Talven tarinaa

Ystävällä on vahtivuoro. Tämän pilvipoutaisen päivän hän käyttää päivystykseen ja tarkkailuun. Että tulevatko ja jos, niin ketkä. Ja osaavatko olla ja muistavatko pienellä taputuksella, osaavatko säällisesti tervehtiä. Paljon on huolehdittavaa.

Sumu ja kostea tuuli saattelee Nälkäjärvelle. Kamera kostuu ja se näkyy kuvissa. Seuraavana päivänä sataa räntää niin, että kamera saa jäädä pois matkasta.

Neljäntenä päivänä tulee valo. Edellisten päivien lumisade on koristellut metsän, jokaisen puun. Aurinko on noussut lumilakeuden yläpuolelle, kirkkaus on kaikkialla.

Valo houkuttelee ulos, leikkimään, telmimään.

Joen uoma on valkoinen. Kun kevät etenee, vene saa vettä kölinsä alle, vielä se odottaa lumen alla.

Kimmellys oksilla saattelee kulkijaa. Talvi on täyttä juhlaa. 

Ennen iltaa pilvet kerääntyvät tuntureiden ympärille. 

Valo muuttuu pehmeäksi ja lumi saa uusia värejä. 

-arvoinen liitto

Tasa-arvoinen avioliittolaki toteutui.

Kun naisparien ja miesparien oikeuksista on keskusteltu, mallina ja mittana ovat olleet heteroparit – ne norminmukaiset, hyvät ja oikeat.

Samaan aikaan toisaalla: liian moni tuttu on kertonut eroavansa, eronneensa, ajautuneensa erilleen. Perheet, joissa kaikki on vieraan mielestä kohdallaan, hajoavat. Hyvät, oppikirjan mukaiset ja esikuvalliset heteroperheet säröilevät ja kipuilevat. Julkisivu on kunnossa, kunnes se romahtaa.

Tuskin näillä tasa-arvoisilla sen helpompaa on. Mutta ennen suhteen virallistamista ja vahvistamista pari on kokenut niin monta ennakkoluuloista ja suvaitsematonta kommenttia, niin monta epäkohteliasta kysymystä ja katsetta, että suhteen vahvuus taatusti on punnittu. Solmitaanko tasa-arvoiset liitot pitemmän harkinnan ja suurempien ulkoisten paineiden jälkeen? Tasa-arvoiset liitot voivat tietysti hajota siinä missä muutkin liitot, tuskin nekään ikuisia ovat. Mutta ovatko ne harkitumpia?

Pitäisikö heteroliittoon pyrkivienkin joutua perustelemaan ja vakuuttelemaan, että tosissaan ovat ja että rakkautta on varmasti riittävän monta yksikköä? Pitäisikö avioon aikova heteropari karkaista ja koeponnistaa tietyllä määrällä nurjia katseita ja kalseita kommentteja, ennen kuin naimalupa heltiäisi? Olisivatko liitot silloin harkitumpia, lujempia?

Aikuisten ihmisten rakkaus on aikuisten ihmisten välinen asia. Sukupuoleen katsomatta. Heteroliittojen sänkykamarisalaisuudet ovat yhtä yksityisiä kuin muidenkin liittojen. Joskus salaisinta on se, että salaisuuksia ei ehkä olekaan.

Mihin ihminen toisessa ihmisessä rakastuu, millaisia piirteitä oppii rakastamaan? Mikä on se tunteiden kudelma, josta ei pääse enää irti? Huumorintaju, äly, kauneus, tapa liikkua ja puhua? Yhteinen kokemuspohja vai uuden, ennen kokemattoman viehätys? Erilaisuuden ja samanlaisuuden tasapaino. Kuinka suuri rooli tässä kaikessa on sukupuolella ja kuinka suuri muulla yhteenkuuluvaisuudella? Mikä osa ihmisten välisestä kemiasta on se, jota lakien ja säädösten avulla on mahdollista säädellä?

Vanhanaikaisena ihmisenä kannan huolta lapsista. Kaikenlaisissa liitoissa. Se, millaisia aikuisia on perheessä, ei ole ehkä sittenkään niin ratkaisevaa kuin se, että aikuiset ovat luotettavia ja lujia. Niin lujia, että pystyvät ottamaan vastaan elämän kapeikot, vastoinkäymiset ja kaikkien uhmakausien kuohunnat.

Meidän suuriin ikäluokkiin kuuluvien kotitaustat ovat olleet keskenään paljon samanlaisempia kuin nykyisten perheiden. Kodit olivat vaatimattomia tai vielä vaatimattomampia, karumpia kuin nykyään. Silti, harva kai joutui kotiaan häpeämään. Avioeroja oli vähemmän, salatun kivun ja epäsovun määrää en tosin uskalla arvailla. Usein pysyttiin yhdessä lasten takia. Että lapsilla olisi hyvä.

Tässä maailmassa tarvitaan koteja, jotka ovat kuin linna. Sellainen linna, jossa lujat seinät kestävät kaikki myrskyt ja jossa on turvallista olla, kasvaa ja ottaa askelia ulos maailmaan. Koteja, joissa on vakautta ja vapautta oikeassa suhteessa. Vanhempia, jotka uskaltavat hyväksyä sen, että vanhemmuus on vanhemmallekin kasvattava kokemus. Lopullinen aikuistuminen.

Haluaisin, toivoisin, tahtoisin että keskustelu tasa-arvoisista liitoista hiljenisi. Haluaisin, että alettaisiin keskustella ja toimia lapsenarvoisten liittojen puolesta.

