Itsenäisyyspäivän juhla Sammatissa 2024

  

 

Kun Aino soitti, seinätaulun Lönnrotkin 

nyökkäsi hyväksyvästi

 

Sammatti on Lohjan kylistä – tai rehellisemmin, Lohjaan liitetyistä kulttuuripitäjistä – ainoa, joka on säilyttänyt itsenäisyyspäivän juhlien perinteen. 

Hyvään sammattilaiseen tapaan kuuluu juhlistaa itsenäisyyspäivää osallistumalla jumalanpalvelukseen, kunnianosoituksiin kirkkomaalla ja sen jälkeen juhlaan. 

Tänä vuonna – ja aiemminkin – Sammatin aluetoimikunta otti vastuun juhlan käytännön järjestelyistä. 

Stina-Maarit Elo lausui tervehdyssanat, kiittäen kaikkia mukana olleita. Kahvitusvuoro oli Sammatin Martoilla ja tarjoilut maistuvia. Sammatin Solmut hoitivat lippuvartion ja Maamiesseura tarjosi tilat.

 

Sampaala ei ole ensimmäinen itsenäisyyspäivän juhlan paikka

 

Sampaala on Sammatin seurataloista kaikkein nuorin. Helsingistä ostettua suuren talon hirsikehikkoa alettiin pystyttää vuonna 1939 ja tarkoituksena oli saada oma talo Suojeluskuntaa varten. Työ kuitenkin keskeytyi, sillä YH ja sitä seurannut talvisota veivät sammattilaiset miehet rintamalle.  

Kun keväällä 1940 saatiin rauha ja sotilaat palasivat kotiin, rakennus voitiin viimeistellä. Tämä talo on ollut nykyisellä paikallaan lähes 85 vuotta – miten vanha alkuperäinen hirsikehikko on, sitä en tiedä, komea se on edelleenkin. 

 

Ennen kuin Sampaala oli valmistunut, juhlia järjestettiin Seuratalolla, jonka me tunnemme Nuorisoseurantalona tai 60-lukulaisten Lärvätsalona. Sammattilaisilla on vahva ja hieno juhlaperinne, itsenäisyyspäivän juhlan ohella kevättalvella juhlitaan Kalevalanpäivää ja kesällä kokoonnutaan Paikkarin torpan pihapiiriin Sampojuhliin.  

 

Kuva vuodelta 2020. 

1930-luvun lehtien ilmoitukset kertovat, kuinka suojeluskuntalaiset kutsuttiin kansakoululle itsenäisyyspäivän aamuna kello 9.  Sieltä he marssivat kirkkoon kello kymmeneksi. Illalla seitsemän aikaan järjestettiin juhla Seuratalolla, juhlapuhujista mainitaan ainakin Sammatin oma pappi, Anton Lannetta.  

 

Kansalliskirjaston digitoimia lehtiä voi lukea verkossa, tällä hetkellä lehtiä on vuoteen 1939 asti, sitä tuoreemmat lehdet löytyvät esimerkiksi kirjaston mikrofilmeiltä, uusimmat on digitoitu ja luettavissa levykkeiltä. 

 

1920- ja 1930-luvun Länsi-Uusimaa -lehdet ovat nelisivuisia ja kapeille, tiheille palstoille on mahdutettu paljon asiaa. Kirjoittajina ovat usein olleet lehden paikalliset avustajat. Tarkempia juhlien ohjelmatietoja tai selostuksia niistä en ole vanhoista lehdistä löytänyt. 

 

Itsenäisyyspäivää on aina haluttu viettää juhlavasti. Jos tavoista poikettiin, lehdistö yritti saada juhlijat ruotuun. Länsi-Uusimaa paheksuu vuonna 1935 sitä, että Tammisaaressa oli pidetty kaupunginvaltuuston kokous itsenäisyyspäivänä. Jos julkisten rakennusten juhlaliputus oli laiminlyöty, lehti nuhteli siitäkin. 

 

Sammatissa itsenäisyyspäivät ovat sujuneet arvokkaasti ja juhlavasti, ainakaan niistä ei ole mainintoja. Vuonna 1937 Sammatissa oli vietetty Maanpuolustusviikkoa, joka on huipentunut itsenäisyyspäivään, olihan Suomi ollut jo 20 vuotta itsenäinen. Viikon aikana kansaa valistettiin maanpuolustukseen liittyvistä asioista.  

Seuratalo eli Nuorisoseuran talo on Sampaalaa pienempi. Mitään soittokonetta ei Seuratalolla ollut, mutta naapurissa, Elias Lönnrotin Emännyyskoululla oli urkuharmooni, jota saatiin lainata. Neljä riuskaa miestä tarvittiin kuljettamaan harmooni seuratalolle ja aikanaan takaisin Emännyyskoululle. 

 

Kun Sampaala valmistui, juhlia alettiin järjestää näiden seinien suojassa. Sodan jälkeen, kun suojeluskunnat lakkautettiin, talo siirtyi Maamiesseuralle. 

Jokaiseen juhlaan kuuluu myös hieno,

kohottava musiikki.

 

 

Tänä vuonna juhlayleisölle esiintyivät Helmi ja Vilma Vesimäki.  Vesimäen lahjakas sisarusparvi opiskelee tällä hetkellä Länsi-Uudenmaan musiikkiopistossa. He ovat lohjalainen sensaatio, ehkä piankin valtakunnallinen. Helmi Vesimäki, soitti viulua, Vilma Vesimäki alttoviulua.  

 

Sunnuntaina 8.12. vietetään Jean Sibeliuksen syntymäpäivää, Sibeliuksen sävelet kuuluvat itsenäisyyspäivän ohjelmaan.

 

Ensimmäiseksi kuultiin Autrefois, vuonna 1919-20 sävelletty pastoraali, josta on Sibeliuksen teosten luettelossa merkintä Ej av jaktensa lekar. Toisena ohjelmanumerona kuultiin Finlandia-hymni. 

