Käytiin ulkomailla

Muutkin harmaahapset ovat saaneet saman ajatuksen: päiväksi ulkomaille. Tai ei ihan päiväksi, iltapäiväksi kumminkin. Terminaali on tungoksesta sakeana.  

 

Keulassa olevan ravintolan ikkunoista näkee, miten aluevesirajan tuolla puolen kulkee rahtilaivoja. Vieressä naapuripöydän varttuneempi miesporukka käy kiivasta keskustelua siitä, kuinka paljon suolaa karjalanpaistissa pitää tai saa olla. Ratkaisematon, kaikki ovat eri mieltä ja jokainen oikeassa. Lopussa vain keskustelun aloittaja osallistuu. Äänen volyymi ei laske. Jos se laskisi, kuulisivatko kaverit? 

 

Joku muukin on päättänyt aloittaa matkansa katkarapuleivillä. Kulmikkaita muovipakkauksia on kaikkialla. Tyhjiä tuoppeja myös. Sitten tulee plokkari ja vie kärryllään kaiken pois. 

 

Laiva keinuu, aallot tärähtelevät kylkeen, pientä heijaavaa liikettä, ei paha. Tuulisempaa oli ennustettu. Taxfreetuliaiset saadaan ennen iltaruuhkaa hyttiin. Muutaman neliön hytti on päivän tukikohta. 

Tallinnassa tuulee. Pipokorvillekeli.  

 

Etsimme ja löydämme joulutorin. Matkalla tulee vastaan tuttu herra: Jaan Kross. Kotona hyllyssä Vastatuulen laiva. 

Matkustavaiset jonoutuvat glögikioskien luokse. Vähemmän kuulee viron kieltä, juuri nyt on laivalla tulleiden invaasio. Katsellaan kauppakojuja ja näyteikkunoita. Meripihka on upeaa, näyttävää ja kallista. 

Kuvaan pienen myymälän ikkunan kultaisia tekstejä, niissä luvataan, kuinka koruja valmistetaan, korjataan – siis parannetaan – ja kaiverretaan. Saan kuvaan tekstit, mutta myös sisällä työskentelevien ihmisten ahkerat kädet.

Vanhan kaupungin kaupat ovat turisteille rakennettu näyteikkuna: matkamuistoja, koruja ja käsitöitä. Sateenvarjo on vihmavari, mutta miten toimii kiiltävä kädensija? 

Siellä, missä ennen oli villasukkamummoja, on nyt akryylisukkamummoja, siellä, missä joskus oli kirjakauppa, on nyt kapakka. Teltoissa kukkakauppa, melkein paljaan taivaan alla. 

Vanha mies soittaa haitaria, kukaan ei pysähdy kuuntelemaan. 

Tallinnan kaupunkikuva muuttuu koko ajan. Tien laidalla on palanen muuria, epäilen, että seuraavalla kerralla se on jo poissa. Rakennustyömaan aita kukkii graffiteja.

Vanhan ja uuden sekamelska, virttyneen harmaat kivitalot jäävät vähemmistöön teräksen ja lasin vallatessa alaa. Rakennukset ovat uhmakkaan moderneja, yllättäviä, vaihtelevia rakennelmia.  

 

Tallinnalaisten arki on toisaalla, ruokakauppoja, tavallisia kauppoja, satamassa matkustavaisille pakolliset juomat. Kantokyky ei riitä, juomat jäävät hyllyyn. 

 

Kun kuu on korkealla, rusottavat pilvet melkein haihtuneet, laiva lähtee. Ikkunasta otetussa kuvassa on heijastuksia, kosteutta ruudulla, epätarkaksi jääviä kuvia. 

Noutopöytä notkuu kymmenistä eri ruokalajeista: paljon mainostettu joulupöytä, lastattu täyteen kaikkea mahdollista. Jonoja, ruuhkaa, kiire, kattaus loppuu, kiire. Kaikkea mahdollista ei tee mieli maistaa. 

 

Väki siirtyy ravintoloista hytteihin tai auloihin odottamaan. Merellä on pimeää, pöydissä vaitonaista väkeä, etäämpänä pieni ihminen parkuu koliikkia. 

 

Matka loppuu kohta ja kaikki pääsevät takaisin kotiin.

 

Illan tummuessa Tallinna muuttuu valomereksi, mutta laiva on silloin jo kaukana. 

Helsinki ottaa meidät vastaan valaistuna. 

