Sammatin itsenäisyyspäivänjuhlan jälkeen tapasin naapureita ja muisteltiin, kuinka isäni oli kaksi kertaa puhunut Sammatin itsenäisyyspäivän juhlassa. Puheenvuorot olivat jääneet mieleen, mutta millaisia ne olivat?
Tekstit ovat tallessa, aikanaan tehtävänäni oli kirjoittaa isäni käsin ruudulliseen lehtiöön kirjoittamat tekstit koneella, isoilla kirjaimilla, liki 90-vuotiaalle helpommin luettavaan ja puhuttavaan muotoon.
Vuonna 2004 isäni oli löytänyt sotainvalidien lehdestä tekstin, jossa selviteltiin Suomen itsenäistä historiaa. Tämän tekstin isäni halusi tuoda julki, olihan vuonna 2004 alettu puuhata veteraanien muistokiviä kuntiin. Alkuperäinen teksti ei varmaankaan ole enää tallessa – en ole kirjoitusvaiheessa merkinnyt muistiin sen kirjoittajaa enkä lehden numeroa. Alkutekstiä on puheen alkuosassa ja hiukan myös lopussa.
Sotainvalidien lehdet isäni luki aina kannesta kanteen, niissä oli sekä veteraaneja yhdistävää muistelua että ohjeita siitä, miten veteraanin tulee toimia tukea saadakseen.
Juhlapuheissa muistettiin kunniakansalaisia, mutta arjessa tuki ja apu sotainvalideille ja veteraaneille ei ollut itsestään selvä asia, kaikkea piti anoa ja järjestöt tekivät tässä suuriarvoista työtä.
Isälleni veteraanikiven saaminen Sammattiin oli kunnia-asia, josta hän keskusteli veteraaniystäviensä kanssa ja muistutti siitä kunnan päättäjiä eri yhteyksissä. Kun kivi Sampaalan pihalle asetettiin, hän oli iloisena mukana vihkiäisjuhlassa, muiden veteraaniveljien kanssa kunniavieraana.
Joka vuosi Sampaalan itsenäisyyspäivän juhlan katsomossa, eturivin kunniapaikoilla oli yhä vähemmän veteraaneja. Viimeinen rintamatunnuksen saanut sammattilainen veteraani, Kyllikki Rinne ei enää jaksa osallistua juhliin. Kyllikin taival Karjalasta Sammattiin on ollut ankara ja vaiherikas.
Isäni lähimmät sotakaverit olivat samaan aikaan asevelvollisuutensa aloittaneet sammattilainen Unto Rannikko ja karjalohjalainen Emil ’Eemeli’ Landén.
Oinoon isäntä, Paavo Lietzén oli palvellut URR:ssä muutamaa vuotta aikaisemmin. Yhdessä Paavon kanssa kaverukset muistelivat rakuuna-aikoja ja kertasivat ratsuväen koulutuksessa käytettyjä komentoja. Nämä veteraanit ovat olleet jo kauan poissa.
Lappeenrantaan tultiin junalla, asemalla oli sotilassoittokunta alokkaita vastassa ja siivittämässä marssia kasarmille. Suomen autokanta oli 1930-luvun lopulla vain hieman yli 30 000 autoa, joista suuri osa hyötyajoneuvoja, linja- ja kuorma-autoja. Sotavuodet verottivat autokantaa.
Unton, Eemelin ja Viljon tapaamisissa kajautettiin aina Ratsuväen marssi, kolmen karhean miesäänen voimin.
Myöhemmin läheisin ja tärkein sidosryhmä olivat varsinkin elämän viimeisinä vuosina Karjalohjan-Sammatin Rintamamiesveteraanit. Yhdistyksen voimahahmot, Antti Kähönen ja Heikki Sario ovat edelleen aktiivisesti mukana yhteisönsä elämässä.
Varusmiespalvelus Uudenmaan Rakuunarykmentissä oli isälle elämän kohokohta. Jo nuorena poikana hevosten kanssa työtä tehnyt mies sai hyvää oppia hevosten käsittelyssä ja hän suoritti Hämeenlinnassa Kengityskoulun.
