Voi Rohvessoori, minkä tekivät!

Vuosia sitten kävin Kajaanissa. Oli muutama tunti aikaa ja niin lähdin etsimään kaupungista tuttuja.  

Aloitin kirkosta, upeasta taivasta tavoittavasta hirsitemppelistä, holvien ja kristallikruunujen alta. 

Torin laidalla oli pieni raatihuone, entinen hallintorakennus ja juhlatila, nykyään ainoastaan juhlatila. Raatihuone oli suljettu, mutta seinälle kiinnitetyissä opastauluissa kohtasin ensimmäisen kerran tutun miehen Sammatista, Elias Lönnrotin. ’Ei ole Ellulla hevoista, emäntät ei ensinkänä’, taulu siteerasi vanhaa laulua. 

 

Kajaanin vuosinaan Elias Lönnrot (9.4.1802-19.3.1884) taisteli nälkää ja kulkutauteja vastaan. Piirilääkärin vastuu oli lähes rajaton, sairastuvissa elämän ankaruus käsinkosketeltavana lähellä. 

 

Katovuosien hätäruoka oli pettu, jonka sisältämät sulamattomat ainekset eivät kaikille sopineet, lääkärillä oli siitä omiakin kokemuksia. Lönnrot suositteli petun korvaajaksi pohjoisilla kangasmailla kasvavaa puhtaan valkoista pallojäkälää, se oli helpommin sulavaa, käyttökelpoista ravintoa. 

 

Kaikkia avun tarpeessa olevia ei yksinäinen lääkäri henkilökohtaisesti pystynyt tapaamaan, mutta hän jakoi neuvoja ja ohjeita. Lähestyessään kansaa, talonpoikia ja muuta väkeä hän kirjoittaa kauniisti, selkeästi ja havainnollisesti, suomen kielellä. 

Isällisiä ohjeita ja elämänläheisiä neuvoja, tunnetuin lienee Suomalaisen talonpojan koti-lääkäri vuodelta 1839. 

 

Ruotsinkieliset hallintomiehille lähetetyt viestit antavat aivan erilaisen kuvan kirjoittavasta tiedemiehestä: sävy on tiukka, vaativa, vaatimukset perustellut. Kun nälkä kolkutti ovella, Lönnrot edellytti esivallalta toimia. Asiat etenivät verkkaan, posti kulki liian hitaasti. 

 

Kajaanin aika (1833–1854) loi pohjan Elias Lönnrotin elämäntyölle. Lääkärintyön lomassa hän otti virkavapaata ja lähti kaukaisiin kyliin tavoittamaan vanhoja runoja ja niiden taitajia. Runoista alkoi uusi elämänpolku. 

Ja vihdoin, Elias Lönnrot, siinä hän istuu veden äärellä! Katselee sinne, missä ennen oli saha, nykyään tehdas. Ehkä hän kaipaa rakastettuaan, Mariaa. Kyllä Elias hyvän emännän löysi, mutta menetti hänet aivan liian aikaisin. 

Mauno Oittisen veistos on paljastettu vuonna 1942. 

Suunnistan Kajaanin vanhalle hautausmaalle, etsin pienen Elias-pojan hautaa, mutta en löydä, toki sen sanotaan olevan hyvin vaatimaton. 

Tapaan monta iloista ihmistä, naisia, jotka huoltavat läheistensä muistomerkkejä, ehkä he vielä muistavat pienen Eliaksen leposijaakin. 

 

On riennettävä sovittuun tapaamiseen, löytöretki ja etsiminen päättyy.  

 

Rohvessoori Vanhan kirkon naapurissa 

 

Helsingin Elias Lönnrot on saanut seurakseen Väinämöisen ja Kantelettaresta Immen, Antero Vipunen lymyilee patsaan alaosassa. Helsingin patsas kertoo sen osan Elias Lönnrotin elämäntyöstä, jonka moni helpoimmin muistaa ja joka meille on ensimmäiseksi opetettu. 

 

Ei Kalevala huono suoritus ole, itse asiassa se on 33-vuotiaan tutkijan työksi huikea saavutus, mutta sammattilainen sieluni säie särähtää, kun Elias Lönnrotin muut ansiot sivuutetaan.  

