Muistoja, mielenliikkeitä. Elämää, kaikkia värejä. Sana on vapaa, mutta vaativa luonnonvara. Me olemme sanan kansaa. Kommentoi, haasta, kannusta ja jakaakin saa. Vaalitaan sanojen taitoa.
maanantai 11. marraskuuta 2013
Lahjaksi
Isänpäivä. Isoisän päivä.
Monta hymyä, vilkutusta ja suloista katsetta.
Halauksia ja kauniita sanoja.
Kaikki lahjaksi.
Sydämestä.
Kaikissa meissä asuu pieni metsästäjä-keräilijä, joka yrittää saada laarit täyteen ja aitan orret tiukkumaan tavaraa, niin ettei talvi pääsisi yllättämään ja vilu luita särkemään. Määrä ja paljous on ollut tärkeää, siitä on ollut hengissä pysyminen vuosituhansien ajan ollut kiinni.
Ja juuri nyt on se aika, jolloin tähän alkukantaiseen olentoon sielun sopukassa vedotaan. Varaa ja valmista, osta ja paketoi, piilota komeroon, mutta muista, että varmasti löydät kaiken ajallaan, kun aika on.
Koska on oikea aika? Milloin voi huoleti ottaa käyttöön ja kuluttaa varaston? Metsästäjä-keräilijä nuukailee ja ajattelee, että vielä voi tulla tätäkin tärkeämpi tarve ja tilanne.
Nälkävuosi ei uhkaa, ainakaan kohta. Vielä on kaupan lamppujen alla iso röykkiö hedelmiä, makeisia, kulhoja, kattiloita, toppahousuja, pesuainepakkauksia. Niistä riittää, suuremmankin sielunnälän tyydyttämiseen. Ja ihan oikea nälkäkin lähtee.
On ihanaa saada lahjaksi.
Niin, ettei ole itse voinut vaikuttaa antajan ajatuksiin.
Voi kai sen myöntää, voiko?
On ihanaa kokea, että toinen on ajatellut ja harkinnut.
Avata paketti ja nostaa sen sisältö kasvojen tasalle, katsella tarkkaan, tuntea tuoksu ja kosketus. Rapea, pehmeä, silkkinen, pörröinen, arvokas, laadukas, lämmin…
Mutta kaikkein ihanin on se hymy ja pienen käden vilkutus,
jotka vaan voi saada lahjaksi, ei ansaita.
Kiitos.
sunnuntai 3. marraskuuta 2013
MRRRRR MARRRR MARRR MARRASKUU
Aamulla on sumua ikkunassa. Koiralenkillä huomaa, että sitä
on kaikkialla. Puiden välissä, tiellä, pihoissa ja puutarhoissa. Koko
Niemenkylä ja osa Kaukolaa on kuin retussiruiskulla sumutettu. Kirkolla en
käynyt kääntymässä ja katsomassa, mutta varmaan sielläkin.
Pyhäinpäivästä on neljä ehjää viikkoa pikkujouluun.
Hätäisemmät ovat jo aloittaneet sen, mihin itse tartun vasta viimeisellä
viikolla: joulun valmisteluihin.
Aloitan jouluhommat aina samalla tavalla. Kaivan vanhan
keittokirjan välistä äitini kirjoittaman muistilistan siitä, millaisia ruokia
ja leivonnaisia jouluna pitää olla. Luen listan huolellisesti läpi ja päätän,
että EI. Tänä vuonna ei koeta lanttulaatikkosyndroomaa*), maksalaatikkoahdistusta
tai luumukiisselitraumaa. Vain kinkkua ja muutama herkuista herkullisin.
Ja kuinka siinä aina käy? Aattona kannetaan pöytään suurin
osa äidin listan antimista. Kun jouluvalmistelut aloittaa, niihin intoutuu ja
niin, kyllä te ymmärrätte.
Siksi en aloita vielä moneen viikkoon. Yritän rauhoittaa
tämän marraskuun.