 

Itsenäisyyspäivän juhla Sammatissa 2024

  

 

Kun Aino soitti, seinätaulun Lönnrotkin 

nyökkäsi hyväksyvästi

 

Sammatti on Lohjan kylistä – tai rehellisemmin, Lohjaan liitetyistä kulttuuripitäjistä – ainoa, joka on säilyttänyt itsenäisyyspäivän juhlien perinteen. 

Hyvään sammattilaiseen tapaan kuuluu juhlistaa itsenäisyyspäivää osallistumalla jumalanpalvelukseen, kunnianosoituksiin kirkkomaalla ja sen jälkeen juhlaan. 

Tänä vuonna – ja aiemminkin – Sammatin aluetoimikunta otti vastuun juhlan käytännön järjestelyistä. 

Stina-Maarit Elo lausui tervehdyssanat, kiittäen kaikkia mukana olleita. Kahvitusvuoro oli Sammatin Martoilla ja tarjoilut maistuvia. Sammatin Solmut hoitivat lippuvartion ja Maamiesseura tarjosi tilat.

 

Sampaala ei ole ensimmäinen itsenäisyyspäivän juhlan paikka

 

Sampaala on Sammatin seurataloista kaikkein nuorin. Helsingistä ostettua suuren talon hirsikehikkoa alettiin pystyttää vuonna 1939 ja tarkoituksena oli saada oma talo Suojeluskuntaa varten. Työ kuitenkin keskeytyi, sillä YH ja sitä seurannut talvisota veivät sammattilaiset miehet rintamalle.  

Kun keväällä 1940 saatiin rauha ja sotilaat palasivat kotiin, rakennus voitiin viimeistellä. Tämä talo on ollut nykyisellä paikallaan lähes 85 vuotta – miten vanha alkuperäinen hirsikehikko on, sitä en tiedä, komea se on edelleenkin. 

 

Ennen kuin Sampaala oli valmistunut, juhlia järjestettiin Seuratalolla, jonka me tunnemme Nuorisoseurantalona tai 60-lukulaisten Lärvätsalona. Sammattilaisilla on vahva ja hieno juhlaperinne, itsenäisyyspäivän juhlan ohella kevättalvella juhlitaan Kalevalanpäivää ja kesällä kokoonnutaan Paikkarin torpan pihapiiriin Sampojuhliin.  

 

Kuva vuodelta 2020. 

1930-luvun lehtien ilmoitukset kertovat, kuinka suojeluskuntalaiset kutsuttiin kansakoululle itsenäisyyspäivän aamuna kello 9.  Sieltä he marssivat kirkkoon kello kymmeneksi. Illalla seitsemän aikaan järjestettiin juhla Seuratalolla, juhlapuhujista mainitaan ainakin Sammatin oma pappi, Anton Lannetta.  

 

Kansalliskirjaston digitoimia lehtiä voi lukea verkossa, tällä hetkellä lehtiä on vuoteen 1939 asti, sitä tuoreemmat lehdet löytyvät esimerkiksi kirjaston mikrofilmeiltä, uusimmat on digitoitu ja luettavissa levykkeiltä. 

 

1920- ja 1930-luvun Länsi-Uusimaa -lehdet ovat nelisivuisia ja kapeille, tiheille palstoille on mahdutettu paljon asiaa. Kirjoittajina ovat usein olleet lehden paikalliset avustajat. Tarkempia juhlien ohjelmatietoja tai selostuksia niistä en ole vanhoista lehdistä löytänyt. 

 

Itsenäisyyspäivää on aina haluttu viettää juhlavasti. Jos tavoista poikettiin, lehdistö yritti saada juhlijat ruotuun. Länsi-Uusimaa paheksuu vuonna 1935 sitä, että Tammisaaressa oli pidetty kaupunginvaltuuston kokous itsenäisyyspäivänä. Jos julkisten rakennusten juhlaliputus oli laiminlyöty, lehti nuhteli siitäkin. 

 

Sammatissa itsenäisyyspäivät ovat sujuneet arvokkaasti ja juhlavasti, ainakaan niistä ei ole mainintoja. Vuonna 1937 Sammatissa oli vietetty Maanpuolustusviikkoa, joka on huipentunut itsenäisyyspäivään, olihan Suomi ollut jo 20 vuotta itsenäinen. Viikon aikana kansaa valistettiin maanpuolustukseen liittyvistä asioista.  

Seuratalo eli Nuorisoseuran talo on Sampaalaa pienempi. Mitään soittokonetta ei Seuratalolla ollut, mutta naapurissa, Elias Lönnrotin Emännyyskoululla oli urkuharmooni, jota saatiin lainata. Neljä riuskaa miestä tarvittiin kuljettamaan harmooni seuratalolle ja aikanaan takaisin Emännyyskoululle. 