Sodan aikana hän sai muutaman kerran olla mukana huolehtimassa hevosista, joita siirrettiin tavarajunalla rintamalta takaisin kotioloihin.
Sodan loppuvaiheessa tapahtunut, vakavasti haavoittuneen hevosen ampuminen oli ankara kokemus, josta ei kotioloissa juuri puhuttu: vaikka oli selvää, että eläimen kärsimys oli lopetettava, tehtävä tuotti tuskaa ampujallekin.
Työvuosinaan Nokialla isäni tutustui eläinlääkäriin, joka joskus pyysi avuksi sairasmatkoille. Hevosten hoitaminen edellytti joskus, että mukana oli hevosten käsittelyyn tottunut apumies. Muutaman kerran hän on myös kengittänyt hevosen, mutta yhä harvemmin oli kengityskoulun opeille käyttöä.
Kun talvisota alkoi, ratsuväki jalkautettiin ja siitä yksiköstä, jossa isäni oli palvellut, muodostettiin suoraan Päämajan alainen erikoisjoukko. Tämän joukon jäsenistä hän oli viimeinen.
Hyväkuntoiset, vasta vaativan harjoitusohjelmansa päättäneet nuoret sotilaat saivat myös pitää varusteensa, mikä oli niissä oloissa merkittävä etu.
Isäni kertoi usein, miten hyvä ja toimiva vaatekappale vahva villasta valmistettu sarkamantteli oli ollut Talvisodan pakkasissa.
Tässä puheen teksti sellaisena, kuin isäni sen Sampaalan juhlassa esitti.
Veteraanin puhe Sammatin itsenäisyysjuhlassa 6.12.2004
Viljo Lallinaho
Arvoisa juhlayleisö, hyvät naiset ja herrat
Itsenäisen Suomen tähänastisen historian merkittävimmät tapahtumat ovat julistautuminen itsenäiseksi 6.12.1917 ja itsenäisyyden uusi lunastus talvi- ja jatkosodassa runsaat 60 vuotta sitten.
Tämän päivän Suomessa itsenäisyyspäivää ei voi sivuuttaa palaamatta muistoissa viime sotiimme ja niitä edeltäneeseen aikaan.
1930-luvun loppupuolella näytti taloudellinen ja koko tai yhteiskunnallinen kehitys edusti edistyvän suotuisasti hiljan itsenäistyneessä maassamme. Suomi osoitti kaikella lailla kelpoisuutensa kuulua itsenäisten kansakuntien joukkoon. Demokraattinen yhteiskuntakehitys oli alkanut jo vuosisadan alussa ja kansalaissodan haavat olivat arpeutumassa.
Historia alkoi toistaa itseään 1930-luvulla. Kuten Venäjän ja Ranskan keisarit Aleksanteri I ja Ranskan Napoleon olivat jakaneet Eurooppaa 1800-luvun alussa, niin toimivat nyt imperiumit, kommunistinen Neuvostoliitto ja kansallissosialistinen Saksa.
Hitler ja Stalin katsoivat, että niillä suurvaltoina oli valtaa ja elintilaa liian vähän ja ne aloittivat kaupanhieronnan Euroopan uudesta jaosta.
Suomalaiset heräsivät Ruususen unestaan varsin karusti 30.11.1939, jolloin alkoi kamppailu kansakuntamme olemassaolosta. Suomen kohtalo oli vaakalaudalla.
Suomalaiset puolustivat maataan talvisodan 105 päivänä ja edelleen erityisesti jatkosodan kriittisissä loppuvaiheissa Karjalan kannaksella kesä-heinäkuussa 1944, jolloin ehdottoman antautumisen vaatimukset muuttuivat saavutettujen torjuntavoittojen myötä lievemmiksi.
Talvisodan alkaessa kansakuntamme valtasi ainutlaatuinen ja ennen kokemattoman voimakas yhteenkuuluvuudentunteen tunne, Talvisodan henki, tahto puolustaa synnyinmaataan.
Tämä sinnikäs puolustustahto oli yllätys hyökkääjällekin ja se auttoi niin rintamajoukkoja kuin kotirintamaakin kestämään ja torjumaan ylivoimaisen vihollisen. Syntyi talvisodan ihme, joka toistui jatkosodan torjuntavoitoissa.
