristoffer Sylvanderin. Pariisissa maalattu taulu pääsi vihdoin paikalleen. 

        Aiheena on paruusia, Kristuksen toinen tuleminen. Tämän jälkeen Adolf von Becker maalasi vielä muutamia alttaritauluja, ainakin Haapajärven, Kaavin, Kalajoen, Lemu-Askaisen ja Ylistaron kirkkoihin. 

         Taulu on Lönnrotin lahja kotikirkolle Tekla-tyttären muistoksi. Taulu tuli maksamaan lahjoittajalleen 1 500 markkaa silloista rahaa. 

         Seuraavana keväänä tämän taulun edessä järjestettiin rakastetun professoorin siunaus. Elias Lönnrotin hautajaiset 140 vuotta sitten ovat olleet suurin Sammatin kirkossa järjestetty juhla. 

Lönnrotin perhehauta Sammatissa.

Alttaritaulun äärellä

 

Olen aina pitänyt Sammatin kirkon alttaritaulusta. Kristus seisoo maapallon päällä, asento on majesteettinen, taulun väritys toistaa kristillisen tradition hienoimpia värejä. Ihokkaan punainen väri symboloi koettua kärsimystä, uljaasti harteille heitetty sininen viitta on kuninkaan vaate. Kuningas lähestyy meitä paljain jaloin, vaatimattomana. Kristus on kohottanut katseensa taivaaseen, kädessään hänellä on ehtoolliskalkki. Hän on tullut jakamaan armoa, siunaamaan alttarin ääreen asettuneita. 

          Kristuksen jalkojen juuressa on hyvä olla ehtoollisvieraana, toimitusten yhteydessä. Kotikirkon ja sen esineiden, uskon symbolien merkitys korostuu käännekohdissa, perheen elämän eri vaiheissa. 

          Alttaritaulun maalari, Adolf von Becker on ollut itselleni tuntematon mestari. Häntä koskevien tietojen etsimisestä on tullut melkein harrastus. Taiteilijasta on olemassa tietoa, sirpaleina kirjallisuudessa. Adolf von Beckerin henkilökuva on mosaiikki, joka toivottavasti vielä täydentyy. 

Tervetuloa tiekirkkoon! 

 

Suomen kirkoissa on monia hienoja taideteoksia, joihin tutustuminen on elämys.  Alttaritaulu ja kirkon muut taideteokset pysyvät paikallaan, niitä ei siirretä taidenäyttelyyn tai museoon: taiteesta kiinnostuneen on tultava kirkkoon katsomaan taidetta ja kokemaan tilan tunnelma.

          Sammatin kirkossa on opastus kesä- ja heinäkuussa arkisin kello 11–15. Viikonloppuisin kirkkoa esittelevät seurakunnan vapaaehtoiset. Kirkko on avoinna la 11–15, su 13–16. Viikonloppuopastukset jatkuvat elokuun loppuun asti. Toimitukset voivat tuoda muutoksia aikatauluihin.  

         Matkailijat ovat tervetulleita messuihin ja jumalanpalveluksiin. Sammatin kodikas kirkko on yksi vanhimmista ympäri vuoden käytössä olevista puukirkoista.  

 

 

Lähteitä: 

 

Elias Lönnrotista on julkaistu paljon kirjallisuutta, uusimpana 2023 julkaistu sammattilaisen Risto Piekan Elias Lönnrot: Suurmies. Teos on kokonaisesitys Elias Lönnrotin elämästä ja se on ansiokkaasti taustoitettu.  

 

Joissakin Elias Lönnrotin elämää käsittelevissä teksteissä nuorimman tyttären Tekla Natalian nimi on muodossa Thekla Natalia. 

 

Viitteitä Adolf von Beckeriin löytää suomalaisten taiteilijoiden – esimerkiksi Akseli Gallen-Kallelan, Albert Edelfeltin ja Oscar Parviaisen elämäkerroista. Riitta Konttinen on julkaissut tutkimuksia suomalaisista kultakauden naistaiteilijoista ja hänen teoksissaan Beckerin akatemiasta on lukuisia mainintoja.  

 

Adolf von Becker – Pariisin tien viitoittaja – vägen till Paris on helsinkiläisessä Gygnaeuksen galleriassa, Pohjanmaan museossa ja Turun taidemuseossa vuosina 2002–2003 järjestetyn näyttelyn yhteydessä tuotettu kaksikielinen julkaisu.  Sen kirjoittajia ovat Tiina Penttilä, Marie-Sofie Lundström, Marianne Koskimies-Envall ja Satu Savia.  

 

Amanuenssi Tomi Moision lausunnon olen saanut sähköpostilla. 

 

Vanhoihin suomalaisiin sanoma- ja aikakauslehtiin voi tutustua digi.kansalliskirjasto.fi -sivustolla. Aikakauskirja Otava ja Helsingin Kaiku löytyvät näiltä sivuilta.

Helsingin Kaiku -lehdessä Adolf von Beckerin sanotaan olleen Pariisin maailmannäyttelyssä Suomen taiteen komissario. Nykyään puhuttaisiin varmaan komissaarista.  

 

Teksti on julkaistu Lohjan seurakunnan Lohkare-lehdessä keväällä 2024. 

Kuvitus on koottu kirjoittajan kokoelmista, se poikkeaa Lohkare-lehden kuvista. 