 

Kun Sampaala valmistui, juhlia alettiin järjestää näiden seinien suojassa. Sodan jälkeen, kun suojeluskunnat lakkautettiin, talo siirtyi Maamiesseuralle. 

Jokaiseen juhlaan kuuluu myös hieno,

kohottava musiikki.

 

 

Tänä vuonna juhlayleisölle esiintyivät Helmi ja Vilma Vesimäki.  Vesimäen lahjakas sisarusparvi opiskelee tällä hetkellä Länsi-Uudenmaan musiikkiopistossa. He ovat lohjalainen sensaatio, ehkä piankin valtakunnallinen. Helmi Vesimäki, soitti viulua, Vilma Vesimäki alttoviulua.  

 

Sunnuntaina 8.12. vietetään Jean Sibeliuksen syntymäpäivää, Sibeliuksen sävelet kuuluvat itsenäisyyspäivän ohjelmaan.

 

Ensimmäiseksi kuultiin Autrefois, vuonna 1919-20 sävelletty pastoraali, josta on Sibeliuksen teosten luettelossa merkintä Ej av jaktensa lekar. Toisena ohjelmanumerona kuultiin Finlandia-hymni. 

 

Itsenäisyyspäivän merkityksiä 

epävarmuuksien ajassa 

 

Juhlapuheen piti Tiina Mahlamäki. Hän on dosentti, yliopistolehtori Turun Yliopistossa, uskontotieteen tutkija ja monipuolinen tietokirjailija. 

 

Tiina Mahlamäki on julkaissut teoksia omalta tutkimusalaltaan, uskontotieteestä ja esoteriasta, hän on kirjoittanut elämäkertoja, Neuloosi-kirjassaan pohtinut käsityöharrastuksen merkitystä.

 

Viimeksi hän ollut mukana Turun Yliopiston Talvadas/Dalvadas -hankkeessa. 

Turun yliopiston saamelaisen folkloren tutkimusprojektin Talvadas/Dálvadas-kokoelma valittiin syyskuussa 2024 Unescon Maailman muisti -ohjelman kansalliseen rekisteriin. Folkloristiikan ja uskontotieteen professori Lauri Hongon johtaman projektin (1967-1975) tuloksena syntynyt kokoelma on maailman laajin saamelaisperinteen äänitekokoelma, jonka aineistoja on käytetty eri alojen tutkimuksissa. 

Ennen puheen alkua.

Sammatissa Tiina Mahlamäki ei suinkaan ole ensimmäistä kertaa. Hän on tullut täällä tutuksi Eeva Joenpellon elämäntyön tutkijana. 

 

Vuonna 2005 tarkastettiin väitöskirja Naisia kansalaisuuden kynnyksellä, Eeva Joenpellon Lohja-sarjan tulkinta, jossa kirjoittaja käsittelee Eeva Joenpellon naiskuvia. 

Vuonna 2009 ilmestyi Kuinka elää ihmisiksi. Eeva Joenpellon kirjailijamuotokuva. 

Kun Eeva Joenpelto -seuraa suunniteltiin ja perustettiin, Tiina Mahlamäki oli vahvasti mukana.  Tällä hetkellä hän on Eeva Joenpelto -seuran puheenjohtaja. 

Tiina Mahlamäki puhui vaikuttavasti.
Kuva: Stina-Maarit Elo

 

Juhlapuheen otsikko on Itsenäisyyspäivän merkityksiä epävarmuuksien ajassa. 

Puheen tekstin voi lukea Tiina Mahlamäen blogista.

https://tituma2.wordpress.com/2024/12/06/itsenaisyyspaivan-puhe/

 

Hurmaava Aino 

 

Sammattilainen Aino Nenonen on nuori ja lahjakas kanteleen taitaja. Sammattilaisista sammattilaisinta sukua, Naatun talon tyttären tytär. 

 

11-vuotias Aino on opiskellut kanteleen soittoa 2 vuotta Lohjan musiikkiopistossa. Sitä ennen hän ollut mukana muun muassa Sammatin Pienkanteleissa.  Monipuolisesti musikaalinen Aino soittaa musiikkiopiston orkesterissa ja laulaa kuorossa. 

Aino esitti kansansävelmän Tuuti Tuuti. 