Elias Lönnrot hallitsi kansan kielen ja hallinnon ruotsin. Suomen kielestä tuli sivistyskieli juuri Elias Lönnrotin ansiosta. Siellä missä oikeata osuvaa sanaa ei ollut, sinnehän teki uuden ilmauksen. Lönnrot sanoitti monia elämän ja tieteen aloja. Muita vaihtoehtoja ei ollut, Lönnrotilla oli sisua ja kyky tehdä uutta ja kehittää äidinkieltään.  

 

Elias Lönnrot oli niin paljon enemmän isänmaalleen, etten voi hyväksyä sitä, että vanha, sortovallan pelossa salaa vuonna 1902 paljastettu Emil Wikströmin työ on turmeltu ja töherretty. Siinä on jo vanhaa patinaa, enkä tiedä, miten professori viihtyy vilkkaan ajotien vieressä, mutta yhtä kaikki, se on meidän Elias, suurmies. 

 

Tiedemies kotimaisemassaan 

 

Sammatin Elias Lönnrot on varttunut tiedemies - vai onko hän sittenkin kaiken kiireen keskellä kotitalonsa pihamaalle pistäytynyt, ulkoisesti ja käytökseltään vaatimaton tutkija?  

Valkjärvi välkkyy sinisenä, kevät on tullut ja vihreys valloittaa pian maiseman. 

Kun olin lapsi, oli hienoa päästä Paikkarille ja Eliaksen syliin istumaan. Siitä otettiin kuva, pienellä kameralla. 

Sama kuvakulma on käytössä edelleenkin, kun tullaan Paikkarin torpalle, otetaan kuva Lönnrotin patsaan äärellä. Hienoa siellä on käydä, nauttia tunnelmasta. 

 

Sammatti on Elias Lönnrotille paljosta kiitollinen: seurakunnasta, kirkon kohennuksesta, virsikirjasta, saarnoista, jotka Lönnrot luki postillasta, ohjeista, joita hän antoi nälkävuosien aikaan, kirjastosta, koulusta, emännyyskoulusta ja viisaan hyväntekijän antamasta vilpittömästä tuesta.

 

Vappuna 2022 Elias Lönnrot lakitettiin ensimmäisen kerran, yliopistoon kirjoittautumisen 200-vuotisjuhlan kunniaksi. Tapahtumasta on tullut perinne, sen alkuunpanijana on ollut professori Minna Hannula-Sormunen. 

 

Patsaansa Elias on ansainnut, Eino Halosen veistos on vuodelta 1953. 

 

Turun kolme vekkulia, jotka tekivät suuria

 

Missä kaikki oikeastaan alkoi? Yksi tiedemiehen uran ensimmäisestä etapeista oli kirjoittautuminen Turun Akatemiaan vuonna 1822, yhdessä Runebergin ja Snellmanin kanssa.  Harri Kivijärven patsaassa vuodelta 1968. Kolme vekkulia seikkailee Turun Yliopistonmäen rinteessä. 

Täältä alkoi opintie. Opiskelemaan pääseminen oli köyhälle pojalle jo saavutus. 

 

Minkä teitte, pahalaiset! 

 

Minkä teitte pahalaiset!  Töhritte hienon vanhan patsaan ja teitte tiedemiehestä ja suurmiehestä rikollisen. Ettekö te ajatelleet, ettekö te tienneet, ettekö ymmärtäneet? 

 

Tämänkin kirjoituksen aikaansaamiseen on tarvittu enemmän Elias Lönnrotin luomia ja käyttöön ottamia sanoja kuin kirjoittaja edes osaa laskea tai arvata.

Sanoilla on arvonsa ja merkityksensä, ne ovat kirjoittajien työvälineistä kalleimpia! 

Jo niidenkin takia olen tuohtunut! 

 

Elokuun yö ja aamu

Aika pysähtyy. Maisema on liikkumaton kuin valokuva. Veden pinnan tyvenestä jokainen oksa ja lehti katsoo kuvaansa. Ollaan varjojen puolella, kontrastit korostuvat. 

Illan tyvenessä jokainen yksityiskohta toistuu tarkkana veden kalvolla. Metsä on hiljainen, soidinlauluja ei enää kuulu, joskus yksinäinen huuto, johon ei aina vastata. 