Mukana olleille naisille ja miehille lankesi vastuu maamme vapauden säilymisestä. Suurimmat uhrit annettiin rintamalle.
Kansakunnan ydin, itsenäisyys säilyi. Meitä ei lyöty, kaupunkejamme ei pommitettu raunioiksi eikä maatamme valloitettu.
23.9.2004 tuli kuluneeksi 60 vuotta välirauhan ehtojen allekirjoituksesta. Tämän päivän kunniaksi useissa pitäjissä paljastettiin muistokivi kiitokseksi veteraanien ja lottien työstä.
Sotien uhraukset olivat roskat ja ne kohdistuivat ennen muuta parhaassa miehuusiässä oleviin kansalaisiin. Sodissamme menehtyi noin 86 000 miestä ja lähes 100 000 sai pysyvän vamman.
Sodasta palasi väsyneitä, hävinneiksi itsensä tunteneita mutta samalla huojentuneita miehiä, olihan sentään henki säilynyt. Hiljalleen sodan aiheuttavat henkiset järkytykset alkoivat tasaantua. Parasta hoitoa tässä tilanteessa oli päästä mahdollisimman nopeasti takaisin normaalielämään.
Kaikilla oli kiire kuroa mahdollisimman nopeasti kiinni niitä sodassa kuluneita vuosia, joiden aikana normaalioloissa jäsennytään yhteiskuntaan. Palaavista miehistä monet olivat kotoisin maaseudulta, useimmat vaatimattomista oloista. He olivat tottuneet nuoresta pitäen kovaan työhön. Peruskoulutus oli vaatimaton, kansakoulu oli monelta jäänyt kesken, tilastojen mukaan keskikoulun käyneitä oli 15 % ja ylioppilaita 5-6 % ikäluokasta.
Minä olen Suomen itsenäisyyden kanssa saman ikäinen, ikäluokkaa 1917
Sain kutsun mennä suorittamaan asevelvollisuutta 1.10.1938 Uudenmaan rakuunarykmenttiin Lappeenrantaan. Palvelin ratsuväessä.
Itsenäisyyspäivän 1938 vietin varuskunnassa, sotilaallisena juhlana. Saman vuoden joulun vietin Lappeenrannassa, jouluyönä olin talleilla vartiovuorossa.
Tallin joulu on ollut yksi elämäni mieleen jäävimmistä. 105 hevosta ja kaksi asevelvollista valvoi sen jouluyön yhdessä. Hevoset saivat jouluyönä ylimääräisen kaura-annoksen asevelvollisilta, jokainen sai tulla antamaan kaurat omalle hevoselleen.
Asevelvollisuusajan jatkoksi alkoi talvisota ja sitten jatkosota. Siviiliin pääsin vasta sodan jälkeen.
Talvisodan alkaessa olimme rajan tuntumassa Kanneljärvellä. Sieltä siirryimme torjuntataistelua käyden taistelupaikkoihin Vammeljoki, Perkjärvi, Leipäsuo, Pero, Summa, Taipaleenjoki, Lemmetti Laatokan koillispuolella ja sieltä Vilajoelle Viipurin lähelle. Siellä ollessamme tuli rauha ja talvisota päättyi maaliskuun 13:ntena päivänä vuonna 1940.
Itsenäisyyspäivänä 1939 olimme Peron rintamalla mutta taistelun kiireessä itsenäisyyspäivää ei voitu syventyä viettämään. Pienellä maalla oli kädet täynnä työtä.
Talvisodan jokainen päivä oli täynnä tapahtumia ylivoima aina edessä. Koko ajan piti olla hälytysvalmiudessa, kivääri käden ulottuvilla. Puolen tunnin hälytysvalmius merkitsi sitä, että varusteita ehti hiukan kuivaamaan.