 

Itsenäisyyspäivän merkityksiä 

epävarmuuksien ajassa 

 

Juhlapuheen piti Tiina Mahlamäki. Hän on dosentti, yliopistolehtori Turun Yliopistossa, uskontotieteen tutkija ja monipuolinen tietokirjailija. 

 

Tiina Mahlamäki on julkaissut teoksia omalta tutkimusalaltaan, uskontotieteestä ja esoteriasta, hän on kirjoittanut elämäkertoja, Neuloosi-kirjassaan pohtinut käsityöharrastuksen merkitystä.

 

Viimeksi hän ollut mukana Turun Yliopiston Talvadas/Dalvadas -hankkeessa. 

Turun yliopiston saamelaisen folkloren tutkimusprojektin Talvadas/Dálvadas-kokoelma valittiin syyskuussa 2024 Unescon Maailman muisti -ohjelman kansalliseen rekisteriin. Folkloristiikan ja uskontotieteen professori Lauri Hongon johtaman projektin (1967-1975) tuloksena syntynyt kokoelma on maailman laajin saamelaisperinteen äänitekokoelma, jonka aineistoja on käytetty eri alojen tutkimuksissa. 

Ennen puheen alkua.

Sammatissa Tiina Mahlamäki ei suinkaan ole ensimmäistä kertaa. Hän on tullut täällä tutuksi Eeva Joenpellon elämäntyön tutkijana. 

 

Vuonna 2005 tarkastettiin väitöskirja Naisia kansalaisuuden kynnyksellä, Eeva Joenpellon Lohja-sarjan tulkinta, jossa kirjoittaja käsittelee Eeva Joenpellon naiskuvia. 

Vuonna 2009 ilmestyi Kuinka elää ihmisiksi. Eeva Joenpellon kirjailijamuotokuva. 

Kun Eeva Joenpelto -seuraa suunniteltiin ja perustettiin, Tiina Mahlamäki oli vahvasti mukana.  Tällä hetkellä hän on Eeva Joenpelto -seuran puheenjohtaja. 

Tiina Mahlamäki puhui vaikuttavasti.
Kuva: Stina-Maarit Elo

 

Juhlapuheen otsikko on Itsenäisyyspäivän merkityksiä epävarmuuksien ajassa. 

Puheen tekstin voi lukea Tiina Mahlamäen blogista.

https://tituma2.wordpress.com/2024/12/06/itsenaisyyspaivan-puhe/

 

Hurmaava Aino 

 

Sammattilainen Aino Nenonen on nuori ja lahjakas kanteleen taitaja. Sammattilaisista sammattilaisinta sukua, Naatun talon tyttären tytär. 

 

11-vuotias Aino on opiskellut kanteleen soittoa 2 vuotta Lohjan musiikkiopistossa. Sitä ennen hän ollut mukana muun muassa Sammatin Pienkanteleissa.  Monipuolisesti musikaalinen Aino soittaa musiikkiopiston orkesterissa ja laulaa kuorossa. 

Aino esitti kansansävelmän Tuuti Tuuti. 

 

Aino hurmasi Sampaalan yleisön, oli kuin Elias Lönnrotkin muotokuvassaan olisi hyväksyvästi nyökännyt esitykselle.  

Yleisön pyynnöstä Syvärin urhot 

 

Tänä vuonna on kulunut 150 vuotta Hilja Haahden syntymästä.  

Hilja Haahti (1874–1966) on sammattilaisille tärkeä ja läheinen kirjailija: hän vietti 1930-luvulla ja 1940-luvulla kesiä Sammatissa, Elias Lönnrotin Emännyyskoulun kesävieraana, Männistön mökin yläkertahuoneissa, miehensä professori Ilmari Krohnin kanssa. 

Johtaja Lyyli Bergman teki aktiivista varainhankintaa silloin vielä yksityisen emännyyskoulun hyväksi. Emännyyskoululla oli kesävieraita, täysihoidossa.  Koulun vapaaoppilaispaikalla suorittaneet tytöt velvoitettiin jäämään kesätauon ajaksi koululle ja avustamaan vieraiden palvelemisessa.  

Hilja Haahti teki näinä kesinä Sammatin sisarukset-kirjansa taustatyötä ja eli mukana Sammatin asukkaiden kohtaloissa. 

 

https://sammattiseura.wordpress.com/2021/04/07/kirjailija-hilja-haahti-ja-eras-onnellinen-kesa-sammatissa/

Tämä runo, Syvärin urhot, perustuu tositapahtumiin, kahden sammattilaisen sotilaan kohtaloon. Viljo Maaniemi ja Esko Liesivaara hukkuivat Syväriin  22.syyskuuta1941, kun kuuden hengen vene kaatui. Heidät löydettiin seuraavana keväänä Pavlovskan rannalta ja 2.elokuuta 1942 he saivat viimeisen leposijansa Sammatin kirkkomaalta. 

Sodan loppuaikoina ja sodan jälkeen Sampaalassa järjestettiin muistojuhlia ja isänmaallisia tilaisuuksia. Ohjelmatiedoissa näkyy Hilja Haahden nimi, hän ollut puhujana. Onko hän itse lausunut juuri tätä tekstiä, siitä en ole löytänyt tietoja. 

Tuomo Laine, Liisa Laurila ja Stina-Maarit Elo. 
Valmistaudutaan juhlaan. 

Syvärin urhot on yksi komeimmista Hilja Haahden runoista.

Viime kesänä kokoonnuttiin Naatun pihamaalle Eeva Joenpelto -seuran tapahtumaan. Siellä sen esitti Tuomo Laine, itseoikeutettu miehekkään tekstin tulkki. Samassa tilaisuudessa toivottiin, että tämä runo esitettäisiin myös itsenäisyyspäivän juhlassa. 

 

Runoon voi tutustua Toivo Haation Sammatin sankarivainajat -kirjan sivulla 59. 

https://sammattiseura.wordpress.com/sammatin-sankarivainajat/

Sammatin itsenäisyyspäivän 

juhlan loppusanat  

 

Tänä vuonna – niin kuin aina ennenkin – meillä on ollut sykähdyttävä, hieno juhla. Kiitos siitä esiintyjille, jotka ovat tuoneet ajatuksia, tunteita, isänmaallista henkeä tähän juhlaan. 

