Hyvän taiteen tunnistaa kosketuksesta.
Kosketuksen huomaa, sielussa.
Sen jälki viipyilee.
Viitekehys on tieteestä lainattu, kätevä käsite, jolla hahmotellaan työn tai teorian taustaa ja asemaa tieteen kentässä.
Viitekehys voi varmaan olla myös yksityinen. Viitekehys kertoo, millaisia muistoja ja tunteita taiteen äärellä mieleen nousee. Taiteen kosketuksia.
Sinebrychoffin taidemuseossa on japanilaisten puupiirrosten näyttely, johon ehdin tutustua vasta viimeisillä hetkillä. Näyttelyaikaa on jäljellä pari päivää, ovella hallittu jono.
Puupiirrostaiteen mestariteokset ovat hauraita ja valonarkoja. Yleisö vaeltaa hämärien salien läpi, katsoo kirkkaammin valaistuja kuvia ja tutkii niihin liittyviä kuvauksia teosten aiheista.
Kuvia ei saa koskettaa, ne saavat koskettaa katsojien sieluja.
Aika katoaa, suurin osa kuvista kertoo vuosien 1600-1868 edo-kaudesta.
Teosten muodot ja värikylläisyys kiehtovat, kuvat voisivat olla aivan tuoreita. Rohkean värikkäät grafiikan lehdet ovat olleet aikansa muotilehtiä, kimonoiden kuosit ovat kiehtoneet jo töiden syntyaikaan. Klassiset näytelmät hurjine juonenkäänteineen ovat aiheina, samoin kuuluisat henkilöt, geishat ja kurtisaanit.
Taiteilijat kuvaavat Japanin maisemia, kuvittavat vaellusreittejä. Jokaisen kuvan ja hahmon taustalla on traditio ja tarina.
Akseli Gallen-Kallela: Imatrankoski
Ateneum on suljettu, remontissa, avautunee myöhemmin keväällä. Kansallismuseoon on koottu Akseli Gallen-Kallelan näyttely, maalauksia, grafiikkaa, suunnitelmia. Univormuja, joissa on loistoa ja sankaruutta, Kalevalan ulkoasu, joka jäi kesken.
BilBol -automainos osuu rohkeasti unelmiin, alitajuntaan – se on syntynyt maassa ja ajassa, jossa autoja on oikeasti ollut vain muutamalla.
Näyttelyssä on maalauksia, joiden näkeminen on kuin tapaisi tuttavan: aito siveltimen jälki kankaalla on aina enemmän kuin painotyö.
Puukkoseuran aktiivit pohtivat joskus, miten vanha keksintö puukko on. Työvälineenä se on paljon vanhempi kuin sitä tarkoittava sana: Kalevalassa puukko on kuras, veitsi. Kullervon veitsen terä katkeaa, kun se osuu Ilmarin emännän leivän sisälle kätkemään kiveen: terä vieri veitsosesta, katkesi kurauksesta.
*******
Amos Rex-taidemuseossa astutaan nykytaiteen keskelle, Hans Op de Beeckin Hiljaisen paraatin polulle, pohtimaan elämän kulkua. Pysähtyneitä kuvia, jähmettynyttä liikettä, tunnelmia. Kaikki veistokset ovat tarkkoja toisintoja jostakin todellisuudesta. Millainen on tämän näyttelyn viitekehys?
Veistoksien materiaalina on terästä, betonia, metallia, puuta, epoksia ja monia muita materiaaleja, näin kertoo opasvihkonen. Kaikki työt ovat ulkoasultaan yhtenäisiä, mattaharmaalla pinnoitteella silattuja. Rakenteet tai materiaalien erot eivät näy.
Ainoa poikkeus harmaudesta ovat kukkien hennot punaiset sävyt.
Mittasuhteet vaihtelevat, jättiläiskokoiset vadelmat ja valtava täytekakun pala ovat yhtä huolellisesti muotoiltuja kuin näyttelyn maailmassa leikkivät lapsihahmot, luonnollisen kokoiset.
Museon luolan valaistus on hämärä, näyttely on kävelyretki satumaiseen maailmaan, satuun, jonka hahmoihin jää kiinni. Lasten satu tämä ei ole, vaan aikuisten leikki, jonka kasvot ovat vakavat.
Hans Op de Beeck muistuttaa meitä kuolevaisuudesta memento mori – muista kuolevaisuutesi. Karusellin kyydissä on upeasti puettuja hahmoja, kasvojen tilalla on pääkallon irvistys. Pääkalloja on muuallakin, nukkuvia lapsia, pysähtyneitä leikkejä. Saippuakuplia, katoavaisuudesta kertovia, lasista puhallettuja.
Kiehtovin on vietnamilainen maisema, veden äärelle, pylväille rakennettu pieni kylä. Kolmiulotteinen kokonaisuus. Talojen ikkunoista näkyy valoa, toivoa.
Taide resonoi maailmaan, elämään, kokemuksiin.
Liikaa sitä ei voi olla.
Ainakaan tässä ajassa ja viitekehyksessä.