*) lanttulaatikkosyndrooma alkaa, kun perheenemäntä ottaa
käteensä noin nyrkinkokoisen pienen lantun ja aloittaa laatikon valmistelun
joko Marttojen tai Kotiruoan ohjeen mukaan. Vaikka lähtökohtana olisi kuinka
pieni juures, lopputulemana on niin paljon perinneherkkua, ettei isokaan perhe jaksa/halua sitä syödä. Syndroomaan kuuluu, ettei emäntä ota
opikseen, vaikka sama ilmiö toistuu ja toistuu.
lauantai 2. marraskuuta 2013
34 vuotta sitten
Isä soitti. Äiti oli varhain aamulla kuollut. Hän oli saanut
kohtauksen, mutta elvytys ei ollut auttanut. Äiti oli poissa. Minun oma, ainoa
äitini.
Yli puolet elämästäni olen ollut äiditön, viimeiset vuodet
täysorpo. Olen elänyt jo pitempään kuin äitini koskaan ehti elää.
Päivä, jona äiti kuoli, oli kaunis ja aurinkoinen.
Hämeenpuiston vaahteroiden lehdet olivat pudonneet, niiden keltainen loimu
peitti maan. Rapeana kahisevat lehdet kerättiin pois, ennen kuin ne maatuivat
ruskeaksi massaksi. Ilma oli raikas ja vaikka oli syksy, tuntui siltä, että
maailmassa kaikki olisi mahdollista ja oikein, kunhan vain tarttuu toimeen ja
tekee. Sitten soi puhelin.
Päivä, jona äitini siunattiin haudan lepoon, oli viileä,
pilvipoutainen. Seuraavana aamuna, kun menimme keräämään muistokortteja ja
seppelenauhoja, haudan kukkaset olivat kuurassa. Pakkasen jälkeen ne alkoivat
nopeasti lakastua.
Niinä päivänä, kun isän kanssa järjestelimme hautajaisia,
meille kehittyi yhteinen sanaton kieli. Monta asiaa kumpikin oli ajatellut
samalla tavalla eikä juuri mistään tarvinnut pitkään neuvotella. Tehtäisiinkö
näin, tehdään vaan. Siniset vai punaiset kukat? Orvokit, tummansiniset. Tämä
vai tämä? Toinen viittasi kädellä oman valintansa, silmät märkinä.
Se kieli ja yhteys säilyi ja lujittui. Me, jotka olimme aina
olleet läheiset, tulimme vielä läheisemmiksi.
* * *
Suru, jonka silloin saimme, on yhä olemassa. Mutta suru
on muuttunut, aluksi sielua jyränneestä kokemuksesta on tullut voimavara. Kesti
pitkään, ennen kuin surun osasi oivaltaa lahjaksi. Kyllä se ohi menee,
sanottiin. Onneksi ei niin ole käynyt. Kyllä sinä osaat jatkaa, suru muuttuu, sanottiin
myös. Niin myös kävi. Ihmiselle voi kirjoittaa muistokirjoituksen, surulle ei.
Elämä toi uutta, uusia kohtaamisia. Joskus ajattelen – mitähän
äiti olisi tähän sanonut – mitä äiti olisi tästä ajatellut -– olisiko äiti
tämän hyväksynyt? Ja samalla pohdin omaa suhdetta lapsiini. Luotanko lapseen –
kun kysymys oikeasti on siitä, osaanko luottaa siihen, että olen äitinä tehnyt
parhaani, antanut oikeat suuntaviitat.
Vaikka äiti olisi olemassa, äiti ei voi olla läsnä kaikessa
lapsensa elämässä. On vain luotettava siihen, että on antanut riittävät tiedot
ja taidot niin, että lapsi osaa valita. Valita oikein tai valita niin, että
lopputulos on hänen kannaltaan paras ja oikeaan suuntaan vievä. On luotettava
siihenkin, että lapsi osaa ottaa virheistään opiksi.
Vieläkin on kaapeissa äidin mankeloimia liinavaatteita.
Niitä, jotka olivat isän mielestä liian hienoja arkikäyttöön. Ja sielun
sopukassa muistoja, joita muistetaan arkena ja pyhänä. Hienoja ja sileitä.
keskiviikko 30. lokakuuta 2013
Kaamos, kaamoksempi, kaamein???