 

Aino hurmasi Sampaalan yleisön, oli kuin Elias Lönnrotkin muotokuvassaan olisi hyväksyvästi nyökännyt esitykselle.  

Yleisön pyynnöstä Syvärin urhot 

 

Tänä vuonna on kulunut 150 vuotta Hilja Haahden syntymästä.  

Hilja Haahti (1874–1966) on sammattilaisille tärkeä ja läheinen kirjailija: hän vietti 1930-luvulla ja 1940-luvulla kesiä Sammatissa, Elias Lönnrotin Emännyyskoulun kesävieraana, Männistön mökin yläkertahuoneissa, miehensä professori Ilmari Krohnin kanssa. 

Johtaja Lyyli Bergman teki aktiivista varainhankintaa silloin vielä yksityisen emännyyskoulun hyväksi. Emännyyskoululla oli kesävieraita, täysihoidossa.  Koulun vapaaoppilaispaikalla suorittaneet tytöt velvoitettiin jäämään kesätauon ajaksi koululle ja avustamaan vieraiden palvelemisessa.  

Hilja Haahti teki näinä kesinä Sammatin sisarukset-kirjansa taustatyötä ja eli mukana Sammatin asukkaiden kohtaloissa. 

 

https://sammattiseura.wordpress.com/2021/04/07/kirjailija-hilja-haahti-ja-eras-onnellinen-kesa-sammatissa/

Tämä runo, Syvärin urhot, perustuu tositapahtumiin, kahden sammattilaisen sotilaan kohtaloon. Viljo Maaniemi ja Esko Liesivaara hukkuivat Syväriin  22.syyskuuta1941, kun kuuden hengen vene kaatui. Heidät löydettiin seuraavana keväänä Pavlovskan rannalta ja 2.elokuuta 1942 he saivat viimeisen leposijansa Sammatin kirkkomaalta. 

Sodan loppuaikoina ja sodan jälkeen Sampaalassa järjestettiin muistojuhlia ja isänmaallisia tilaisuuksia. Ohjelmatiedoissa näkyy Hilja Haahden nimi, hän ollut puhujana. Onko hän itse lausunut juuri tätä tekstiä, siitä en ole löytänyt tietoja. 

Tuomo Laine, Liisa Laurila ja Stina-Maarit Elo. 
Valmistaudutaan juhlaan. 

Syvärin urhot on yksi komeimmista Hilja Haahden runoista.

Viime kesänä kokoonnuttiin Naatun pihamaalle Eeva Joenpelto -seuran tapahtumaan. Siellä sen esitti Tuomo Laine, itseoikeutettu miehekkään tekstin tulkki. Samassa tilaisuudessa toivottiin, että tämä runo esitettäisiin myös itsenäisyyspäivän juhlassa. 

 

Runoon voi tutustua Toivo Haation Sammatin sankarivainajat -kirjan sivulla 59. 

https://sammattiseura.wordpress.com/sammatin-sankarivainajat/

Sammatin itsenäisyyspäivän 

juhlan loppusanat  

 

Tänä vuonna – niin kuin aina ennenkin – meillä on ollut sykähdyttävä, hieno juhla. Kiitos siitä esiintyjille, jotka ovat tuoneet ajatuksia, tunteita, isänmaallista henkeä tähän juhlaan. 

 

Suuriin ikäluokkiin kuuluvana olen elänyt – ja niin kuin yhä useammin ajattelen, olen saanut elää – ison osan jälleenrakennusajasta ja ne vuosikymmenet, jolloin Suomi uudistui, vaurastui, toipui ankaran ajan rasituksista. Kansainvälistyminenkin alkoi näkyä, ensin hitaammin. 

 

Me 50-luvun resupekat elimme kodeissa, joissa sodan pitkä varjo oli läsnä ja himmeni vasta monen vuoden jälkeen. Isä kertoi sodasta ja sen, mistä isä vaikeni, kertoivat arvet hänen rinnassaan, sodan ankaruuden lapsikin tajusi. 

 

Ehkä juuri siksi suomalaisilla edelleenkin on vahva maanpuolustustahto. Veteraanit ehtivät osoittaa meille, mitä sota on ja miten kauan siitä toipuminen voi kestää.  Veteraanien muistoa olemme tässäkin juhlassa kunnioittaneet. 

 

Monena iltana istuin isän kanssa ikkunan ääressä puhelemassa. Kirjoitin siitä. 

 

Martta, Aune ja Eemeli. 

Aili ja William.

Senni ja Yrjö. 

Kerttu ja Elli. 

Kalle.