 

Suuriin ikäluokkiin kuuluvana olen elänyt – ja niin kuin yhä useammin ajattelen, olen saanut elää – ison osan jälleenrakennusajasta ja ne vuosikymmenet, jolloin Suomi uudistui, vaurastui, toipui ankaran ajan rasituksista. Kansainvälistyminenkin alkoi näkyä, ensin hitaammin. 

 

Me 50-luvun resupekat elimme kodeissa, joissa sodan pitkä varjo oli läsnä ja himmeni vasta monen vuoden jälkeen. Isä kertoi sodasta ja sen, mistä isä vaikeni, kertoivat arvet hänen rinnassaan, sodan ankaruuden lapsikin tajusi. 

 

Ehkä juuri siksi suomalaisilla edelleenkin on vahva maanpuolustustahto. Veteraanit ehtivät osoittaa meille, mitä sota on ja miten kauan siitä toipuminen voi kestää.  Veteraanien muistoa olemme tässäkin juhlassa kunnioittaneet. 

 

Monena iltana istuin isän kanssa ikkunan ääressä puhelemassa. Kirjoitin siitä. 

 

Martta, Aune ja Eemeli. 

Aili ja William.

Senni ja Yrjö. 

Kerttu ja Elli. 

Kalle.

Paavo ja Hanni

Unto ja Eemeli. 

 

Iltaisin istutaan juttelemaan. 

Kaikki, jotka ovat jo poissa

Liittyvät seuraan. 

Monta kohtaloa, elävinä kertomuksissa. 

Muistojen hauras melodia. 

 

Nyt tarinat ovat minun vastuullani. 

Eikä mikään lista ole enää täydellinen.  

 

 

Pitäkää huolta muistoistanne, kantakaa vastuunne.

Ja kyllä te niin teettekin, sammattilaisiin voi aina luottaa. 

 

Kiitos, että tulitte ja teitte ohjelmasta juhlan.

Saamme nousta laulamaan, ylpeinä isänmaasta ja Sammatista.  

Maamme-laulua säestää kanttori Atte Tenkanen.

 

Kiitos upeille esiintyjille, kiitos teille, arvoisa juhlayleisö. Kiitos kaikille mukanaolosta.

 

Hyvää ja turvallista kotimatkaa! 

Ollaan itsenäisiä huomennakin! 

 

 

Henkilökuvat Timo Laurila, muut kirjoittajan arkistosta. 

 

Milloin Joulu tulee?

Milloin Joulu tulee?  

 

Joulun askeleet 

ne rapisee ja suhisee,

ne kuulee, kuulee, kuulee

kun ollaan hipihipihiljaa.

 

Joulun pienet askeleet

on jäljet pihaan jättäneet

juhla tulee, tulee, tulee

ollaan vielä hipihipihiljaa.

 

Joulun askeleet:

tonttuset on kulkeneet

jälkiä on tuolla, tuolla, täällä

jo alkaa jännittää, hetki vielä

kuiskataan, hipihipihiljaa!

                                                         

***

Anna Joulun koskettaa 

se tuntuu suloiselta 

se tuoksuu piparilta 

se maistuu kodikkaalta.

 

Joulun aito kosketus 

lumen raikas tupsahdus

hangen kirkas kimallus

taivaan tähden kirkkaus. 

 

Anna Joulun koskettaa

ota vastaan hiljaisuus 

pyhän juhlan salaisuus 

tuttu Joulu, aito ihanuus!

         

***

Yöllä on satanut lunta! 

Pehmoista, valkoista lunta! 

Piha on valkea valtakunta

täynnä uutta lunta! 

 

Pukki on lähtenyt matkaan!

Pyryä, tuiskua uhmaamaan!

Meillekin saapuu aikanaan

lahjoja, rakkautta kuormassaan! 

 

Joulun tuo iloksi lapsien! 

Lahjat ja herkut pienoisten! 

Tunnet jo riemun ja odotuksen 

  vain muutama hetki... ja sitten!  

  

 

So long, nuoruus!

  

On hetkiä, jolloin on vain kuunneltava Leonard Cohenin lauluja. Karheaa, elämänmakuista, aikuisen miehen ääntä. 

 

So long, Marianne on yksi lauluista. Tänä syksynä se on ollut myös televisiosarja. Nuori, tummakatseinen Cohen ja vaalea Marianne, Hydran saarella, Oslossa, Montrealissa, maailmalla. Tarina jatkuu vielä muutaman jakson verran. 

 

Nuorten seikkailijoiden Hydra on täynnä kirpeää vapautta. Elämä on helppoa, ollaan rannalla, pukeudutaan kevyesti, maisemaa hallitsevat suloiset pastellisävyt, Mariannen kevyet mekot ovat vaaleaa sinistä ja kermanväristä, rannalla temmeltää Mariannen pieni poika. Illalla viiniä, keskusteluja tuttujen kanssa. Kaikki käy helposti, matkakassa riittää, kun on tarkka, vanhan kirjoituskoneen ratina sekoittuu kreikkalaisiin rytmeihin. 

 

Leonard ja Marianne lähestyvät, rakastuvat, eroavat, eivät pääse irti toisistaan. Kun lähdetään auringon valaisemalta saarelta, sävyt tummenevat, ihmiset kohtaavat ahtaissa huoneissa, seurustelevat koleasti sisustetuissa saleissa. Kaipuu saa palaamaan tutulle saarelle, tuttujen ihmisten luokse. Muuttuuko saari ja sen ilmapiiri? Muuttuvatko ihmiset? 

Kreikan saariston olen kokenut vasta aikuisena. 

Ensimmäisen kerran lähdin ulkomaille kesätöihin, Baijeriin. 

Pakkasin valkoisen, halvan matkalaukkuni, tärkeimmät paperit pieneen käsilaukkuun. Muutama puuvillamekko, siisteimmät kesävaatteet. Olin ollut kirjakaupassa jouluapulaisena ja säästänyt matkaa varten, mutta ei niistä pennosista hepeniin riittänyt, hienouksista ei olisi ollut varaa edes haaveilla.