Vertaile vaikka itse. Mikä niistä on paras? Etelän kaamos,
joka tekee sateen, joka iskee ikkunoihin niin kuin paloruisku. Etelän pimeä,
josta ei tiedä, onko se märkä vai liukas vai hyytävä vai kaikkia. Pohjoisen
pimeä, joka on sininen ja tekee värit untuvaisiksi. Pohjoisen kaamos, joka voi
olla kylmä, mutta reilulla tavalla.
Käytiin rannassa, katseltiin syksyn kaunista valoa ja
kuunneltiin matkapäivän ratoksi radiota.
Äidinkieli on ihmeellinen ja kaunis. Mutta sitten, kun
ihminen aikuistuu, kieleen tulee vieraita vaikutteita ja sitten tulee semmoisia
sanoja, joita ei ollut mausteena äidinkielen äidinmaidossa. Ja sanojen
taivuttelu, se se on taitolaji, vaatii taiteellisia taipumuksia.
Nyt on sata päivää kisoihin. Sata päivää eikä varmaan enää
yhtään päivää, jolloin eivät eetteriin kaikuisi nuo sykähdyttävät sanaparit:
Olumppialaiset
- Sootshi
Olimpia
- Sootsi
Olumppia
- Shootttsshi
Olumppiakisat
- Shotsi
Olympia
- Sotshi.
Oli Noposella ja Tiilikaisella puolensa. Siihen aikaan ei tosin
ollut touppinkia, kurlinkia, friistailia tai sloupstailia tai muita lajeja
joiden nimi voi maallikolle olla yhtä vaikea sanoa kuin ymmärtääkin. Ja Paavo
saattoi runoilla Kuusamon hongista ja vaikka mistä, mutta aina oikein
äännetyllä suomenkielellä.
Onneksi Squaw Valleyn kisat ovat jo olympiahistoriaa.
Ääntämyksen, ei menestyksen takia. Suomi oli 1960 kuudenneksi paras maa,
Haku-Veikko toi kotiin kaikenvärisiä mitaleita ja Nikke Halonen hopeaa, Äitee
oli naisten viestissä ja pronssille yltivät.
Ennen oli mukava kuunnella radiota.
torstai 24. lokakuuta 2013
Odotettu, ihana, rankka
Varpaat ihan muusina. Hartioissa tuntuu. Kaikki on muuten
OK, mutta ostoskärryt voisi antaa asiakkaille ja sisällyttää pääsymaksuun
kotiinkuljetuspalvelun.
Kirjamessut! Torstai on paras päivä, silloin halleissa on vielä
happea. Ohjelmat paranevat
viikonloppua kohden, mutta lämpötila nousee ja happitaso heikkenee. Ja vaikka
inhoan kaikenlaisia hikisiä väentungoksia, odotan syyskuusta asti, että pääsen
juuri tuohon tungokseen.
Entinen kotini oli koulutalo, jossa oli pieni kirjasto. Joku
- varmaankin kauppiaan tytär - oli tuonut kirjastoon arvostelukappaleina
saamiaan kirjoja, Antti Tuurin ja Hannu Mäkelän kirjoja, ohuita niteitä.
Muutakin oli, arvokkaannäköinen ja muhkea Aurora Karamzinin elämäkerta, jota en
koskaan tohtinut ottaa luettavaksi, vaikka sitä monta kertaa katselin.
Sekalainen valikoima kertomakirjallisuutta, vähemmän sekavasti ammattikirjallisuutta,
mutta niistä en ollut kiinnostunut.
Ne ohuet novellikirjat olivat aika outoja. Tietenkään ei ole
niin, että minä, teini-ikäinen, olisin silloin ollut liian nuori ja oppimaton
niitä hienouksia tajuamaan. Kummia tyyppejä nämä Tuuri ja Mäkelä, ajattelin, ja
kesti kauan, ennen kuin tartuin uudelleen sen nimisen kirjailijan opukseen.
Ja tänään, aamupäivällä, istuin onnesta hyristen Mika
Waltari -katsomossa, kuuntelin, kuinka Reidar Palmgren haastatteli Antti
Tuuria. Kaivoin alekasasta yhden vielä puuttuvan Tuurin (vajausta on
edelleenkin paljon) ja sain siihen kirjailijan signeerauksen. Upeita lauseita
ja taidokkaita siirtymiä kappaleesta toiseen.
