Kolmas sanoilla piirretty kuva

Kolmas huoneentauluista vie ajatukset…

 niin, muistoihin.

Saima Harmaja (1913-1937) oli runoilijoista runoilijoin. Nuorena kuollut, elämänsä aikana kolme kokoelmaa julkaissut runotyttö. Neljäs kokoelma, jonka nimiruno on huoneentaulun aiheena, ilmestyi postuumisti, kirjoittajan menehdyttyä tuberkuloosiin. Runoilijan kuoleman jälkeen on julkaistu otteita Saiman päiväkirjoista, jälkeenjääneitä runoja, tehty tutkimuksia. Runotytön elämäntyö ja persoonallisuus kiehtovat.

Saima Harmajan runon ensimmäiset säkeet olivat edesmenneen ystäväni Marjan kuolinilmoituksessa. Saima Harmajan tavoin Marjakin vietti suurimman osan elämästään Lohjanjärven rantamaisemissa. Saima Jalassaaressa, Heimon huvilassa, Marja Karkalissa.

Nämä naiset eivät olleet aikalaisia. Marja oli tarkkaan perehtynyt Saima Harmajan elämäntarinaan.

Marjan kanssa olimme bestikset. Marja oli tehnyt monipuolisen työuran maatalon emäntänä ja opettajana. Elämänsä viimeisinä vuosina hän omistautui kotiseututyölle ja sai työstään ansaitsemaansa tunnustusta ja arvonantoa. Tapa, jolla Marja tähänkin työhönsä suhtautui, oli esimerkillinen. Hän perehtyi kirjoihin, luki lähteitä, omaksui tietoa. Koskaan hän ei noussut oppaan paikalle bussiin valmistautumatta. Marjalla oli hallussaan valtava määrä tietoa, mutta se ei merkinnyt, etteikö hän olisi tiedostanut osaamisensa aukkoja ja puutteita ja yrittänyt sinnikkäästi saada niihin täydennystä. Mitä tahansa opastettavat kysyivätkin, hän osasi vastata.

Iltaisin, kun olin kotona ja viimeistelin töitäni ja kirjoituksiani, Marja saattoi singauttaa sähköpostin. Tiedätkö, miten, mistä löytäisin tietoa – tai: tiesitkö, että? Sain juuri haltuuni tämän, eikö olekin mielenkiintoinen aineisto?  Yritimme auttaa toisiamme, antaa palautetta, jakaa yhteistä tietoa. Se, että me molemmat olimme jonkun asian oivaltaneet, oli hyödyksi molemmille. Marja oli sparraaja ja ateljeekriitikko, itse yritin antaa vuorostani jotain, mutta olin enemmän saava kuin antava osapuoli.

Intohimo tehtävään voi olla tärkeämpää kuin muodollinen sivistys tai joku muu ominaisuus. Kun pontimena on intohimo ja rakkaus aiheeseen, esteet voitetaan ja mahdotonkin muuttuu mahdolliseksi. 

Saima Harmajan elämä päättyi 23-vuotiaana, mutta jo sinä aikana hän ehti kirjoittaa loistavan tuotannon, neljä runokokoelmaa ja sarjan myöhemmin julkaistuja oheistekstejä. Hän halusi elää, mutta aavisti aikansa rajallisuuden, hänellä oli kiire kirjoittaa näkyviin kaikki se, minkä oli kokenut. Matkoillaan, kotona Helsingissä, sairaalassa ja rakkaassa Heimon kesäpaikassa Lohjanjärven vesien äärellä. Hän sai aikaan tuotannon, joka elää, vieläkin.

Kaukainen maa on sekä läheinen muisto että kunnianosoitus runoilijalle. Kaiken koetun jälkeen se säteilee mielen pohjalla kuin jalokivi.

Tämän runon äärellä muistan myös ystävääni.

KAUKAINEN MAA

Vuoskymmenen soutanut venhoni
olen Lohjanjärven vesiin.
Se varhain mieleni tenhosi,
jo välkkyen lapsen kesiin.
Selän tyynen siintoon pilviä ui,
vaan kastaen loistavan rinnan
kuin joutsenet parviin laskeutui
ne alle kuultavan pinnan.

Elokuussa, kun hämy ihmeellinen
sinihahtuvin hiipii illoin,
veden kuultoon piirtyvät väristen
ujot hopeatähdet silloin.
Kevätyöt ne soutajan mieleen tuo,
kun on taivas hentoa tulta,
vene yksin vienoja aaltoja luo,
ja juovia saa veden kulta.

Maan päällä ei paikkaa kauniimpaa
kuin heleä saaren rinne.
Sija lapsuus-unten se on, kotimaa,
sydänjuurin ma kuulun sinne.
Majan ympäri koivut on valkeimmat,
väkevin suven vihreys siellä.
Kivet, pensaat, perhoset puhuvat,
ja tallattu multa tiellä.

Kun vuokkoja kasvoin kuultavin
ei enää lehdossa kohtaa,
syvä katse aukeni orvokin,
sini lemmikkisilmien hohtaa.
Ja silloin nurkkaus puutarhan
on täynnään narsissilunta,
kuten syyskesin tuoksua reseedan,
hajuherneen hentoa unta.

Piha armas ruusuja on itänyt
terät hehkuen hellää tultaan.
Käsi istutti ne, joka varmaan nyt
tuo taimia taivaan multaan.
Pyhä muistojen maa maja pieni on tuo,
tuhat elää mennyttä seikkaa
sen kuistikot, seinät, köynnökset suo,
ja ne tuoreina povea leikkaa.

