Arkityö ja välineet – ajatuspolkuja vanhojen virsien äärellä

Se, mitä ihminen tekee, on tärkeää. Se, millaisia työvälineitä hänellä on tai on voinut olla, on kiinnostavaa. Kuinka työn tekeminen on yleensä ollut mahdollista, kun käytettävissä on ollut vain murto-osa niistä apuvälineistä, joihin nykyään turvaudutaan?

Lopulta on kuitenkin aina niin, että se, mitä ihminen tekee, ei ole koskaan niin merkittävää kuin se, mitä hän työllään saa aikaan. Hienoilla tai huonoilla työkaluilla. 

Yhä useampi päätyy omassa ammatissaan myös tulkiksi. Tietokirjallisuutta, artikkeleita ja käyttöohjeita kääntävän on tärkeää siirtää sisältö kielestä toiseen mahdollisimman oikein. Joskus lauseita joutuu rakentamaan uudelleen, joskus tarkka ilmaus löytyy vasta tietokirjasta. Kaverille on hyvä kilauttaa, jos tuntuu, että tekstiin jää kohtalokkaita virheitä. Internetin käyttö on helpottanut työtä, mutta se ei ole tehnyt sitä turhaksi. Erikielisten versioiden vertailu saattaa avata tekstin solmuja. Ja vaikka jokamiesluokan kielitaito ja kielentaju on kehittynyt huimasti, yhä edelleen tarvitaan äidinkielellä laadittuja tekstejä.

Kun tietokoneet alkoivat yleistyä, levisi huhu ja pelko siitä, ettei kääntäjiä enää tarvita, sillä tietokone hoitaisi sen puolen nopeasti, halvalla, helposti. Jokainen, joka on lukenut konekäännöstä, tietää, ettei paniikkiin ole aihetta. Käännösrobotteja on ja niitä käytetään, mutta inhimillistä tekijää koneeseen ei ole yhdistetty.

Kaunokirjallisten tekstien, erityisesti runojen suomentaminen ja muokkaaminen sujuvaan suomenkieliseen asuun on kokonaan toinen tarina. Tasokkaiden runokäännösten rinnalla julkaistaan usein myös alkuperäinen teksti, joka välittää alkutekstin melodian ja tunnelman.

Hyvässä erikoiskirjastossa on sanakirjoja hyllymetreittäin. Erikoisaloilta, lääketieteestä ja tekniikasta on säännöllisesti julkaistu sanaluetteloita, vaikka jokainen uusi tutkimustulos ja keksintö haastaakin vanhan sanaston. Kielitoimiston sanakirja ja Suomen murteiden sanakirja ovat jo siirtyneet tai siirtymässä sähköiseen muotoon, tietoverkoissa käytettäviksi. Painavat, hitaasti selattavat kirjajärkäleet jäävät historiaan – painolastiksi tai sivistyksen peruskiviksi, makuasia.

Elias Lönnrot (1802-1884) valittiin virsikirjakomiteaan vuonna 1863 ja hän työskenteli virsitekstien äärellä vielä kuolinvuoteellaankin, vaikka muodollinen vastuu oli jo komitean uudistamisen yhteydessä päättynyt. Virsistä tuli siis todellinen sydämenasia ja elämäntehtävä. Lönnrotin suomentamia virsiä lauletaan edelleenkin, vaikka kaikkien virsisuomennosten yhteydessä hänen nimeään ei tekijätiedoissa näykään, sillä korjauskierroksia on voinut olla useita.

Elias Lönnrot julkaisi eläessään kymmenen kokoelmaa virsiehdotuksia, yhdestoista postuumisti. Valikoima  ehdotuksia suomalaisen virsikirjan teksteiksi on julkaistu Valituissa teoksissa. Mukana on sekä suomennoksia että omia tekstejä, lisäksi on luettavissa työhön liittyvää pohdintaa.

Murteiden tuntija, suomenkielen uudistaja ja paras taitaja on tietysti monta askelta edellä tavallista kynäniekkaa, mutta työvälineitä ja apuneuvoja suurmieskin on tarvinnut. Pelkkään kielitaitoon ei kukaan vastuuntuntoinen suomentaja tai kääntäjä luota. Apuvälineitä tarvitaan, mutta millaisia 1800-luvun suomalaisella akateemisesti sivistyneellä suomentajalla on ollut käytössään? Suomennokset ovat tarkkoja, ilmeikkäitä, hienoja. Mitä muuta kuin suurta lahjakkuutta niiden laatiminen on edellyttänyt?

Se, millaisia lähdekirjoja 1800-luvun suomalaisuusmiehillä, erityisesti Lönnrotilla oli käytössään, on kysymys, johon edelleen etsin vastausta - ehkä en ole osannut kysyä oikeita kysymyksiä oikeilta ihmisiltä, oikeista paikoista.