Vakiokierrokseen kuuluivat suuret kustantajat, pienemmät, uudemmat
ilonaiheet, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. SKS ei petä ikinä, kiinnostavaa,
oikeasti viisasta luettavaa.
Ateneumin osastolta tarttui mukaan kaksi aarretta, Edelfeldt
ja Kalevala kuvissa. Evääksi talvisiin iltoihin, katseltavaksi yhdessä
pojantyttären kanssa sitten, kun kuvat alkavat kiinnostaa ja niiden tarinat.
Niille on jo paikkakin valmiina, viime vuonna ostetun Pekka Halosen vieressä.
Valoa, siis elämää
Syksyisiä päivänrippeitä, sateenharmaata niin, ettei
tupatyökään ilman lamppua luista. Kaamos lähenee, mutta kaamoksen sinistä
lumihämyä saa etelässä vielä pitkään odotella.
Joskus aikaisemmin, kun soitin aamupuhelun, hiljainen ääni
vastasi. On vähän huono aamu, särkyjä taas pitkin yötä, valvotti. En ole oikein
päässyt vauhtiin. Mutta kyllä minä heti aamulla verhot avasin, ettei naapuri
huolestu.
Kaupungissa valo voi olla jopa saastetta, turhaa. Maalla se
on elämän merkki, jota naapurin on lupa tarkata. Kun lamppu syttyy vanhuksen
taloon, elämän puolella ollaan.
Illalla sytytetään lyhtyjä, annetaan liekin loistaa.
Ripustetaan ledit pihapuihin, häädetään harmaus pois.
Nyt voi taas aloittaa valokauden, elämän merkkien ajan.
keskiviikko 23. lokakuuta 2013
INVENTAARI
Nippanappa viisi viikkoa myyjäisiin! Hyvänen aika! KIIRE!
Kun blogissa sanailee ja aikailee, ei ole kohta enää
sitäkään!
Lapasia on enää muutamat, ittetekosia tosin kaikki. Ei ehkä
riitä. Ehtisikö neuloa lisää? Kannattaisiko?
Jokohan lapset ovat harjoitelleet tiernapoikia?
Joko emännillä on kakkuvuoat rasvattuina? Ei kai sentään. Ja
jos vaikka… Siihen kisaan en uskaltaudu mukaan, ei näillä lahjakkuuksilla.
Kirjoja vielä on. HUURREKUKKIA ja NÄKEMIIN.
Jos olet kiinnostunut Sanataidon runokirjoista, lähetä tarkemmat tietosi linkkiin
Meilaan sinulle tarkemmat tiedot ja tarjouksen.
Kirjat ovat omakustanteita ja toisinaan joku on niitä
kehunutkin.
Tai sitten voit tulla Nuorisoseuran joulutorille Sammattiin ensimmäisen adventin aattona.
Lapasjuttuja pitää vielä miettiä.
sunnuntai 20. lokakuuta 2013
Kunnioittaen
Ennen vanhaan tärkeät kirjeet lopetettiin kunnioittaen.
Nykyään ei edes kirjoiteta kirjeitä. Kunnioitetaanko?
Meidän maalla on persoonallisuuksia. En luettele nimiä,
sillä ne, joiden nimet kuuluu tietää, tietävät ne kyllä. Yksi kulkijoista ja
oman ankaran sarkansa puurtajista on poissa. Yksi osa yhteisöä. Kunnioitan,
kunnioitan muistoa, niitä opetuksia ja ajatuksen siemeniä, jotka sain.
Pilven päällä istuskelee, sytyttää aina vaan uuden tupakan,
murahtelee ja tuumailee, tuttu hahmo. Välillä käsi nousee tervehdykseen, joskus
tulee sanottua jotakin painavampaakin. Vastaako joku tervehdykseen? Eivätpä
aina kiireiltään ehtineet vastata täälläkään, ehtihän siihen jo tottua. Askel
lyheni loppuaikoina, onkohan liikkuminen nyt helpompaa?
Ihminen on ihmiselle peili. Naapurin vajavaisuuden näkee
helpommin kuin omat valuvikansa. Poikkeavuuden sietäminen mittaa omaa
suvaitsevuutta. Pitää uskaltaa katsoa eikä aina uskalla, vaan keksii muita
selityksiä.