Sähköinen versio kirjoituksesta on luettavissa https://elohkare.fi/suuri-tuntematon-adolf-von-becker/#comment-3    

Uudempia Lohkareen artikkeleita voit lukea Lohjan seurakunnan sivuilta. 

Mitä sinulle kuuluu, Lady?

 

Olin asunut jonkin aikaa pikkukaupungissa, kun minua pyydettiin Hienojen Naisten Yhdistykseen (HNY). Noudatin kutsua, ajattelin, että pääsen sisälle kaupungin elämään, opin tuntemaan Hienoja Naisia ja olemaan itsekin sellainen. 

Kaikenlaista sitä voi kuvitella. 

 

Kukapa ei haluaisi olla hieno nainen. Käyttäytyä virheettömästi, pukeutua hyvin, seurustella oikeiden ihmisten kanssa.  

Kaapissa roikkui kaksi jakkua, yksi kesäksi, toinen talveksi. Kunnianhimoisena ja toiveikkaana ostin kolmannen, välikausimallin, kun se oli sopivasti alennuksessa ja sopikin jotenkuten. Freetöitä tekevän taaperoiden äidin tärkeimmät edustusvermeet olivat virttyneitä ja haaleiksi pestyjä. 

Kokousasiat etenivät verkkaisesti, keskustellen, juoruillen, juotiin kahvia, kokous kokoukselta jotain päätettiin ja tehtiin. Oikeassa elämässä olisi saatu aikaan...  niin, ainakin jotain. 

 

Pääsin mukaan Piirin toimintaan ja tutustuin Ladyyn. Hän oli säkenöivän kaunis, sosiaalisesti älykäs ja ui seurapiireihin kuin jalokala. Ihailin Ladyn huikeaa tyylitajua, ihailin tapaa, jolla hän kantoi itsensä. Tavattiin työpalavereissa, hetkittäin toiminta oli tehokasta ja mukavaa. Meillä oli paljon yhteistä ajatuspohjaa. 

 

Edettiin liittokokoukseen. Lady esiintyi, tyylikkäänä. Kun Lady pyysi puheenvuoron, kaikki pysähtyivät, katselivat hämmentyneinä, mutta myös kuuntelivat viestin. 

 

Keskusteltiin tulisesti jäsenmaksujen korottamisesta, jäsentietojen kirjaamisesta ja muusta. Viisikymmentä penniä korotusta, eihän meidän väellä ole varaa, ei ei ei. Kokoustauolla tädit tilasivat suurpiirteisesti konjakit ja kahvit, leivosten kera. 

Yhteen kokoukseen Lady asteli arvokkaasti minkkiturkki harteillaan. Asettui tuoliin ja antoi turkin valua päältään, paljastaen kiiltävän silkkipaidan. Puheenjohtaja yritti olla luonteva, pyylevät daamit tuijottivat hämmentyneinä: se vain tuli ja otti paikkansa! Lady hämmensi osanottajatädit, eikä se tietenkään ollut kaikille mieleen. 

 

Tiedätkö, minä en koskaan osta normaalihintaista vaatetta, Lady opasti.

Ehkä hän oli huomannut, miten yritin rakentaa erilaisia kombinaatioita kolmen jakun, huivien ja muutaman hameen avulla. Yritin, mutta en osannut olla yhtä vakuuttava. 

 

Ja sitten hiipi mieleen epäilys. Vaatteet, pukeutuminen, sekö tässä kaikessa touhottamisessa olikin tärkeää? 

Minne jäivät sisällöt ja kutsumus? Tärkeät arvot? 

 

Mitenkähän ne siellä kotona pärjäävät? 

Olin lupautunut hommiin vuoden ajaksi. Kun vuosi oli ohi, kieltäydyin jatkosta, viiristä ja ansiomerkistä. Pyysin kukkakimpun ja sen myös sain. Kiitos. 

 

Yhdistyksessä ei mikään ollut muuttunut, enkä palannut toimintaan. 

Joku toinen Hienojen Daamien Yhdistys kosi ja kutsui, mutta totesin, etten voi sitoutua, vaikka toiminta ansiokasta olisikin. Niin, mutta kun sinusta tulisi niin hyvä...

 

Freekuvioiden rinnalle tuli töitä, uusia tehtäviä. Aikuistuttiin. Tuli uusia sidosryhmiä, oikeaa toimintaa. Tekemistä ja tuloksiakin. 

 

Ladyn elämä muuttui, hän muutti toiseen kaupunkiin ja erkani yhteisestä sidosryhmästämme. Yhteydet katkesivat. Törmäsimme kerran kaupungilla, kiireisinä, vaihdoimme tavaratalon tarjoustiskin ääressä muutaman sanan. 

 

Sen jälkeen emme ole tavanneet. Joskus pohdin, mitä Ladylle kuuluu. 

Jostain kuulin, että hän on liukumassa omaan todellisuuteensa, hienosti, tyylillä. 

Yhtenä niistä ystävistä, joiden kanssa on kiva muistella entisiä.

Vain entisiä. 

 

Olisi ollut kiva joskus nähdä, kaikesta huolimatta. 

 

Jutun kuvituksena on syyskuisia otoksia Tallinnasta, Kadriorgin palatsin puutarhasta ja taidenäyttelystä. Taideteosten tarkempia tietoja en valitettavasti ole merkinnyt muistiin. Kaunis paikka, vanhaa taidetta.