Talvisodan Summassa ei ehditty viettää joulua, sieltä tuli äkkilähtö Taipaleenjoelle joulupäivän iltana. Joulupäivän iltana siirryimme 70:n kilometrin matkan marssien. Pakkasta oli 40 astetta, lumi oli niin kuivaa, ettei narina kuulunut saappaan alta. Taipaleenjoen taistelut, joihin muun muassa runoilija Yrjö Jylhä osallistui, olivat vaatineet suuria tappioita, meidän joukkoamme tarvittiin täydennykseksi.
Yksikkö jossa palvelin, oli Marskin rykmentti ja suoraan päämajan alainen. Olimme kaikki iältämme 20-vuotiaita ja jaksoimme liikkua sinne, missä milloinkin oli tarvis.
Jatkosota alkoi minun osaltani Hangon lohkolla. 1941 palvelin Tenholassa, Snappertunassa Terviikissä ja Russaröllä.
Huhtikuussa 1942 tuli lähtö Kannakselle, koska Hangon vapautumisen jälkeen miesvahvuutta vähennettiin Hangon lohkolla. Joukkoja siirrettiin Karjalan kannakselle, missä oli taistelujen painopiste.
Hangossa oli paljon suomenruotsalaisia, mutta suomen kielelläkin pärjättiin. Kannaksella tutustuin myös karjalaisiin. Kaikki olivat aseveljiä ja samoja suomalaisia.
Kannaksella olin ensin Seivästössä, sitten Inossa ja sieltä siirryin Koiviston Saarenpäähän. Kesäkuussa 1944 etenimme torjuntataisteluun Piisaareen, jossa haavoituin 22. päivä kesäkuuta.
Haavoittumisen jälkeen menetin tajuntani - kiitos hyville kavereille, jotka ovat hoivanneet minut kotimatkalle, pois rintamalta. Kun tulin tajuihini, kysyin sairaanhoitajalta, missä olen. Hän kertoi, että olin Vierumäen sotasairaalassa.
Haavoittumiseni aikaan Viipuri oli jo menetetty. Me olimme kaukana linjoista. Saksalaiset olivat ajaneet laivat saarten väliseen salmeen ja siirtäneet miehistön pois Suomenlahden saarilta. Minut on kuljetettu mantereelle ja sieltä edelleen sairaalaan, reitistä en tiedä mitään.
Vierumäen urheiluopisto oli muutettu sotasairaalaksi. Sotasairaalasta pääsin siviiliin 30.1.1945, olen sotainvalidi.
Menneet vuodet muodostavat elämän kalenterissa paksun nipun ja tulevat ohuen ja tuntemattoman. On turha surra sitä ohutta pinoa, vaan muistella kaikkia menneitä vuosia, joissa tietenkin on ollut vastoinkäymisiä ja hyviä vaiheita.
Elettyjen vuosien pinoa selaillessa nousee mieleen ajatus – tällaistako elämä on ollut – onnellinen se meistä, joka voi mennyttä tarkastella ja olla itselleen armollinen todeten, että sellaista sen on pitänytkin olla.
Vaikka Kallen tai Villen raamit ovat kurttuiset ja kuihtuneet, niin mielikuvissa he voivat hypähtää vuosikymmeniä taaksepäin ja nähdä elävästi mielessään, että kerran minäkin olin nuori vahva ja elin voimakkaasti ja olen siitä kiitollinen.
Veteraanit kaipaavat arvostusta siinä kuin muutkin ihmiset. Ikääntymiseen kuuluu luonnostaan yksinäisyyttä. Jäädään leskeksi, lapsilla on omat kiireensä, ystävät kaikkoavat, mutta edelleen kaivataan toista ihmistä, toverisuhteita. Varsin ajankohtainen on edelleenkin ajatus, että veljeä ei jätetä.
Veteraanisukupolven teot tulevat säilymään kansamme historiassa. Uskon, että myöhemmät sukupolvet aikanaan jatkuvasti uudelleen löytävät ne johtotähdekseen ja henkiseksi selkärangakseen, kun he aikanaan joutuvat kohtaamaan koko kansakuntaa uhkaavia vaikeuksia.