 

Matka alkoi sateisena iltana satamasta, laiva oli laiturissa suurten, hahmottomien rakennusten keskellä. Vapauden tunne kasvoi kilometrien mukana. 

 

Olin maailmassa omana itsenäni, en jonkun tyttärenä, en rikkaana eikä köyhänä, ei yksikään huolella tähdätty mainesana tavoittanut niin kaukaa. 

Oli pärjättävä ilman vanhempien, sukulaisten, tuttavien tai muiden apua. Tunne siitä, että omin voimin selvisi, oli huikea. 

 

Vaatimaton palkka, pitkät työpäivät, paljon puhumista ja oppimista. Silti, se oli vapautta. Tehtävät olivat yksinkertaisia, tuttuja, kun kädet toimivat oikein, jäi aikaa ja tilaa ajatella, puhua työkavereiden kanssa, tutustua, kokea. 

 

Palkka riitti, sillä asumisesta tai ruoasta ei tarvinnut huolehtia, puuvillamekot sai jättää emännälle, pesuun. Vapaapäivänä nousin junaan ja katselin kaupunkeja, joskus museoita, usein tavarataloja. Sininen pusero, mekko ja toinenkin, valkoinen hame: kotimatkalla vanha matkalaukku oli hiukan pulleampi.

Elämä oli viatonta, viattomampaa kuin elokuvassa. Huumeisiin ei Baijerin syrjäkylissä törmännyt, alkoholin käyttökin oli hillittyä. Taskuvarkaista varoiteltiin lähtiessä, muistutettiin, etteivät ihmiset ole kaikkialla yhtä rehellisiä kuin kotinurkilla. Se, mistä ei varoiteltu, oli lähihistoria. Menneisyyden arvet olivat sittenkin melko tuoreita, väärä sana saatettiin tulkita menneisyyden kipukohtiin viittaavaksi. Onneksi kielitaito ei suuriin solvauksiin riittänyt. 

 

Leonard ja Marianne pakkaavat tavaransa autoon ja kattotelineelle ja seikkailevat Euroopan läpi pohjoiseen. Yöpyvät välillä autossa, mutustavat eväitä taukopaikoilla. Laskevat rahojaan, selviytyvät. 

 

Matkamuistoja nousee mieleen. Ensimmäinen yhteinen ulkomaanseikkailu autolla. 

Pieni Renault oli hidas, mutta uskollinen. Ajettiin Sveitsiin, kesätöihin, Saksan moottoriteitä pitkin. Vain meidät ohitettiin, meidät ohitettiin todella tiuhaan. Yövyttiin taloissa, jotka vuokrasivat huoneitaan matkalaisille, halvalla. Lounaita moottoritien taukopaikoissa, lähtiessä pyydettiin ja saatiin termospullo täyteen kuumaa vettä. Siitä sai haalean iltateen, jos vaihtoehtona oli viritellä keitin toimimaan sateessa tai tuulessa. 

Lentäminen on vaivatonta, helppoa, siistiä. 

Pienellä autonropposella sateisilla teillä, liikennevirran laidalla, nuhjuisilla huoltoasemilla, majataloissa, ahtailla leirintäalueilla, pikkuruokaloissa ja kyläkaupoissa koki enemmän, kuuli enemmän, näki asioita, joiden ylitse myöhemmin vain lensi. 

 

Leonardin ja Mariannen tiet erosivat, me olemme yhdessä vieläkin. Matkustetaankin joskus, mutta valitaan hotellit ja kohteet ja muut jutut jo ennen lähtöä. Sattumuksia saattaa tulla, mutta vähemmän kuin ennen.  

So long, nuoruus ja nuoruuden retket! On mitä muistella!  

Kuvat ovat väliotsikoita, niiden yhteydestä tekstiin voi lukija päättää vapaasti. 

OIKAISU:  Ei se ihan niin mennytkään. Etelään ajaessa ohitettiin yksi auto. Vielä pienempi punainen kuin meidän harmaa. Oli tulla peräänajo, kun ei ensin tajuttu, että se todella on meitäkin hitaampi. Autossa oli nuori mies ja ainakin viisi kissanpentua.  Kuinka minä olen voinut tuollaisen unohtaa?  

Talvi, sinivalkoinen

Lunta ei ole paksulti, mutta sitä on laajalti. Olkaat tervetulleet! 

Lyhin tervetuliaispuhe, jonka koskaan olen kuullut. Ja senkin olen kuullut vanhemmalta henkilöltä, muistona ja kertomuksena. Naseva puhe jää mieleen. 

 

Talvi on tullut ja tätä kirjoittaessa se on jo sulamassa pois, mikäli ennusteet pitävät paikkansa. Valitettavasti. Tätä sinivalkoista kauneutta olisi katsellut pitempään, se olisi ollut hyvä kehys itsenäisyyspäivälle. Pidetäänkö puhe talvelle? Jaksaisiko se jatkaa? 

 

Lumi pelloilla on puhdasta, valkoista, varjojen sinisyyden kirjomaa. 

Värit saavat voimaa valosta, sinisestä taivaasta, pakkasesta, keskipäivän kirkkaudesta. 

Kun katsoo läheltä, näkee hangella kulkijoiden jäljet. Kauris? Jänis? Lintu? Joku on ulkoiluttanut koiraansa ja tassunpainaumissa näkyy riemukas askellus, hyppely, nuuhkiminen ja jälkien tutkiminen!  

 

Talvi on näistä maisemista katoamassa, hetkeksi, mutta toivottavasti vain hetkeksi. 

Syksyn pimeimpinä päivinä kaipaa valoisia hetkiä, iltavalojen kirjomaa lunta, lupausta valosta, joka muutaman viikon kuluttua alkaa voittaa. 

 

Odotan talvea, joka on sopivan kirpeä, mutta ei liian kylmä. Luminen, mutta ei loskainen. Pakkasta, jonka kuulee, kun askel narskahtaa lumeen, mutta joka ei ole salakavalan liukas. Talvea, joka hemmottelee huurteen ja auringon sävyillä. 