 

Rannan metsikkö elää valossa. Päivän kirkkaus vaihtuu tummaan viivapiirrokseen, kunnes auringonlaskun värit hyvästelevät puut ja antavat lupauksen uudesta valoisasta. 

Kaukana ulapalla liikkuvat tummat lintujen hahmot, kuikkien kokoontumisajot kaukana kameran ulottumattomissa. Täällä niillä on tilaa vetäytyä katseilta piiloon. Rannan kivet nousevat pinnan yläpuolella tummina hahmoina. 

 

Auringon laskun aikaan alkaa uusi näytelmä. Pilvien ja auringon raanuraidat kirjovat taivaan ja ulapan kunnes värit hiipuvat yksitellen, pimeyteen. Jokainen ilta kertoo uuden tarinan, uudet värit. Kun päivä on hiipunut yöksi, huomaa, miten etäällä olevista asumuksista kajastaa valoja. 

 

Päivällä ulappa hehkuu sinisenä, tuuli raidoittaa järven pinnan, kivet saavat muotonsa ja värinsä takaisin. 

 

Aamulla maiseman värit ovat palanneet.  Kevyt tuulenviri on saanut veden elämään. Illan tarkat kuvat muuttuvat järven pinnalla eläviksi, liikkuviksi hahmoiksi.  

 

Vanhat kivet katsovat maisemaa. Kaikki vuodenajat, kaikkien päivien hetket, kaiken kokeneet, tyynesti tarkkailevat. Ihminen viipyy hetken, ihmettelee, kivet jäävät. 

 

 

 

Älkää kertoko kenellekään – vai kertoisitteko sittenkin?

Elämäkin on joskus kivikkoista.

Nämä voivat olla vähän noloja juttuja. Vai ovatko?

 

Olympialaiset ovat ohi. Kaksi vuotta talvikisoihin, neljä seuraaviin kesäkisoihin, sitten se taas alkaa. Pari vuotta saa olla olympiarauhassa, vaikka muita kisoja välikautena riittääkin. Saa olla rauhassa myös selityksiltä. 

 

Ei sellainen urheilija mikään ole, joka ei tappiotaan yrittäisi selitellä. Olen kirjoittajan urallani kuullut kaikenlaisia tarinoita. Hajonneista letkuista ja muista auton osista, mahdollisista ja mahdottomista tapahtumista. Klapihommissa ja muualla kipeytyneet lihakset olisivat myös klassikoita, elleivät olisi niin kuluneita juttuja. 

Selityksiä joka lähtöön, ihme, ettei kukaan ole hoksannut tehdä siitä liikeideaa?

 

Mutta se, että urheilijat punovat ympärilleen selitysten verkon jo ennen kuin kisa edes alkaa, sitä en ymmärrä.  

Ja aikanaan palauttavat selityksensä koko kansan mieliin, kun käy juuri niin kuin oli odotettukin. Ei ollut asiaa finaaleihin, hyvä että peruskilpailu päästiin läpi. Ei kuullosta hyvältä eikä mukavalta. Eivätkö juuri nämä kisat olleet kaikista tavoitteista se korkein?   

 

Miksi joku näkee näin paljon vaivaa jo ennen kuin pääsee suorituspaikalle? 

Tenavissa kerrotaan pelistä, jonka Jaska Jokusen joukkue häviää: Voiton avaimet olivat käsissämme. Sitten peli alkoi. 

Jaska Jokunen oli yrittänyt luoda joukkueeseensa voitontahtoa, yrittänyt edes. 

 

Onko tämä kaikki urheilijan vika ja virhe. Tuskin. Ei ollenkaan.

Mutta kertooko selittelyn ja ennakkoselitysten tulva jotain siitä, millaiset pelot ja epäilykset urheilijoita piinaavat? Ei huipulla ole helppo olla, mutta silti.

Jos mitalia ei tule, kansa kääntää selkänsä, tukijat luopuvat toivosta, ellei julkinen sana niin sitten vielä julkisempi some nuijii kilpailijan maan rakoon. Tai ainakin melkein.

Onko häviäminen niin noloa, ettei edes uskalla kunnolla yrittää? Onko helpompaa antaa periksi jo ennen kuin on edes kilpailtu? 