Elias Lönnrotin eläkevuosien suurtyö oli suomalais-ruotsalaisen sanakirja. Työprosessiin liittyvää kirjeenvaihtoa on sitäkin julkaistu Valituissa teoksissa. Lönnrot keskustelee työtovereidensa kanssa esimerkiksi Renvallin Suomalaisessa sana-kirjasta (1826).

Sanakirjoja on tehty jo ennen Lönnrotin aikaa, mutta esimerkiksi vuonna 1787 valmistuneen Christfrid Gananderin sanakirjan Nytt finsk lexicon käsikirjoitus kulki kauan kädestä käteen ja se julkaistiin näköispainoksena vuosina 1937-1940 ja painettuna 1997.

Onko suomalaisten tiedemiesten käytössä ollut vuonna 1801 painettu, kunnioitettavan paksu J.G.P. Möllerin laatima Tysk och Swensk Ord-Bok, tarkkaa tietoa en ole onnistunut löytämään. Kirjan on julkaissut Kongl. Academiska Bokhandel, siis Uppsalan kuninkaallinen akateeminen kirjakauppa. Se ei ole vanhin saksalais-ruotsalainen sanakirja, sillä esipuheessaan tekijä kiittää vuonna 1749 julkaistusta Olof Lindin sanakirjasta saamaansa apua.

Suomalaisten sanakirjoja alkoi ilmestyä enemmän vasta Elias Lönnrotin Suomalais-ruotsalaisen sanakirjan jälkeen, Lönnrot ei niitä ehtinyt käyttää.

Helsingin normaalilyseon yliopettajan, Karl Erwastin laatima Suomalais-saksalainen sanakirja lienee yksi varhaisimmista, se on painettu vuonna 1888 Hämeenlinnassa.

Karl Erwast toteaa esipuheessaan, että työ on kestänyt yhdeksän vuotta – ja innoittajana on ollut Elias Lönnrotin sanakirjatyö. B.F: Godenhjelmin kunnianhimoinen Saksalais-suomalainen sanakirja ilmestyi 1906, kahtena niteenä.

Sanakirjat ovat hienoja painotöitä. Niiden kokoaminen on ollut vuosien työ, mutta painaminenkin on varmasti vaatinut aikaa. Oliko vuonna 1886 keksitty latomakone jo käytössä, kun sanakirjoja alkoi enemmän ilmestyä?  Vanhan sanakirjan ladelma ilahduttaa silmää. Suomalais-saksalaisen sanakirjan tekstit on julkaistu kahdella palstalla. Hakusanat on ladottu lihavoidulla fontilla, selitykset kursiivilla ja saksankielinen merkitys vanhalla fraktuuralla. Painotyö on taidokasta, kirjat ovat jo esineinä häkellyttävän kauniita.

Virsikirjaa täydennetään. Toivoisi, että menneiden sukupolvien hienot tekstit ja harkitut sanamuodot saisivat ansaitsemansa arvon. Niiden laatiminen on edellyttänyt lahjakkuutta, sivistystä, taitoa. Koko kansakuntaa sykähdyttävä työ on tehty nykykatsannon mukaan vaatimattomin välinein. Silti, se on tehty hienosti.

Pidä huolta pihapolusta

Pidä huolta pihapolusta, älä anna sen nurmettua.

Sillä siinä ovat kaikki entiset askeleet.

Pihan tuttujen kulkijoiden.

Pidä huolta pihapuusta, anna sen tavoittaa taivasta.

Sen oksalla asuvat iltatähdet, kirkkaimmat.

Sen latvassa viihtyy tuttu tuuli.

Pidä huolta tuvasta, joka rakennettiin rakkaudella,

Siinä on monta muistoa ja työtä.

Sillä se, mikä on arvokasta, ei aina ole helppoa.

Sytytän valot ja lyhdyt, tuon valon pihaan.

Niin että hän, joka tänä päivänä monta vuotta sitten

Muutti tähdeksi taivaaseen

Voi nähdä ja muistaa

Niin kuin me muistamme.

Pidä huolta pihapolusta.

Kaikki tärkeä on tässä, lähellä.

Lukemisen ääni

Olen lukenut saman montamonta kertaa. Pieni pojantytär kiipeää syliini, antaa kirjan käteen ja pyytää lukemaan. Katselemme yhdessä kuvia, luen tekstit, yhdessä lasketaan, montako pupua tai lintua on sivulla.

Kun olemme viimeisellä sivulla, hän pyytää, että luetaan uudestaan. Ja niin luetaan. Ja uudestaan. Ja uudestaan. Lämmin sylihetki sanojen ja kuvien äärellä jatkuu.

Toivoisi, tahtoisi, haluaisi, että aikuisille tarkoitettu tekstikin luettaisiin uudelleen… Vain luettu teksti on elinvoimaista. Lukiessa teksti syntyy uudelleen. Onko kuvakirjan tekstiä kuuntelevan lapsen kokemus aina sama, vai kasvaako kuvista ja sanoista uusia mielleyhtymiä, niin kuin aikuisella?

