Kirjottimet ja sanankoukka, niistä ajatuskuva

Kirjoitusvälineet ja naseva ilmaus, niistä mielikuva. 

Kirjatutkinto saattaa sortata ilmoitinta. Sensuuri saattaa vaikeuttaa ilmaisua.  

Kielikön osaanto olisi syvä asia. Kieliopin osaaminen olisi tärkeää. 

 

Olen ihastuksissani! Mitä kaikkea olenkaan löytänyt! 

Uusia sanoja, jotka ovatkin vanhoja. Vanhoja sanoja, jotka ovat kokonaan uusia. 

Edellä olevat virkkeet olen itse muodostanut, jos sanamuodot eivät ihan oikein sujuneet, älkää olko vihaiset! Olisitko itse osannut vastustaa kiusapukkia? 

 

Työvuosinani sain aina välillä huomautuksia siitä, etteivät sanat, joita olin mieleni kätköistä poiminut, olleetkaan yleisesti tunnettuja ja tuttuja. Mahtavatko edes olla oikeita sanojakaan? 

Enkä edes ollut sortannut tekstiäni, aihehtinut vain ja etsinyt ilavaa ilmoitinta, siis: ilmeikästä ilmaisua. Enkä ollut kirjoittanut väärin, vaikka olinkin kirjoittanut eri tavalla kuin ynnäinen nurkkaherra, siis tavallinen kirjoittaja. 

Eivät ne sanat nyt niin kuukkelillisia olleet. 

 

Sanoja on maailma täynnä ja koko ajan niitä syntyy lisää. Ongelmana välillä on ollut uudissanojen oppiminen ja omaksuminen, kun sielu ei ota vastaan sanaa, jonka epäilee olevan vierasta syntyperää, laina tai väännös. Puhutaan kielen rapautumisesta ja turmeltumisesta. Pitäisikö sittenkin puhua tehointumisesta eli kehityksestä? 

Meidän uudet sanamme suodattuvat kieleen englannin kielestä, Lönnrotin aikaan, autonomisessa Suomessa vaikutelmia saatiin ruotsista ja jonkin verran venäjästä. 

 

Kalevi Koukkunen on sanastanut Elias Lönnrotin Suomalais-ruotsalaista sanakirjaa ja laatinut liki 600-sivuisen sanakirjan Peltoveturi ja notkistelija – unohdettujen sanojen kirja. Peltoveturi on tietysti traktori ja notkistelija balettitanssija. 

 

Koukkusella on ollut muitakin lähteitä, mutta ehdottomasti laajin kaikista on Lönnrotin sanakirja. Kirjassa on kaksi sanastokokonaisuutta: Lönnrot – suomi ja Suomi – Lönnrot. Noin 270 tiivistä, kahdelle palstalle ladottua sivua molemmissa. Tätä aarretta ei hetkessä ammenneta tyhjiin. Kirjan kokoaminen on ollut vuosien työ, aivan kuten Suomalais-Ruotsalaisen sanakirjan laatiminenkin. 

 

Elias Lönnrot (9.4.1802-19.3.1884), käytti eläkevuotensa kahden suurhankkeen parissa. Hän halusi laatia suomalais-ruotsalaisen sanakirjan, kirjan, jollaista hän omissa töissäänkin olisi varmaan tarvinnut. Sanakirjatyössä olivat mukana monet Lönnrotin työtoverit, kielentutkijat, mutta suurimman työn teki suurmies itse. 

Elias Lönnrot ahersi lähes kaksi vuosikymmentä sanojensa äärellä, kirja valmistui 1880 ja siinä on 200 000 sanaa.  

 

Mikael Agricola loi suomen kirjakielen, mutta kielen kehitys oli aluksi verkkaista. Suomalaisuuden esitaistelijat ymmärsivät 1800-luvulla, että äidinkieltä oli määrätietoisesti kehitettävä, jotta se kelpaisi sivistyskieleksi. Omalla kielellä kirjoitetut tekstit olivat välttämätön osa sivistystä.  Tarvittiin uusia sanoja, valtava määrä sanoja, joilla voitaisiin kuvata kaikkia niitä uusia asioita, joita kehitys toi mukanaan. Tietokirjoissa, oppikirjoissa, kaunokirjallisuudessa, sanomalehdissä ja kaikkialla muuallakin tarvittiin, kehitettiin ja käytettiin uusia sanoja. 

 

Elias Lönnrot on luonut käsitteitä, joita me luontevasti käytämme arkikielessä, ajattelematta sanan syntyhistoriaa. Olemme kiitollisia kasviopin termeistä, jotka Lönnrot kehitti kirjoittaessaan Flora Fennica -kirjaansa, esimerkiksi emi, hede, kota, palho, ponsi, ruoti ja juurakko. Yhteiskunnan ja sivistyksen alalla Lönnrotin sanoja ovat sivistys, sopimus, itsenäisyys, kansallisuus, tasavalta, hallinto, jäljennös, jäämistö, määräpäivä, pöytäkirja, esitys, kirjallisuus, mietelmä.Lääkärinä hän joutui kehittämään kansantajuisia lääketieteellisiä termejä: kuume, laskimo, valtimo.

 

Lönnrot loi valtavan määrän uudissanoja, mutta osa niistä jäi ehdotuksiksi. Sanoja unohtui, korvautui uusilla, paremmilla ehdotuksilla. Monet sanat liittyivät oman aikansa elämänkulkuun. Kun työnteko ja elämäntyyli muuttuivat, sanatkin seurasivat mukana.  Hienoilla naisilla oli entisaikaan muhvi, jossa käsiä saattoi lämmitellä. Lönnrotin sanakirjassa muhvi on käsiturkkinen. Komeat herrat kasvattivat ennen ja nykyäänkin parran, pitkäpartainen mies on Lönnrotin teksteissä partajääveli tai partalainen.  

Toinen eläkevuosien hanke oli suomenkielinen virsikirja. Arkkipiispa Bergenheim tiesi, että Elias Lönnrot oli jäänyt eläkkeelle täysinpalvelleena suomen kielen professorina ja muuttanut Nikun taloon Sammattiin. Arkkipiispa lähti suurmiestä tapaamaan ja pyysi häntä mukaan virsikirjakomitean työhön. 

Virsikirjasta tuli rakas työ, jota Lönnrot vielä kuolinvuoteellaankin jatkoi. Lönnrotin virsikirjaksikin mainittu Suomen kirkon virsikirja julkaistiin vuonna 1886.

Vuoden 1886 virsikirjassa oli 17 Lönnrotin alkuperäistä virttä sekä 64 suomennosta, hänen säkeistöjään oli vielä 25 muussa virressä ja uudistuksiksi oli hänen nimiinsä merkitty 206 virttä. 

 

Kalevi Koukkusen kirja nostaa esiin sanoja, jotka ovat hyviä, ilmeikkäitä, nasevia – vaikka kaikkia ei enää käytetä tai ne ovat jääneet käyttämättä. Olen selaillut kirjaa, etsinyt merkityksiä, tehnyt löytöjä. 

Olen vailla mielenmaltetta lukenut sanoja! Ja olen kuitenkin vasta löytöretkieni alussa. 

Taidan olla akkaköpeli ja joruniekka! 

 

Kalevi Koukkunen: Peltoveturi ja notkistelija – unohdettujen sanojen kirja. 

Aviador kustannus 2023, ISBN 978952311195