Äidit, kaikessa läsnä

Sammatin kirkko, etualalla Lönnrotien perhehauta. 

Kalevalanpäivänä ollaan myyttien, arkkityyppien äärellä. Kerrataan Väinämöisen, Ilmarisen ja Kullervon vaiheita. Lemminkäinen ja Joukahainen, uhmakkaat raikulipojat. Kyllikki, Aino ja Pohjolan tytär, rakkauden etsijät.

Ja lopuksi, vaan ei viimeiseksi, äidit. Uhrautuva, uuttera Lemminkäisen äiti, määrätietoinen Louhi, joka naittaa tyttärensä menestyvälle ammattimiehelle, yrittäjälle.

Sain kunnian vierailla Emilian kerhossa, kiitos siitä. Keskusteltiin Kalevalan henkilöistä. Jokainen sai kertoa, kuka olisi ja kenen luonteenpiirteitä löysi itsestään.

Löysimmehän me.  Pohjamateriaalina olivat Kalevalaseuran nettisivuilla julkaistut luonnekuvaukset, www.kalevalaseura.fi

Lemminkäisen luonnekuvauksessa korostuu rohkeus, avoimuus uusille haasteille. Mutta samalla Lemminkäistä harmittaa, kun äiti puuttuu hänen asioihinsa.

Ajatus lähti sivupolulle. Äitini kuolemasta on kauan, kymmeniä vuosia. Silti, toisinaan mietin, miten äiti olisi jossakin tilanteessa toiminut, millä tavoin ongelman ratkaissut, minkä vaihtoehdon valinnut. Äiti ei puutu minun asioihini, ei voikaan puuttua, mutta joskus minä omalla tavallani turvaudun äidin apuun, kysyn neuvoja. Onkohan kenelläkään muulla vastaavia ajatuksia?

Nämä viisaat, ihanat naiset vastasivat niin upeasti, että liikutuin kuunnellessani. Kyllä, pitkän elämän kokeneet, monta lasta kasvattaneet isoäidit ja isoisoäidit muistivat hekin omia äitejään. ’Äiti oli hyvä talousihminen ja taloudellinen, koti oli aina puhdas ja siisti.’  ’Äiti kasvatti meidät työntekoon, olen siitä kiitollinen’. Suhde äitiin oli kasvanut koko elämän ajan, muuttunut, mutta se oli olemassa vaikka äiti oli vain muistoissa. Joku muisti, miten elämä äidin viimeisinä aikoina muuttui, enää ei tarvinnut olla niin kiinni työnteossa, vaan lämpimälle läheisyydelle oli tullut tilaa.

Kalevala on Elias Lönnrotin kokoama kansalliseepos. Jokainen kirjoittaja kirjoittaa aina samalla omasta itsestään ja uskon, että Eliaskin suodatti eepokseen omaa sieluaan. Valitsi runotoisinnoista ja säkeistä ne, jotka parhaiten vastasivat hänen käsityksiään. Kalevala on paitsi kuvaus Suomen kansan vanhoista ajoista, myös dokumentti Elias Lönnrotista.

Paikkarin torpan suuri perhe asui pienessä tuvassa, ahtaasti. Kuva suurmiehen äidistä, Ulrikasta on kaunis ja valoisa. Äiti piti huolta lapsistaan, kaikissa oloissa. Kun poika lähti piirilääkäriksi Kajaaniin, vanhemmat matkustivat mukana – vain äiti palasi myöhemmin kotiin Sammattiin.

Kalevalan kokoaja teki mittavan päivätyön suomalaisen sivistyksen hyväksi. Eläkevuosinaan hän uurasti sanakirjatyössä ja suomalaisen virsikirjan parissa. Perheen elämässä suru seurasi toistaan ja isä suuntasi energiansa työhön.

Äiti pelasti Lemminkäisen elämälle. Emilian kerhon äidit ja isoäidit olivat tehneet täyden työpäivän perheittensä hyväksi, mutta edelleenkin, heillä oli lämpimiä ajatuksia äideistään. Ja äidit, juuri nämä suomalaiset äidit ovat tehneet pieniä ja isoja ihmeitä.

Kalevalan päivänä äidit ovat läsnä ja tärkeitä.

Sillä ilman äitejä eivät Lemminkäiset selviytyisi.

Kajaanin Elias kesällä 2014. 

Mukaan otetaan

Tämä palanen hiljaisuutta.

Tuuli puuni latvuksessa.

Lempeä tähti, joka syttyy myöhään yöllä.

Pakkaa laukkuun myös

Pienen käden kevyt jälki

Se, joka painui ikkunaruutuun,

Kun orava vilisti oksalta toiselle.

Älä missään tapauksessa unohda

Vanhaa kulunutta kirjaa.

Sitä, jossa on kannessa lukee Muistoja.

Vaikka sitä kirjaa ei enää edes ole.

Muistoissa vain.

Ota ne valkoiset,

Vähän jo tuhruiset

Villasukat.

Niissä on tämän lattian kosketus.

Ja ovathan ne lämpöiset.

Illalla.

Ja ota kaikki muut

Tärkeät ja tarpeelliset

Ja välttämättömät

Helposti pestävät

Siliävät

Kyllä sinä sen jo muutenkin tiedät.

Pakkaa tärkeimmät reppuun.

Ihan tavallinen lähtö

Eikä minun sieluni meinaa millään

Päästä kyytiin.