Vanha resuinen aika ei palaa. Onneksi.

Tämä kaikki oli todellisuutta vielä pari viikkoa sitten: 

Päälehden pääkirjoitussivulla patistettiin kuluttajia tekemään parempia valintoja vaatekaupassa. 

Joku huomasi tilaisuutensa tehdä politiikkaa ja kirjoitti mielipidesivulle lisää kierrätyslakeja ja säätelyä vaativan ponnen. Sitten toimittaja meni näyteikkunaan ja sovituskoppiin ja antoi kuvata melkein noloja tilanteita. 

Herrajjee, eikö me aikuiset enää osata edes itseämme vaatettaa? Pitääkö tähänkin olla neuvojat ja säännöt? 
Ja vaateahdistus, sekin vielä!                                                                 

Kun köyhä torpan äijä kuoli, jäämistö jaettiin perheen kesken. Ellei lähipiirissä ollut ottajaa, leski piti huutokaupan ja pani käyttökelpoiset pitovaatteet myyntiin. Järjestelmää, jolla epäsopivat vaatteet olisi voitu sysätä kaukomaan lapsien riesaksi, ei vielä ollut olemassakaan. Eikä sitä edes olisi tarvittu. Jokainen kankaanpala käytettiin tarkkaan, lopuksi riepuna ja räsynä. Ja olihan niille roposillekin tarvis.

Kuulun suuriin ikäluokkiin. Minun varusteeni olivat osin jo uusia, osin vanhasta tehtyjä, mutta äidin ompelemia. Kun mekko kävi pieneksi, se annettiin sukulaisperheen nuoremmille. Vanha vaate kelpasi ja kesti, kunnes kului loppuun.

Pula-ajan ihmisillä tavaraa oli vähän, oli pakko säästää, huoltaa, hoitaa – heikoillakin välineillä. Sitten tuli nailonpaita, hikinen ja kalsea päällä, mutta ainakin yhden vaatteen osalta pyykkäri saattoi huokaista, kun peseminen kävi nopeasti eikä silitysrautaa tarvinnut kuumentaa. Nailonpaidan vanavedessä purjehtivat muut tekokuidut vaatekaappiin. 

Kuolinpesien vaatteita ei enää kukaan huutokauppaa. Jäämistöä viedään keräykseen tai siivotaan vaivihkaa pois näkyvistä. Jos vanhat resut toimitetaan mahdollisimman kauas pois näkyvistä, onko sekään niin armeliasta ja sivistynyttä? 

Puhtaat ja siistit vaatteet ovat ihmisen perusoikeus. Jokainen voi pukea puhtaan paidan vaikka joka päivä, jos haluaa. 

Ja nyt, 2020-luvulla, ne käskivät oikein pääkirjoitussivulla hankkimaan laadukkaampia ja kestävämpiä vaatetta, kierrättämään ja huoltamaan. Niin kuin sitä ei yhden elämän aikana jo olisi opittu. 

Tottamooses, onko niillä uutisista pulaa! 

Mutta sitten kaikki muuttui. 

Tuli kaukomaan korona ja täräytti arvot uuteen uskoon. 

En ole ollenkaan iloinen tästä viruksesta, toivottaisin sen mieluiten ties minne, jonnekin pois tästä ihmisten maailmasta. Mutta ei se taida olla noin vain toivotettavissa. 

On vain toivottava, että ahdistus vähitellen helpottaa ja opitaan olemaan. 

Enää ei puhuta kierrätyksestä, vaan käsienpesusta ja hygieniasta. Nyt pitää osata niistää, yskiä ja aivastaa oikein. Melkein kaikki ne tilaisuudet, joissa voisi käyttää limunaativaatteita, on ainakin joksikin aikaa peruutettu.

Antaisin kaukomaan lapsille sittenkin mieluummin hyviä vaatteita kuin huonoja viruksia. 

Tulevaisuus on pelottava ja samalla mielenkiintoinen. 

Kun tästä selvitään, ollaan uusien arvojen äärellä. 

Toivottavasti oikeampien.