Yhteisö kunnioittaa jäseniään. Ei kiitä tai ylistä, joskus tuiskahtaa
nuhteet, mutta huolehtii ja valvoo. Kaveria ei jätetä vaan viedään kotiin.
Epäilen vahvasti, että elämisen tarkoitus saattaa sittenkin
olla hyvä ja onnellinen arki, murheista selviytyminen, pienet juhlahetket ja satunnaiset
isommat ilot.
Jos tyyli on muuta kuin naapurin tädin tai jopa useammankin
naapurin tädin, olisiko hyvä vaihtoehto kunnioittaa ja antaa tilaa
erilaisuudelle?
Jokaisella tekijällä on käsialansa. Milloin pitää
kunnioittaa yksilöllistä ilmaisua, milloin korjata se vallitsevan
ymmärrysperinteen mukaiseksi?
Kun kirjoittaa ja kuvittelee, että lukija tempautuu siihen
samaan tajunnanvirtaan kuin itsekin on sanoja naputellessaan syöksähtänyt, onko
kaiken murteikkuuden tehokkaasti siistaava oikoluku se malli, johon pitää
mukautua? Kumpaa kunnioitan enemmän, persoonallista puhujaa vai oikolukijaa?
Kunnioittaen
PS. Ei kai lopetukseni tunnu pelkältä fraasilta? Kyllä,
lukijaa pitää aina kunnioittaa. Viettäkää hyvä päivä!
sunnuntai 13. lokakuuta 2013
Lokakuu
Talvi tulee, tättärää!
Pian kaipaat pässinpökkimää!
Kas, villa sielun lämmittää
ja pakkaspojan kesyttää.
Mikä juttu se lokakuu oikein on? Millainen se on? Syyslehden
keltainen. Päivä päivältä paljaampana harittavan orvon oksan näköinen. Maan harmaa.
Illalla syttyvät tähdet ja on lupa laittaa valot pihamaalle.
Lokakuu on kuin oven sarana, se avaa tien syksystä
kaamokseen, virittää talveen. Vene käännetään talviteloille, kesäkeittiössä
palaa vielä pieni lohtunuotio.
Tehdään tulet takkaan ja kaikki mahtuvat tupaan
lämmittelemään.
Kohta on oikeasti talvi.
Ei voimalla, vaan sopivasti putoamalla
Lyijynharmaa taivas, vesi, kivet. Tuuli piiskaa puita,
aallokko huuhtoo kesää rantakivistä, pieni laituri vavahtelee pohjavirran
voimasta.
Kiven pinta on kohdannut elementtien raivon satoja,
tuhansia, miljoonia kertoja. Se on uurteensa ansainnut. Cutta cavat lapidem,
non vi, sed saepe cadendo.
Suurmiehen on ehkä oltava niin kuin kivi. Otettava vastaan
myrskyt ja tyvenet, pidettävä horjumatta omat asemat ja asennot. Jaksettava
vielä silloinkin, kun muut hakeutuvat suojaan. On kannettava uurteensa, ne
ansaitut.
Marskia on viime aikoina tuuletettu ja piiskattu. On
pengottu yksityiselämää ja kyseenalaistettu toimintaa. On tehty tulkintoja,
jotka ovat sitten hiipuneet omaan sensaatiohakuisuuteensa. Mutta lopputulos on, joitakin jopa ärsyttävällä tavalla, plussalla. Marskista puhutaan ja hänen muistonsa
elää. Siis: pääasia, että puhutaan, eisilläniinväliä, mitä puhutaan. Kiven,
suomenlampaan, aihkipuun, myrskytaivaan sävyinen sarka pitää pintansa.