 

Mutta talvi tulee ja näyttää tapansa ja niihin on sopeuduttava... 

Nautitaan vuodenajoista! 

 

 

 

 

 

 

Kirjoitus kirjoittamisesta I

Tämän kaksiosaisen tekstin taustalla on kesällä 2024 Sammatin kirkossa pidetty esitys, joka kertoi elämästä Sammatin kirkossa.  Esitykseen kuuluvien tekstien fontti on Optima. 

Olen liittänyt tähän kokonaisuuteen selityksiä ja lisätietoja. Niiden fontti on Garamond. Toivottavasti  nämä tasot erottuvat riittävästi toisistaan.  

Tämän esityksen laatiminen oli mielenkiintoinen tutkimusmatka. 

 

 

 

Yhteinen meill’ on sanasi 

 

Vanhempieni kotikirkko on minullekin tärkeä paikka. Se on todistanut niin monta isäni suvun tapahtumaa ja oman perheeni vaihetta, että muuten ei varmaan voisikaan olla. 

Toimin pitkään Sammattiseuran tehtävissä, tiedottajana ja tapahtumien juontajana. 

 

Nämä tehtävät johtivat aikanaan uusiin. Kirkkoherra Jaakko Saari pyysi mukaan Sammatin seurakunnan tapahtumiin. Kun Sammatin seurakunta liitettiin Lohjaan, yhteistyö jatkui. 

Kiitos, että olen päässyt mukaan!  

 

Minua kiinnostaa se työ, jota seurakunnat ovat vuosisatojen aikana suomalaisten hyväksi tehneet. Jaakko Saari kutsui Sammatin seurakuntaa kulttuuriseurakunnaksi, hyvästä syystä. Ellei lukemista olisi lukusilla koeteltu ja virsikirjan sivuilta sanoja tavailtu, kuka tämän kansan olisi sivistyksen pariin ohjannut? Kuinka yhteisön asiat olisi muuten hoidettu, jos kirkonmenon yhteydessä ei olisi kuulutuksia luettu. Miten laulamista olisi voitu harjoitella, ellei kirkossa? 

 

Kesällä 2023 sain kunnian kertoa Sammatin kirkosta, sen rakentamisesta ja siitä arvokkaasta käsityöstä, joka kirkon tiloissa näkyy ja kiinnostaa. Tapahtumaa suunniteltiin yhdessä kanttori Atte Tenkasen kanssa. Puheen lomassa kerrottiin kirkon tarinaa sävelin. 

 

Atte Tenkanen on loistava kirkkomusiikin tuntija ja hän valitsi sopivat virret, johti veisuuta ja etsin sanoja, uudempia versioita ja vanhoja. 

 

Tapahtuman otsikko lainattiin Elias Lönnrotin isänmaan virsiehdotuksesta, joka on julkaistu 1857 Suomettaressa 

 

Sanasi on se valkeus, 

Maan, taivahanki, kirkkaus;

Elköön se armas aurinko

Ikänä meiltä luopuko! 

 

Saimme hyvän vastaanoton ja yleisö oli innostunut. 

 

Kesä 2024 

 

Kesäksi 2024 toivottiin uutta tarinaa kirkon vaiheista. Saisin työparikseni mainion Atte Tenkasen, joten suostuin mielelläni.  

 

Oli löydettävä ja suunniteltava sisältö – Atte kyllä aikanaan valitsisi siihen sointuvan sävelmaailman. Valmistelu alkoi jo keväällä. Päätimme tälläkin kerralla valita musiikiksi Elias Lönnrotin kirjoittamia tai muokkaamia virsiä – olimmehan Eliaksen kotikirkossa. Elias Lönnrot oli mukana virsikirjakomiteassa ja hän on korjannut, uudistanut ja sepittänyt virsiä. 

 

Suunnittelun lähtökohdaksi kiteytyi ajatus siitä, etteivät Sammatin kappelin 30 verotaloa olisi ryhtyneet näin suureen hankkeeseen, ellei kirkon rakentamista olisi pidetty tärkeänä ja tarpeellisena hankkeena. 

 

Kirkkoa ei pystytetä turhaan. Sille on oltava käyttöä. Sammatin kirkko täyttää tulevana vuonna 270 vuotta, se lienee kylän vanhin ja hienoin rakennus, monien sukutarinoiden tärkeä osa, käyttöä sille on ollut.  

 

Otsikkoa varten tutkin taas Elias Lönnrotin virsiehdotuksia.  

Yhteinen meill’ on sanasi,

Yhteiset armolahjasi,

Yks paimen myös, siis yhdeksi 

Meit’ auta lammaslaumaksi! 

Elias Lönnrot 1867  Seurakunnan yhteydestä -virsi

 

 

 

Aloitimme virrellä 201 

 

Virren tekstin on kirjoittanut Tobias Clausnitzer vuonna 1663. Ruotsiksi sen on kääntänyt Petrus Lagerlöf 1694. Ensimmäisen suomennoksen ovat tehneet  Jakob ja Abraham Frosterus 1763, suomennoksen Elias Lönnrot uudisti vuonna 1867. Virsikirjaan tämä virsi saatiin1886. Sävelmä: Johann Ahle 1664.

 

Tänne, Jeesus, tulimme
Pyhää sanaas kuulemahan, 
Hartautta sielumme 

Riennä itse antamahan,

Maasta se ett’ yleneepi, 

Taivaan puoleen liiteleepi! 

 

2.
Sokaistu on järkemme,
Synnin sumu sielun peittää.
Siis, o Jeesus, valaise,
Auta hengelläsi meitä!
Että sanaas tottelemme,

Uudeksi luo sydämemme!

3.
Jeesus, maailman walkeus,
Anna walos meille loistaa!

Isän kunnian kirkkaus, 

Pimeytemme sä poista!

Anna meille uusi mieli,
Uudet korvat, uusi kieli.