Ja aamun hohdossa vieläkin
minä rantaan kulkea saisin,
ujo polku ruohossa kyynelin
kun kiiltää voi ylimaisin!
Jos alle tuttujen koivujen
sijan sais edes hennot luuni!
Tutut oksat ylläni humisten
levon toisivat uinailuuni.


Saima Harmaja  28.2.-2.3.1937

Toinen sanoilla piirretty kuva

Toinen huoneentauluista on Joutsenet

1900-luvun ensi vuosina ei kukaan vielä tiennyt mitään hakukoneoptimoidun selkotekstin tuottamisesta. Kirjoitusta, jonka avulla saadaan tai kuvitellaan saatavan lukija toimimaan tietyllä tavalla, tavoitteellisesti tai kirjoittajan tavoitteiden mukaisella tavalla. Maailmaan ei vielä silloin kaivattu köyhää ja synteettisen makuista puhetta. 

Suomalaiset olivat luomassa omaa kirjallista kulttuuriaan, rohkeat uudistajat veivät sivistystä ja kieltä eteenpäin. Maailmankirjallisuutta suomennettiin, suomalaiset kirjailijat loivat uutta. Syntyi sanataidetta, joka on sekä avartavaa että joskus vaativaa lukijalle. Tekstin tuottaminen oli vaativaa myös sen kirjoittajalle. Kulttuurin saavutukset loivat kieltä ja tukivat kansakunnan itsenäisyyspyrkimyksiä. 

Otto Manninen (1872-1950) oli suomalaisen runokielen uudistaja ja runouden tulkki. Manninen ja Eino Leino olivat kollegoita ja ystäviä.

Otto Manninen on kirjoittanut kuusi runokokoelmaa, kaksi niistä julkaistiin postuumisti. Ensimmäiseen kokoelmaan Säkeitä sisältyy myös huoneentaulun runo Joutsenet. 

Otto Manninen teki elämäntyönsä suomentajana – monet maailmankirjallisuuden perusteoksista ovat tulleet tutuiksi juuri Mannisen ansiosta. Heinrich Heine, Molière, Henrik Ibsen, Johann Wolfgang von Goethe ja Homeros, esimerkiksi. Kansallisrunoilijamme Johan Ludvig Runeberg kirjoitti teoksensa äidinkielellään, ruotsiksi, yhtenä suomentajista on ollut Otto Manninen. Suomentajan työ on ollut vaativaa aikana, jolloin työvälineinä olivat omat opinnot, kokemukset opintomatkoilta ja humanistinen yleissivistys. Lähdeteoksia oli, jonkin verran. Sanakirjoja oli, kuinka paljon oli työtovereita, joilta kysyä? 

Otto Manninen on runoilijana kurinalainen, kielellisesti taitava ja – maskuliininen. Wäinö Aaltosen muovaama muistomerkki Mikkelin torin laidalla tavoittaa jotain oleellista siitä kuvasta, joka runoilijan teksteistä välittyy. Tiukka, sisäänpäin kääntynyt katse, ankaran vakava ilme. 

Otto Mannisen sanoilla on juuret arkaaisessa kielessä, hän rakentaa uusia sanoja pyrkiessään eksaktiin ilmaisuun, tarkkoihin runomittoihin. 

Mannista lukiessa tulee mieleen kysymys, johon olen joskus törmännyt: onko tämä sana oikea, onko se oikeasti, virallisesti olemassa? 

Ikään kuin kielessä voisi olla oikeita, virallisia tai vääriä sanoja – kieli on uusiutuva luonnonvara, orgaanisesti kasvava, rajat asettaa vain luovuus. Kieltä rakennetaan, korjataan, muokataan ja luodaan edelleen. Äidinkielen aseman vahvistaminen on edelleen tärkeää, mutta osittain eri syistä kuin vanhojen mestareiden aikaan.

Joutsenet viihtyvät järvellä, palaavat Puulalle joka kevät uudelleen. Joutsenten huudot kuuluvat kaukaa ulapalta jo ennen kuin linnut lipuvat esiin. Alkukesän harmaat poikaset sulautuvat veden valoihin ja varjoihin. Kun aikuiset joutsenet nousevat suurille siivilleen, lento on kiireetöntä, majesteettista. 

JOUTSENET

Yli soiluvan veen ne sousi,

ne aallon ulpuina ui,

kun aurinko nuorna nousi,

yöt pohjolan kun punastui.


Lumikaulat kaartehin ylpein

veen kuultoon kuvia loi;

povet aamun kullassa kylpein

ne outoja unelmoi.

Vaan joskus onnensa julki

ylen suuren ne joikuivat,

ja soinnut aalloilla kulki

niin aavistuttelevat

kuin hyminä huomenkelloin

salokappelin kaukaisen; 

ja aallot vienosti velloin 

ne kantoi kaikua sen. - 

Ne rauhassa souti ja solui

suven kerkeän kestämän,

jonot lummevalkeat jolui

syvän päällitse päilyvän. 


Kohos siiville kerran ne sitten,

suvi kun oli muistoja vain,

kukat laulavat lainehitten,

unet valkeat ulappain.

Ne matkasi päivän maihin;

viel’ loistava siipi loi

kuvan viimeisen alle kaihin,

mi aallon jo kammitsoi.  

Otto Manninen