Toinen suurten mittojen suomalainen, Elias Lönnrot on
tunnettu ja tunnustettu nuhteettomuudestaan. Sama tuttu harmaa sävy, varsinkin
vanhuuden päivinä, sama vakaa askellus kohti suuruutta. Välillä toivoisi, että
joku nostaisi esiin Kajaanin ensi vuosien vallattoman tohtorin ja seikkailut
pikkukaupungin sosieteetissa. Saataisiin aikaan vaikkapa pieni skandaali ja
nostettaisiin kipsikuva kaapin päältä tuulettumaan, annettaisiin pohtimisen
aihetta nuoremmillekin. Mitä siitä, jos vähän sirpaleita lentelisikin, kyllä
Elkassa substanssia riittää!
maanantai 23. syyskuuta 2013
Yhteisössä
Kauppareissu, ensin kukkien huoltoa kirkkomaalla, sitten
pistäytyminen Reinon kaupassa, sieltä vielä ostoksille. Jutellaan tuttujen
kanssa ja vaihdetaan kuulumisia. Ihana päivä, eikö vain, jatkuisipa kesä…
Kaupan kassalla tulee vastaan tuttu lapsuuden ajoilta,
kertoo täyttävänsä vuosia, reilusti yli viisikymmentä. Onnitellaan ja puhutaan
autoista.
Reinon kanssa ollaan ainakin toisen polven kavereita. Isät
suorittivat asevelvollisuutensa yhdessä, tapasivat siipirikkoina
sotasairaalassa, toipuivat tavallaan ja tahollaan, yhteys ja veljeys ei koskaan
katkennut.
Joku keskustelupalsta uteli hiljattain, montako ystävää
ihmisellä on. En osaisi vastata, en haluaisi yrittääkään, tekisin varmasti
väärin, loukkaisin. Ystäviä on monta tai vain muutama, tilanteesta ja aiheesta riippuen.
Kaverista voi tulla ystävä, joskus ystävyys hiipuu tuttavuuteen, joskus
leimahtaa kunnolla. Vähiten on aina niitä, jotka päästää ehdoitta iholleen.
Vihamiehensä jokainen varmaan osaa luetella tarkemmin.
Kun ehtii iälle, joutuu luopumaan. Se, jonka kanssa olisi
halunnut keskustella ja tehdä työtä, lähtee tuonilmaisiin synkeän sairauden
lannistamana. Eräänä päivänä ei enää ole sitä ihmistä, jonka kanssa meilailtiin
iltakaudet kommentteja ja kompia. Kaikki viestitkään eivät ole tallella, päiväperhoja
niistä monet olivatkin, mutta kuitenkin.
Ikävä ja suru ovat myös itsekkäitä tunteita. Olisit voinut
jäädä, olisin ehtinyt sanoa senkin, että olet tärkeä osa elämääni. Olisit
voinut olla, minulle ainakin! Oma itsekkyys on vaikeampi kohdata ja tunnistaa
kuin itsekkyys toisessa.
Aurinkoisena päivänä yhteisö on lämmin, välittävä ja
iloinen. Olen osa siitä. Onnekseni.
sunnuntai 22. syyskuuta 2013
Aamujen vaihteleva fantastisuus
Kun on pitkään miettinyt, pohtinut, hiertänyt esiin
mielikuvia, sielu ei ota asettuakseen. Levottoman yön yli vyöryvät muistot, mieliharmit,
ongelmat ja ratkaisemattomat, kaikki sekoittuvat toisiinsa ja alkavat elää. Unissa
mielleyhtymien ketjut kuljettavat mukanaan, kun alitajunta tekee työtään.
Aamutakkua riittää, ennen kuin herää kokonaan, pääsee uuden
päivän rytmiin.
Oliko se se työ vai sittenkin täysikuu?
Raskaiden taakkojen päivän lopulla uupumus alkaa hartioista,
etenee selkään ja polviin, uuvuttaa levolle. Fyysinen väsymys kouraisee ja
kesyttää, upottaa uneen, jossa ei unennäköä ole.
Kuu voi möllöttää ihan niin kuin huvittaa, ei häiritse.
Aurinko tavoittaa veden pinnalla väreilevän usvan, valo
elää. Toisena aamuna vain lähin vastaranta on näkyvissä, muu on sulautunut
sumuun. Kun astuu veteen, raikkaus tarttuu ihoon. Päivä alkaa.
Tavallisina kaupunkiaamuina tulee mieleen Siegfried Lenz:
ich habe es mit der traurigen Dusche versucht. Todentotta, suihkukin voi olla
suruista tehty. Tai ainakin arkisuudesta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)