Paavo ja Hanni

Unto ja Eemeli. 

 

Iltaisin istutaan juttelemaan. 

Kaikki, jotka ovat jo poissa

Liittyvät seuraan. 

Monta kohtaloa, elävinä kertomuksissa. 

Muistojen hauras melodia. 

 

Nyt tarinat ovat minun vastuullani. 

Eikä mikään lista ole enää täydellinen.  

 

 

Pitäkää huolta muistoistanne, kantakaa vastuunne.

Ja kyllä te niin teettekin, sammattilaisiin voi aina luottaa. 

 

Kiitos, että tulitte ja teitte ohjelmasta juhlan.

Saamme nousta laulamaan, ylpeinä isänmaasta ja Sammatista.  

Maamme-laulua säestää kanttori Atte Tenkanen.

 

Kiitos upeille esiintyjille, kiitos teille, arvoisa juhlayleisö. Kiitos kaikille mukanaolosta.

 

Hyvää ja turvallista kotimatkaa! 

Ollaan itsenäisiä huomennakin! 

 

 

Henkilökuvat Timo Laurila, muut kirjoittajan arkistosta. 

 

Milloin Joulu tulee?

Milloin Joulu tulee?  

 

Joulun askeleet 

ne rapisee ja suhisee,

ne kuulee, kuulee, kuulee

kun ollaan hipihipihiljaa.

 

Joulun pienet askeleet

on jäljet pihaan jättäneet

juhla tulee, tulee, tulee

ollaan vielä hipihipihiljaa.

 

Joulun askeleet:

tonttuset on kulkeneet

jälkiä on tuolla, tuolla, täällä

jo alkaa jännittää, hetki vielä

kuiskataan, hipihipihiljaa!

                                                         

***

Anna Joulun koskettaa 

se tuntuu suloiselta 

se tuoksuu piparilta 

se maistuu kodikkaalta.

 

Joulun aito kosketus 

lumen raikas tupsahdus

hangen kirkas kimallus

taivaan tähden kirkkaus. 

 

Anna Joulun koskettaa

ota vastaan hiljaisuus 

pyhän juhlan salaisuus 

tuttu Joulu, aito ihanuus!

         

***

Yöllä on satanut lunta! 

Pehmoista, valkoista lunta! 

Piha on valkea valtakunta

täynnä uutta lunta! 

 

Pukki on lähtenyt matkaan!

Pyryä, tuiskua uhmaamaan!

Meillekin saapuu aikanaan

lahjoja, rakkautta kuormassaan! 

 

Joulun tuo iloksi lapsien! 

Lahjat ja herkut pienoisten! 

Tunnet jo riemun ja odotuksen 

  vain muutama hetki... ja sitten!  

  

 

So long, nuoruus!

  

On hetkiä, jolloin on vain kuunneltava Leonard Cohenin lauluja. Karheaa, elämänmakuista, aikuisen miehen ääntä. 

 

So long, Marianne on yksi lauluista. Tänä syksynä se on ollut myös televisiosarja. Nuori, tummakatseinen Cohen ja vaalea Marianne, Hydran saarella, Oslossa, Montrealissa, maailmalla. Tarina jatkuu vielä muutaman jakson verran. 

 

Nuorten seikkailijoiden Hydra on täynnä kirpeää vapautta. Elämä on helppoa, ollaan rannalla, pukeudutaan kevyesti, maisemaa hallitsevat suloiset pastellisävyt, Mariannen kevyet mekot ovat vaaleaa sinistä ja kermanväristä, rannalla temmeltää Mariannen pieni poika. Illalla viiniä, keskusteluja tuttujen kanssa. Kaikki käy helposti, matkakassa riittää, kun on tarkka, vanhan kirjoituskoneen ratina sekoittuu kreikkalaisiin rytmeihin. 

 

Leonard ja Marianne lähestyvät, rakastuvat, eroavat, eivät pääse irti toisistaan. Kun lähdetään auringon valaisemalta saarelta, sävyt tummenevat, ihmiset kohtaavat ahtaissa huoneissa, seurustelevat koleasti sisustetuissa saleissa. Kaipuu saa palaamaan tutulle saarelle, tuttujen ihmisten luokse. Muuttuuko saari ja sen ilmapiiri? Muuttuvatko ihmiset? 

Kreikan saariston olen kokenut vasta aikuisena. 

Ensimmäisen kerran lähdin ulkomaille kesätöihin, Baijeriin. 