 

Kirjoitin kauan sitten, kevyttä pakinatyyliä tavoitellen, miten kotijoukkojen pitää suhtautua kotiin palaavaan urheilijaan. Juttu meni suunnilleen näin:

Jos kilpailuissa on mennyt hyvin, on tullut onnistuminen ja mitaleita, urheilijaa pitää kehua, kannustaa ja rohkaista. Kertoa, kuinka hyvä hän on ja kuinka ylpeitä kotijoukot ovat. Kiittää hyvistä suorituksista. 

Entä jos on tullut tappio, kaikki on mennyt pieleen, mitä silloin pitää tehdä? Aivan oikein, urheilijaa pitää kehua, kannustaa ja rohkaista. Kertoa, kuinka hyvä hän on ja kuinka ylpeitä kotijoukot ovat. Kiittää hyvistä suorituksista. 

Editointivaiheessa joku ihmetteli, miksi sama asia sanottiin kaksi kertaa ja käytti punakynää. 

Ei se niin helppoa ole, ymmärtää, että kannustus ja kiitos on kaikille parhaansa tehneiden yrittäjien ja kilpailijoiden oikeus ja saavutettu etu. 

 

Miksi me annamme toisillemme niin vähän kiitosta? Miksi me emme koskaan sano ääneen, kun joku on yrittänyt ja tehnyt parhaansa? Vilpittöminkin kiitos on usein vastahakoisesti mutistu no jooo…  kyllähän se, joo… 

Osaammeko me edes kehua, häntä, joka panee kaiken peliin ja yrittää?

Viisas ja jonkin verran kilpailuja kokenut osaa jo varautua ja rakentaa itselleen suojaverkon, selitykset, joita tarvitaan, kun kaikki ei mene parhain päin. 

Selittely kuluttaa niitä sielunvoimia, joita tarvittaisiin kilpailuissa, se syö suoritusta jo ennen kuin peli on edes alkanut.

 

Vaatii suurta rohkeutta myöntää, että tein parhaani, mutta muut olivat vielä parempia. Olla rehellinen ja suora, vaikka se sielua viiltääkin. 

 

Urheilu on yhteiskunnan peili. Se, mitä tapahtuu kentillä ja areenoilla, tapahtuu kaikkialla, mutta ei aina yhtä suuren julkisuuden säestämänä.

Osaammehan me kritisoida ja mollata, mutta osaammeko me kiittää ja kannustaa? Uskallammeko me antaa arvoa myös toiselle ihmiselle, ilman, että pelkäämme sen rapauttavan omaa arvovaltaamme? Jakaa tukea ja ymmärrystä, ei vain rahana vaan myös sanoin ja teoin. 

Ei ole sellaista elämän aluetta, missä terve itsetunto ja toisen ihmisen arvon tunnustaminen eivät olisi hyväksi. 

PS. Oletteko huomanneet? Paralympialaisissa ei selitellä. Kisataan iloisesti ja hyvällä asenteella! 

 

PS. 2. Kertoisiko joku joskus selostajille, mitä tarkoittavat tietoliikenneyhteydet ja äänentoisto? Ettei tarvitsisi huutaa niin lujaa? Suomen ja ulkomaiden välillä on useampia äänenvahvistimia. 

Normaalilla äänellä puhutusta selostuksesta saa paremmin selvää kuin tolkuttomasta huudosta. Normaalilla nopeudella puhuttua olisi helpompi kuunnella. 

Vaikka onhan se toisaalta näinkin: jos huutaa lujaa ja sanoo sanat konekivääritempolla, kuuntelijan kärsimys ei kestä niin kauan.  

Ainakin, jos kuuntelija on kärttyinen isoäiti. 

 

 

 

 

 

 

 

Lähtö

 

Yövalo ei enää syttynyt. 

Se, mitä olin aavistellut ja hiukan pelännytkin, oli tapahtunut.  

 

Hän oli jo tiennyt vuoronsa kohta olevan. 

Ajatus oli yhtä kirkas kuin aina, sanavalmiin naapurin kertomuksia ja kommentteja oli  ilo kuunnella, harvoin osasi itse vastata yhtä napakasti.  