On kirjoja, joiden lukukokemus vaatii päästä paperille tai blogiin, tuoreena, lähes höyryävänä, heti. On kirjoja, joita ei osaa laskea kädestään ennen kuin viimeinenkin sana on luettu.

Mutta on kirjoja, joita voi luonnehtia lukutuotteiksi, sielusta ja mielestä nopeasti huuhtoutuviksi. Onneksi, tai sittenkin, valitettavasti.

On kirjoja, jotka elävät voimallisesti kuunneltuina, äänikirjoina. Aikuinen pääsee lähelle samaa kuuntelemisen ja elävän äänen kokemusta kuin pieni lapsi – vaikka sylin virkaa toimittaa tuoli tai auton istuin.

Vanhan isännän tapa oli merkitä jokaisen omistamansa kirjan viimeiselle sivulle se päivä, jona hän oli kirjan saanut luettua. Vanhan isännän kirjasto ehti hajota, ennen kuin se luetteloitiin, tuskin luetteloimista edes ajateltiin. Kirjoista ja siitä, miten ja milloin niitä oli hankittu ja luettu, olisi voinut koota elämäkerran, ihmisen sivistymisen tiekartan. Vaikka sivistys ei koskaan olekaan ainoastaan lukemista.

Lukemisen ääni on hiljaisuus, sivujen vaimea rapina. Lukemisen äänen voittaa sateen ääni ikkunaa vasten, takkatulen ratina, kahvinkeittimen lorina. Lukemisen ääntä säestävät huokaukset, naurunpyrskähdykset, tuolin natina, vaitelias elämä.

Nostan katseeni kirjasta. Musta lintu istuu vanhan omenapuun oksalla. Katselee tovin ikkunan suuntaan, lehahtaa tiehensä. Nopeana kuin luettu sana, äänettömänä.

Maan tapa

Asiaa ei anneta asiantuntijan käsiin ennen kuin asiasta tietämätön 

on ensin saanut asialla harjoitella ja kokeilla.

Kuunnellaan oireita ja vain oireita.

Luotetaan kuulopuheisiin ja luulopuheisiin.

Annetaan ajan kulua, vaikka tilanne olisikin akuutti.

Odotetaan vielä vähän.

Testataan eri vaihtoehtoja ennen kuin uskalletaan myöntää, että oikeasti tietoa ei olekaan. 

Eikä varmaan koskaan ollutkaan.

Oma syysi, asiakas, olet elänyt väärin.

Oma syysi, jos luotit väärään asiantuntijaan.

Oma syysi, jos kuvittelit, että sinulla on oikeuksia.

Ohitetaan oudot oireet.

Hoidetaan oiretta, mutta ei selvitetä oireen alkujuurta.

Odotetaan vielä vähän.

Annetaan asiakkaan odottaa, sillä onhan asiakkaalla aikaa, rahaa ja kärsivällisyyttä.

Ellei ole, vaihtakoon luukkua tai puoluetta tai kotipaikkaa tai…

Juu, kyllä me tiedämme, millaista akuutin ongelman kanssa on elää. 

Yrittäkää nyt kumminkin vielä.

Puhutaan, kun olisi aika kuunnella.

Kuunnellaan, kun puhetta ei enää tule.

Odotetaan vielä vähän.

Annetaan ajan hoitaa.

Luuletko sinä muka jotain tietäväsi?

Ai te ette muka tiedä, mitä voi saada/anoa/pyytää? 

Miksi te ette tiedä?

Nämä ovat kuulopuheita ja luulopuheita.

Minä olen sentään asiantuntija.

Kolmannen asteen auktorisoitu asiantuntija.

Jospa tämä ajan myötä hoituisi.

Kun aikaa kuluu, asiakas oppii nöyrtymään.

Mistä minä olenkaan kirjoittanut? Maan tavasta. 

Mutta koskeeko se politiikkaa, julkista hallintoa, kulttuuria vai terveydenhuoltoa ja sairaanhoitoa?

Tietämisen teeskentely on meille luontaisempaa kuin tietämättömyyden myöntäminen. 

On aina ollut, ja kaikkialla.

Siirrän vastuun lukijalle.

Pitäkää hyvänänne.

Annetaan ajan kulua.

Hengitys, toinen hengitys

Tuuli viihtyy puissa. Valo ottaa tilaa, kun lehdet putoavat.

Syksy etsii jälkiään pientareilta.

Avartuu.

Tuulen hengitys, puuskien rytmi, oksien liike ja lehdet, lehdet.

Rungot pysyvät, harmaanutut.

Kahisee.

Maa vetäytyy. Multaisiksi kynnetyt pellot, tuleentuneet ruohonkorret.

Juhla on ohi, kesä ja ruska.

Ei vielä uutta.

Valo laskeutuu maan tasalle. Varjot kasvavat ja valon aika lyhenee.

Tähdet asettuvat iltapuun oksille.

Yö huokaa hiljaa.

Kuuntelen yötä.

Kuuntelen.

Yhä.