Pakkasin valkoisen, halvan matkalaukkuni, tärkeimmät paperit pieneen käsilaukkuun. Muutama puuvillamekko, siisteimmät kesävaatteet. Olin ollut kirjakaupassa jouluapulaisena ja säästänyt matkaa varten, mutta ei niistä pennosista hepeniin riittänyt, hienouksista ei olisi ollut varaa edes haaveilla.

 

Matka alkoi sateisena iltana satamasta, laiva oli laiturissa suurten, hahmottomien rakennusten keskellä. Vapauden tunne kasvoi kilometrien mukana. 

 

Olin maailmassa omana itsenäni, en jonkun tyttärenä, en rikkaana eikä köyhänä, ei yksikään huolella tähdätty mainesana tavoittanut niin kaukaa. 

Oli pärjättävä ilman vanhempien, sukulaisten, tuttavien tai muiden apua. Tunne siitä, että omin voimin selvisi, oli huikea. 

 

Vaatimaton palkka, pitkät työpäivät, paljon puhumista ja oppimista. Silti, se oli vapautta. Tehtävät olivat yksinkertaisia, tuttuja, kun kädet toimivat oikein, jäi aikaa ja tilaa ajatella, puhua työkavereiden kanssa, tutustua, kokea. 

 

Palkka riitti, sillä asumisesta tai ruoasta ei tarvinnut huolehtia, puuvillamekot sai jättää emännälle, pesuun. Vapaapäivänä nousin junaan ja katselin kaupunkeja, joskus museoita, usein tavarataloja. Sininen pusero, mekko ja toinenkin, valkoinen hame: kotimatkalla vanha matkalaukku oli hiukan pulleampi.

Elämä oli viatonta, viattomampaa kuin elokuvassa. Huumeisiin ei Baijerin syrjäkylissä törmännyt, alkoholin käyttökin oli hillittyä. Taskuvarkaista varoiteltiin lähtiessä, muistutettiin, etteivät ihmiset ole kaikkialla yhtä rehellisiä kuin kotinurkilla. Se, mistä ei varoiteltu, oli lähihistoria. Menneisyyden arvet olivat sittenkin melko tuoreita, väärä sana saatettiin tulkita menneisyyden kipukohtiin viittaavaksi. Onneksi kielitaito ei suuriin solvauksiin riittänyt. 

 

Leonard ja Marianne pakkaavat tavaransa autoon ja kattotelineelle ja seikkailevat Euroopan läpi pohjoiseen. Yöpyvät välillä autossa, mutustavat eväitä taukopaikoilla. Laskevat rahojaan, selviytyvät. 

 

Matkamuistoja nousee mieleen. Ensimmäinen yhteinen ulkomaanseikkailu autolla. 

Pieni Renault oli hidas, mutta uskollinen. Ajettiin Sveitsiin, kesätöihin, Saksan moottoriteitä pitkin. Vain meidät ohitettiin, meidät ohitettiin todella tiuhaan. Yövyttiin taloissa, jotka vuokrasivat huoneitaan matkalaisille, halvalla. Lounaita moottoritien taukopaikoissa, lähtiessä pyydettiin ja saatiin termospullo täyteen kuumaa vettä. Siitä sai haalean iltateen, jos vaihtoehtona oli viritellä keitin toimimaan sateessa tai tuulessa. 

Lentäminen on vaivatonta, helppoa, siistiä. 

Pienellä autonropposella sateisilla teillä, liikennevirran laidalla, nuhjuisilla huoltoasemilla, majataloissa, ahtailla leirintäalueilla, pikkuruokaloissa ja kyläkaupoissa koki enemmän, kuuli enemmän, näki asioita, joiden ylitse myöhemmin vain lensi. 

 

Leonardin ja Mariannen tiet erosivat, me olemme yhdessä vieläkin. Matkustetaankin joskus, mutta valitaan hotellit ja kohteet ja muut jutut jo ennen lähtöä. Sattumuksia saattaa tulla, mutta vähemmän kuin ennen.  

So long, nuoruus ja nuoruuden retket! On mitä muistella!  

Kuvat ovat väliotsikoita, niiden yhteydestä tekstiin voi lukija päättää vapaasti. 

OIKAISU:  Ei se ihan niin mennytkään. Etelään ajaessa ohitettiin yksi auto. Vielä pienempi punainen kuin meidän harmaa. Oli tulla peräänajo, kun ei ensin tajuttu, että se todella on meitäkin hitaampi. Autossa oli nuori mies ja ainakin viisi kissanpentua.  Kuinka minä olen voinut tuollaisen unohtaa?