Kun fysiikka alkoi pettää ja jaksaminen hiipua, kiinnostus maailmaan väheni. 

-       Mitä minulla enää on odottamista, kun ei mikään ole uutta, kuului sängyn pohjalta väsynyt ääni.

-       En minä enää, en minä jaksa. 

-       En minä päiviänikään enää halunnut pitää, en minä jaksa. 

Kun vuoteesta ei enää ollut helppo nousta, oli pakko siirtyä hoivattavaksi. Jaksaminen väheni. Kipeä odotus jatkui.  

 

Joka ilta naapurini sytyttivät yövalon. Näin kajastuksen ikkunastani, kun katselin naapuritaloa. Joskus keittiön pöydän yläpuolella olevaan lamppuun syttyi valo, kirkas lamppu keskelle pimeää maailmaa, isommasta ikkunasta näkyi hetken ajan lampun loistetta. Sitten oli taas vain yövalo. 

 

Lähdin matkalle. Palattuani tajusin, ettei yövalo enää syttynyt. Tapasin naapurin tädin elämänkumppanin, joka pihakeinussa kertoi uutisen. Levollisin sanoin. Lähtö oli ollut hyvä, vaikka se monen sydäntä kouraisikin. Aika oli tullut täyteen, pitkä elämä päätepisteeseen. Lähtöä oli osannut odottaa, mutta vasta kun se oli totta, ikävä tuli sieluun. Kaikkea ei voi ennakoida eikä harjoitella. 

 

 

Jäähyväisten keskellä ajattelin, mitä kaikkea olin saanut ja miten sitä kaikkea en koskaan voisi mitenkään korvata. Meidän suhteemme oli pitkä, siitä ehti tulla vuosikymmenien mittainen. Tiesin ja luotin, että naapurin täti oli, tiesin, mitä voisin häneltä kysyä, tiesin, että hän tietäisi joistakin asioista enemmän kuin kukaan. 

Lähipiirissäni ei ole enää ketään, joka olisi kokenut sotavuodet ja osaisi niistä ajoista kertoa. Eikä kukaan ole puhunut kokemuksistaan yhtä eloisasti ja havainnollisesti. 

 

Enkä tunne ketään, joka olisi osannut yhtä luontevasti solmia ihmissuhteita ja tutustua kanssaeläjiin. Kun kuuntelin kertomuksia, ohitseni kulki kavalkadi, jotkut jollain tavalla tuttuja, monet uusia. Ihmisiä eri vuosikymmeniltä. Vaikka omat ikätoverit poistuivat, uusia tuttuja tuli tilalle. Miltei sadan vuoden elämänkokemus antoi rikkautta, myös meille naapureille. Rikkautta, jonka edellytys oli hyvä muisti – varmasti ihmisten kohtaamiset ja moninaiset lämpimät suhteet auttoivat muistamaan.  

 

Aina riitti mielenkiintoa lasten ja lastenlasten elämään, aina piti kertoa, millaista koulussa oli ja miten päiväkodissa pärjättiin. Lapsia kasvatetaan rakkaudella, 

huomiolla ja mielenkiinnolla ja lapsia voi todellakin koko kylä kasvattaa, olivatpa omia tai ei. 

 

Pienen tuvan emäntä sai täyden ja pitkän elämän, rakastettuna ja arvostettuna. Hän luopui elämästään arvokkaasti. Yhtään sukulaista ei ollut enää elossa, mutta saattoväessä oli monta hyvää ystävää.  

 

Jos suhteisiin tuli säröä, hän osasi myös vetää rajoja. Viimeisinä kuukausinaan hän oli väsynyt eikä enää jaksanut kaikkia lähellään. Yksityiset ajatuksensa hän vei mukanaan. 

 

Kotikirkossa soivat tutut virret.  Saattoväkeä muutama kourallinen. Laskimme kukkamme, hiljennyimme. Siunauspuhe, pappi lauloi yhden vainajan lempilauluista ja siunasi. Arkku oli harmaa, niin kuin oli toivomus ollut. Pieni, kevyeksi kuihtunut ihmisen kuori, suuri sielu oli jo matkustanut tuonilmaisiin. Myrskyluodon Maijan soinnut saattoivat arkkua autoon. 

