Veteraanipäivä ja Hakkapeliittain muisto

Aamulla nostimme lipun salkoon isäni talon pihalla. Uhrin ansiosta lippu liehuu, vaikka veteraani ja sotainvalidi on läsnä parhaissa, lämpimissä muistoissa.

Ylipäällikön askel Mikkelin torilla. 

Isäni oli ratsuväen miehiä ja uskollinen aselajilleen viimeiseen asti. Hän suoritti asevelvollisuutensa Lappeenrannassa URR:n riveissä. Kun kotiuttamisen aika tuli, maailmantilanne oli muuttunut ja palvelus jatkui. YH ja pian sen jälkeen alkanut Talvisota piti miehen rintamalla – jatkosota päättyi haavoittumiseen juhannuksena 1944.

Veteraanien antama uhri on lipunnoston arvoinen asia. Sota, jonka muistot varjostivat veteraanin jokaista päivää, loppuvaiheessa jokaista askelta, ei saa unohtua jälkipolviltakaan.

Jos joutuisimme samaan, jaksaisimmeko päivääkään? Miten meidän voimamme riittäisivät?

Jaksaisimmeko kaikesta huolimatta rakastaa ehdoitta isänmaata ja kotiseutua?

Kun aseveljet tapasivat ja viettivät yhdessä iltaa, laulettiin Hakkapeliittain marssi. Musikaalisuuden korvasi paatos ja sydämestä tuleva tunne. 

Aseveljet, Unto ja Eemeli ovat olleet jo kauan poissa. Kiitos heille muistoista. Hakkapeliittain uhmakas poljento on tallella.

On Pohjolan hangissa meill' isänmaa

sen rannalla loimuta lietemme saa

kas' säilöjä käyttäiss' on varttunut siell'

on kunniall', uskolle hehkunut miel'

Kun ratsujamme Nevan vuossa juotettihin

Se ui kuni häihin yli Veikselinkin;

Se kalpamme kostavan Reinille toi

ja Tonavasta keisarin maljan se joi !

Kun raunion, tuhkan yli lennetähän,

niin kaviotpa loimun luo säihkyävän'

Joka iskumme välkkyy kuin aamun koi

ja vapauden puolesta säilämme soi!

- melodia 30-vuotisen sodan ajoilta, 

nykyiset sanat Zacharias Topelius, 1874

Tuttu kosketus on jäljellä tutuissa esineissä.