 

 

 

 

Aluksi kerrattiin perusasioita 

 

Sammatissa oli 1800-luvun alussa noin 100 perhekuntaa. Suurin osa sai toimeentulonsa maanviljelyksestä, köyhimmät elivät kerjäämällä. Elintaso oli vaatimaton, elämä varmasti meidän mielestämme karua, mutta kaikkein kovaosaisimpia eivät sammattilaiset silti olleet. 

 

Suomen väestöstä on alettu laatia tilastoja vuonna 1749. Ensimmäinen tilastoitu väkiluku oli 410 400 henkilöä. 1811 ylitettiin miljoonan asukkaan raja. 1900-luvun alkuun asti väkiluku kasvoi vuosittain vain muutaman prosentin verran. Lapsia syntyi perheisiin paljon, mutta lapsikuolleisuus oli kipeä ongelma. 

 

Seurakunnan ja kirkon merkitys sammattilaisille on ollut suuri. Oma kirkko antoi tunteen itsenäisyydestä. Seurakunta ja kirkko olivat mukana kaikissa elämän vaiheissa. Seurakunta hoiti monia sellaisia asioita, jotka nykyään kuuluvat yhteiskunnan vastuulle. Sammatin kirkosta on tullut kaikille seurakuntalaisille tärkeä, täällä on koettu elämän käännekohdat. Omat ja menneiden sukupolvien. 

 

Jumalanpalvelukseen osallistuminen oli velvollisuus.  Jokaisesta talosta piti jonkun olla paikalla, kuulemassa kuulutukset ja kuulemassa Jumalan sanaa. 

 

Kirkkoon lähdettiin viimeistään silloin, kun kellot tuntia ennen jumalanpalveluksen alkamista kläppäsivät. Sammatissa kirkkomatkat ovat kohtuullisia, kellot kuuluivat hyvin lähes koko kappeliseurakunnan alueella. Tultiin, koska se oli velvollisuus, tultiin varmasti myös, koska se oli ilo. 

Kirkkoon käveltiin – usein yhdessä naapurien kanssa - tai tultiin hevosella.  Hevosille oli rivi kirkkotalleja, jotka valitettavasti on kaikki purettu – tai jouduttu purkamaan.  Kirkkomatkakin oli jo osa jumalanpalvelusta.   

 

Jokainen tiesi paikkansa kirkossa. Vuonna 1779 oli tehty Sammatin kirkon ensimmäinen penkkijako. Kun siinä oli ongelmia, vuonna 1789 penkkijako tehtiin uudelleen. Vieläkään tätä viimeistä jakoa ja sen istumajärjestystä ei ole kumottu. 

 

Arvohenkilöillä oli omat paikkansa eturivissä, muulle väelle oli naisten puoli ja miesten puoli. Taloilla oli omat, arpomalla määrätyt paikat. Kirkossa piti jokaisesta talosta jonkun olla paikalla. Istumajärjestyksen ansiosta lukkarin oli helpompi tarkistaa, että näin myös oli, jokainen tutulla paikallaan. 

Seuraava virsi oli Suvivirsi, perinteinen suvivirsi 

Virren on säveltänyt Israel Kolmodin, tämä teksti 1701 virsikirjasta. 

 

Jo joutuu armas aika Ja suvi suloinen,

Joll' kauniist' kaiken paikan 

Kaunistaa kukkainen; 

Nyt armas aurink' meitä 

Taas lähtee lähemmäks', 

Hän kuolleet hautoo, 

heitä Jäll' tekee eläväks'.

 

Ne niitun kukat koriat, 

Ja laiho laaksossa, 

Niin ylpiät yrttitarhat, 

Puut vehriät verassa, 

Ne meillen muistuttavat 

Suurt' hyvyytt' Jumalan, 

Jonk' kaikk' ain' nähdä saavat,

Juur' ympär' vuoden ain'.

 

Nyt lintu äänell' koriall' 

Taas laulaa taitavast'
Enk' me siis mahtais' 

Luojall' Tääll' veisat' iloisest'?
Mun sielun' Herraa kiitä 

riemu-laululla, 

Kuin iloittaa ja täyttää 

Meit' laupiaill' lahjoilla.

 

 

Miten ja millainen kirkkokansa kirkkoon kulki?  Miltä näyttivät vakaasti kirkkotiellä vaeltavat seurakuntalaiset?  Lainasin kirjastosta kaikki löytämäni pukuhistorian kirjat, monta suurta, painavaa nidettä, paksua (kaoliinilla painotettua?) kiiltopaperia ja upeita, isoja kuvia. Huikeita kuvia museoiden aarteista, iltapuvuista ja vierailuasuista. Arjen ja juhlan välinen suhde oli kääntynyt päälaelleen. Niihin vaateparsiin kelpo mökinemäntä tuskin koskaan olisi yltänyt. 

 

Itä-Suomen pitkille kirkkomatkoille emäntien kerrotaan varustautuneen kokonaisella vaatekuormalla. Matka-asu, yöasu, juhla-asu kirkkoa varten. Huivit ja muut tarpeelliset. Sammatin kujilla ja kärryteillä selvittiin varmaankin yhdellä vaatekerralla. 

 

Miten pukeutui uusmaalainen talon tai torpan emäntä? Olin ymmärtänyt, että musta hääleninki palvella kirkko- ja juhlapukuna, kunnes se kului ja kauhtui. Parasta mekkoa vaalittiin ja hoidettiin huolellisesti. Moni kysymys jäi tarkkaa vastausta vaille: kengät vai pieksut, päällystakki vai saali, huivi vai hattu päähineenä?

 

Lohjan Kotiseutututkimuksen Ystävät olivat keränneet tietoja entisajan kirkkomatkoista, tiedot oli julkaistu Länsi-Uusimaa -lehdessä 1916. Entisaikaa muisteltiin siis lehdessä, jonka historia oli vasta alkamassa!  

Kirkossa ei ilmeisesti ennen 1800-luvun lopun valurautakamiinoita ollut lämmityslaitteitta. Kun väkeä oli paljon, penkit tiheämmässä kuin nykyään ja kun istuttiin tiiviisti rinnakkain, lämpimissä vaatteissa, tarjettiin. Kirkkokansa oli kotioloissaankin tottunut viileisiin huoneisiin, karaistunut. 