 

Kukat kerättiin pois ja vietiin kotipihalle, odottamaan uurnanlaskua. Juotiin kahvia, muisteltiin. Elämänkumppani, harmaahiuksinen herra, jäi pieneen tupaan, muistojen keskelle. 

 

 

Katselen pientä tupaa. Se on osa kylän maisemaa. Kaunis, vaatimaton, yhden perheen ja pitkän elämän koti. Silloin, kauan sitten, pieni perhe rakensi sen yhdessä. Siitä piti tulla koko perheen koti, mutta isä sairastui ja niin äiti ja tytär jäivät uuteen kotiin asumaan, aikanaan vain tytär ja sitten hänen puolisonsa. Melkein koko elämä samojen seinien sisällä, onko sellaistakaan enää? 

 

Muutaman viikon kuluttua pihalla alkoi taas näkyä liikettä. Yhteisen elämän viimeinen vaihe oli verottanut elämänkumppanin jaksamista, univelkaa kertyi.  Kun tilanne rauhoittui, oma rytmi alkoi palautua. 

 

Elämä jatkuu. Talviöinä kuu nousee pienen tuvan katon yläpuolelle, valaisee lumisen puutarhan, katselee jyrkkää kattoa. Linnut löytävät lintulaudan keittiön ikkunan alla, nopeat siivenlyönnit tuovat eloa talviseen pihaan. Elämä, vuoden kierto.  

 

 

-       Katsoisitko kirjahyllyä? Olisiko siinä jotain tärkeää? 

Oli siinä, paljon kauniita vanhoja niteitä, sarjoiksi koottuina, muistoina ajalta, jolloin lukeminen tarkoitti sanoihin syventymistä iltalampun alla, illan hiljaisuudessa. Oma Maa, nahkaselkäinen, kellastunut. Hilja Haahti, Johannes Linnankoski, Eeva Joenpelto. Vanhat, upeasti sidotut ja kansitetut kirjat olivat järjestyksessä, joka kertoi omistajasta, lukijasta. Elämä oli edennyt, hyllyt täyttyneet. Arvoteoksia, omistajalleen arvokkaita. Mitä muuta niiden olisi pitänyt olla? Ei muodikkaita ismejä, ei pintaliitoa, asiaa ja oman aikansa tärkeitä kirjoja. 

 

Ihmisen kuvan voi nähdä monessa. Millaisen maailman hän jättää taakseen, miten rakentaa kotinsa, millaisen kuvan läheisimmät esineet hänestä muodostavat. Henkilökohtainen tyyli, olemus. 

 

Jokaisen on joskus lähdettävä täältä. Miksi hyvä kuolema ei ole kaikkien loukkaamaton oikeus? 

 

Meillä on suosikkimme. Laulajat, missit ja mallit, teeveestä tutut ihmiset, joille julkisuus ei myönnä lupaa väsyä julkiseen rooliinsa, uupua. 

 

Julkisuus on pahimmillaan saalistusta. Kun vuosia sitten tallennettu esitys näytetään televisiossa, on monen vaikea uskoa, ettei taiteilija enää kykene samaan tai täsmälleen samanlaiseen.  

 

Julkisuudessa eläminen on työ, josta on oltava oikeus jäädä aikanaan eläkkeelle, vetäytyä yksityisyyteen. Kipeänä tai väsyneenä tai vain tietoisena siitä, että oma elämäntehtävä on täytetty. Vaivojen ja ongelmien julkinen vatvominen ei ole kovin tyylikästä eikä inhimillistä. Ei ennen kuolemaa eikä etenkään sen jälkeen. 

 

Kaikkiin kysymyksiin en tiedä vastausta. Mutta tärkeimmät tiedän, ja se on paljon. Katselin kirjahyllyä. Isäntä seurasi vierestä, hymyili hiljaa. 

 

Halasimme lämpimästi. Meillä on hyviä muistoja. Vaikka yksi elämä päättyi, muistot elävät ja niiden vaaliminen on meidän vastuullamme. Meidän kaikkien vastuulla. 

 

Hyvää matkaa sinne pilvien taakse, taivaan tarhoihin! 

Kiitos, että olit, kiitos, että jaksoit olla niin kauan!