 

Kesäisellä kirkkomatkalla saatettiin kirkkokengät pukea jalkaan vasta lähellä määränpäätä – sitten kun kirkko näkyi – mutta mitään erityisiä vaatteiden vaihtoja ei näillä etäisyyksillä tarvittu. 

Kirkkoon puettiin päälle parempaa ja siistimpää. Ei Jumalan huoneeseen saa miten tahansa mennä. Pukeutumiskulttuuri on aikojen saatossa muuttunut, mutta vielä toisen maailmansodan jälkeisinäkin vuosina ajateltiin, ettei kirkkoon ole soveliasta mennä kovin arkisesti puettuna. 

 

Sammattilaiset emännät pukeutuivat vaatimattomasti, useimmiten itse tehtyihin tai kylän ompelijoiden tekemiin pukuihin. Hiusten suojana huivi, kirkkosilkki. Musta tai tummat värit hallitsivat kuvaa – monelle naiselle musta mekko oli paras ja ainoa juhlapuku, yleispätevä parempi vaatetus.  

 

Lohjan Kotiseutututkimuksen ystävät ry on koonnut tietoja vanhoista kirkossakäyntitavoista Lohjalla. Naiset pukeutuivat mustaan pukuun ja ’tykkimyssyyn’. Tykkimyssy oli värikäs, tavallisesti jonkun paikallisen käsityöläisen valmistama, Lohjalla on ollut Myssy-Eeva Forsell. Ehtoolliselle – ripille – mentiin aina mustissa. 

 

Ensimmäiseen ripillä käyntiin lohjalaiset nuoret naiset pukeutuivat mustaan pukuun, heillä oli myös valkea esiliina ja kaulus sekä mustat tai valkoiset käsineet. Sammattilaisten nuorten rippipuvuista ei ole tarkempaa tietoa, mutta oli tavallista, että nuori nainen sai ensimmäisen paremman mustan pukunsa konfirmaatiopäiväkseen. Vasta toisen maailmansodan jälkeen alettiin käyttää valkoista mekkoa.

 

Lohjan naisilla oli mukanaan pieni kimppu yrttejä, kirkkovasta tai kirkkokimppu. 

Kirkkovastassa oli rosmariinia ja voimakastuoksuisia yrttejä, erityisesti aaprottimarunaa. Aaprotti piristi tuoksullaan – kirkossa piti istua kauan, saarna kesti pitkään, lisäksi pitkät virret. Aaprottimaruna lievensi niitä hajuhaittoja, joita kirkossa saattoi olla. Kirkon lattian alle oli haudattu vainajia, puhtaustavat tai hygienia eivät olleet samalla tasolla kuin nykyään. Aaprottia saattoi siis välillä nuuhkaista ja jaksaa… Aaprottia on edelleenkin joissakin puutarhoissa.  

 

Lohjan miesten kirkkoasut kuitataan yhdellä virkkeellä: kotikutoiset mustat puvut ja tapa käyttää korkeita hattuja. 

Mustia tai harmaita pukuja kerrotaan sammattilaistenkin isäntien vaateparren olleen, hienoa sarssikangastakin. 

Sarssikankaan loimi oli puuvillaa, kude hienoa villaa.  Pellavaa viljeltiin omilla pelloillakin, kuidun tie pellolta hienoksi kehrätyksi langaksi oli työläs ja monivaiheinen. Silkkiäkin oli, mutta kalleutensa vuoksi silkkivaatteet olivat vain juhlakäytössä, naisilla saattoi olla hieno kirkkohuivi, jota vaalittiin aarteena.  

Tekokuidut, viskoosi, polyesteri ja muut ovat tulleet käyttöön vasta toisen maailmansodan jälkeen. Polymeerimateriaaleja on alettu kehittää jo ennen sotia, mutta ennen kuin jokin tuote on kaikkien kuluttajien ulottuvilla, kuluu aikaa. 

 

Aaprottimarunasta tai aaprotista tuli mielenkiintoinen yksityiskohta. Mitä se oikeastaan oli? Wikipedia oli julkaissut kuvan vihreästä kasvista. Olin yhteydessä Erja Hinkkaseen. Puutarhurina hän tiesi, millainen kasvi on kyseessä, mutta mistä sitä saisi? Louhisaaren kartanon puutarhassa oli kasvanut aaprottia, varmaankin myös muiden kartanoiden pihoilla. Myöhemmin kuulin, että Lohjan museon puutarhassa sitä olisi ehkä ollut. Emme saaneet aikaan kirkkokimppua, sitä olisi ollut mukava leyhytellä Sammatin kirkossakin.  

 

Miesten vaatetuksesta löytyi yllättävän runsaasti tietoa, kiitos Kaarlo Wanamon. Kansalliskirjasto on julkaissut vanhoja lehtiä, aikakauslehtiä ja muita painotuotteita digitoituna. Palvelu kattaa aineistot vuoteen 1939 asti, toivottavasti työ etenee ja saadaan lisää vanhoja lehtiä tutkittavaksi, lähimenneisyys on kiinnostavaa.  

 

Kaarlo Wanamo, puutarhuri ja yrittäjä, oli aktiivinen kirjoittaja. Hän kirjoitti lehtiin ja oman alansa tietokirjoja, hän opetti suomalaisille mehiläisten hoitoa. Ammattitekstit hän allekirjoitti omalla nimellään. 

 

Kaarlo Wanamo kiinnitti myös paljon huomiota miesten pukeutumiseen. Hänen laajoja ja kattavia artikkeleitaan on julkaistu useissa lehdissä. Nämä kirjoitukset hän signeerasi usein pelkin kirjaimin K.W.  Tekstin tyyli ja sanavalinnat paljastavat kirjoittajan. Kaarlo Wanamo oli sukua Elias Lönnrotille ja joistakin sukulaisistaan hän on kirjoittanut kuvauksia. 

Kaarlo Wanamon teksteistä olisi ollut paljon mielenkiintoista ammennettavaa, mutta vain pieni osa mahtui esitykseen.  

 

”Ei sivistys tule vaatteista, kuten moni luulee, vaan ihmisen jaloudesta.”

 

Sammattilaisilla on ollut oma miesten pukeutumiskulttuurin tuntija, puutarhuri Kaarlo Wanamo (alkuaan Bergman, 1873-1925), Lohilammen rusthollista lähtenyt puutarhuri ja puutarhakirjallisuuden uranuurtaja, joka teki tarkkoja huomioita miesten vaatetuksesta. 

 

Saappaista, vöistä, piipuista, puukoista ja taskukelloista, puvuista ja sen oloisista kuvastuu enemmin kuin yleensä luullaan, kunkin aikakauden aatteelliset virtaukset, toteaa Kaarlo Wanamo kirjoituksessaan.  

 

”Vielä 1880-luvulla olivat maalaisväen keskuudessa miehillä muut jalkineet kuin saappaat miltei tuntemattomat. Erittäin harvoilla poikkeuksilla eivät he muuta käyttäneet kuin rasvanahkajalkineita. Yksinkertaisissa oloista siis esimerkiksi Sammatissa tuskin lienee ollut plankkisaappaita viidellä isännällä, nuorilla miehillä ei ainoallakaan ja muita juhlajalkineita tuskin nähtykään. 

Saappailla juhlatilaisuuksiin mentiin. Olipa ne mitä tahansa, tietenkin silloin siisteimmät mitä olemaan sattui. Pitkävartiset saappaat nykyaikaisessa merkityksessä olivat yhtä harvinaiset kuin plankkisaappaat. ”

 

”1890-luvun alusta tulivat ensimmäiset resinkkapatinat mutta vain harva mies rohkeni hankkia niitä, ettei syytettäisiin liiallisesta prameudesta. Harvalla nuorukaisella oli läntisellä Uudellamaalla vielä rohkeutta poiketa niin paljon säädystään. 

Lyhytvartisia kenkiä seurasivat gummikalossit. Neitosilla oli eniten lupa niitä käyttää ja sittemmin vähitellen yksi ja toinen nuori mies rohkaisi itsensä. 

Kun muuan renki 1890 luvun alkupuolella Sammatissa hankki itselleen kalossit, olivat muijat tulleet puolikuoliaaksi ihmettelystä.”

 

Wanamo kertoo, kuinka nuori mies saattoi ripille päästessään saada taskukellon. Säästeliäs isä antoi silinterin pojalleen, komeileva ankkurikellon, mutta sen pitäminen arkipäivisin taskussa ei tullut kysymykseenkään, vain pyhisin sitä taskussa kannettiin. 

Myöhemmin rengeilläkin oli taskukello arkena ja Wanamo paheksuu tätä tapaa. 

 

Miehillä oli arkioloissa lyhytvartinen piippu ja piipun pesässä omaa kasvoa eli nurkantakusta. Hienompia piippuja ja tuontitupakkaa poltettiin vain juhlatilaisuuksissa, joskus pistettiin sikari savuamaan. Paperossi oli aluksi hampaissa vielä harvemmalla.

Naisista eivät tupakoineet muut kuin kupparit. Iltamakausi teki paperosseista joka miehen tupakan.  

 

Kierrätyksestä ei entisajan ihmisille tarvinnut jakaa neuvoja. Käyttökelpoiset tavarat annettiin tai myytiin tarvitseville. Perunkirjoituksen jälkeen toimitettiin huutokauppa, jos jäämistöstä haluttiin luopua. Vanhojen tavaroiden kuljettaminen kauemmas olisi ollut hankalaa, huutokauppa oli luonteva tapa hankkiutua eroon ylimääräisestä.  

 

Vaatteet, olivatpa ne mustia tai harmaita, olivat arvokkaita.

Ennen sanomalehtien aikaa kuolemantapauksista ja perunkirjoituksista kuulutettiin kirkossa. 1900-luvun alussa alkoi ilmestyä paikallislehtiä ja ilmoitukset ja tiedotukset siirtyivät lehtiin. 

Yleensä lehdessä julkaistiin suruilmoitus kuoleman jälkeen. Jonkin ajan kuluttua julkaistiin ilmoitus perunkirjoituksesta ja huutokaupasta. Huutokaupan tuotolla saatettiin kuitata vainajan velkoja, maksu paikan päällä. 

 

Perukirjoihin merkittiin vainajan omaisuus, ainakin parempia vaatteita myöten. Käytetyt, tarpeettomat pitovaatteet huutokaupattiin, niistä olisikin ehkä muuten ollut vaikea päästä eroon. Tekstiilit käytettiin tarkkaan, niitä muokattiin uusille käyttäjille sopiviksi. Kaikki mahdolliset yhteisön elämään kuuluvat asiat kuulutettiin, saarnastuoli oli sanomalehti, radio tai internet.

 

Kaarlo Vanamon kuoltua vuonna 1925 Sammatissa hänen veljensä Johannes Lohilampi järjesti huutokaupan, jossa oli ilmoituksen mukaan paljon herrasmiehen jäämistöä, vaatteita ja jalkineita, mm. suuri määrä saappaita.  

”Ei sivistys tule vaatteista, kuten moni luulee, vaan ihmisen jaloudesta.”

 

Kun jollekin ilmiölle keksitään hieno nimi, me alamme luulla, että kyse on jostain uudesta tai ainutlaatuisesta. Usein on kuitenkin niin, että vanhalle asialle annettu uudenoloinen nimi.  Kun vanhat vaatteet kulutetaan loppuun viimeistä kuitua myöten, se toki on kierrätystä, mutta entisaikaan säästäväisyys on ollut tavallista arkielämää. Osattiin hyödyntää käyttökelpoiset materiaalit. Oli pakko olla tarkka, panna paikka paikan päälle. 

Samalla se oli vapautta. Arkisen, kuluneen työvaatteen käyttäjällä oli vaaterauha. Vaaterauhakin on nykyajan sana. Se tarkoittaa sitä, että jokainen saa pukeutua niin kuin tuntee oikeaksi.