Maailma on edelleen turvaton paikka eivätkä uhkakuvat ole viime vuosina vähentyneet, vaan ne ovat saaneet uusia muotoja. Ne saattavat tulevaisuudessa koskettaa myös isänmaatamme. Kansaltamme vaaditaan tulevaisuudessakin yhtenäisyyttä, kykyä ja tahtoa puolustaa maatamme.
Teille hyvä yleisö on ollut mukava kertoa tapahtumista, joissa olen ollut mukana. Uskon, että te, jälkipolvet olette, jos tilanne vaatii, täydellä voimalla ne itsenäistä Suomea puolustamassa.
Kävin syyskuussa Kaunialan sotavammasairaalassa kuntoutusjaksolla. Paikka on hyvä, siellä on asiaansa osaava lääkärit ja tehtävänsä hyvin hallitsevat hoitajat. Kaunialassa on sotainvalidiveljiä, jotka ovat istuneet kauan pyörätuolissa, toiset kulkevat rollaattorilla ja joku käyttää keppejä.
Hoitaja Anna-Kaisa Alhonen antoi minulle kopion kirjoittamastaan runosta. Haluan lopuksi lukea teille tämän runon:
katselet pyörätuolista
olet ollut siinä kauan
syy miksi olet
siinä on isänmaa
sen rakkauden puolesta
taistelit
sait puolisoksi pyörätuolin
ja me saimme vapauden
vapaan isänmaan,
kiitos sinulle
mietin sinua
sotapoika
olet kokenut kovia
kuuntelen sinua
ja katselen
näen silmistäsi kärsimystä
mutta
näen myös veikeät
silmäsi,
jotka iloisesti katsovat minua
tunnen myötätuntoa
viereeni tulee
hän
puhuen kaipuusta
ja ikävästä
olen ymmällä
hänen lähdettyään
tunnen kaipuun ja ikävän
Juhlapuhe päättyi pitkiin aplodeihin.
Myöhemmin olen kuullut, että isäni oli Piisaaressa haavoittunut niin vakavasti, että hänet oli jo siirretty ruumiiden kasaan. Lohjalainen Eino Martelin kuitenkin huomasi, että Viljon sydän sykki vielä, hänestä valui verta ja niin mies siirrettiin kuljetukseen sotasairaalaa varten. Saksalaiset evakuoivat haavoittuneet mantereelle laivoilla. Laivaan siirrettäessä isäni kertoo saaneensa juoda tilkan saksalaista, vahvaa olutta. Sen jälkeen ei matkasta jäänyt mitään muistikuvia.
Viljo tavoitti vuosien jälkeen, Sammatissa eläkeläisenä asuessaan Eino Martelinin, joka oli vieraana Viljon 90-vuotispäivän juhlissa Sammatin Kievarissa.
Innokkaana laulumiehenä Eino osallistui usein Sammatin Kievarin lauluiltoihin, hänelle tärkein laulu oli Veteraanin iltahuuto, sodan kokeneiden miesten kansallislaulu.
Puhuimme Einosta aina hyvin kunnioittavasti, hengenpelastajana.
Vierumäen urheiluopisto oli muutettu suureksi sotasairaalaksi. Kun Viljo pääsi jonkin verran liikkumaan, hänelle kerrottiin, että paikalla on toinenkin mies Sammatista. Unto Rannikko oli sairastunut ja häntä hoidettiin urheiluopiston tennishallissa. Näiden kahden veteraanin ystävyys kesti elämän loppuun asti.
Isäni muisteli ’sotareissua’ aina välillä, olihan se hänen elämänsä tärkeimpiä kokemuksia. Minua hän kohteli aina tyttärenä ja lapsena, jolle hän kertoi hauskoja ja humoristisia sattumuksia rintamalta.
”Saatiin jouluna puuroa, mutta siinä ei ollut mantelia, kun vihollinen tarjosi meille srapnellia!”
Yrjö Jylhää isäni ei ilmeisesti koskaan henkilökohtaisesti tavannut, mutta Jylhän runoja hän luki mielellään. Kaivo-runon hän osasi ulkoa ja on sitä joissakin juhlissa lausunutkin.
Kaikkein ankarimmat ja järkyttävimmät kokemukset oli painettu syvälle tajuntaan, sieltä ne nousivat vain harvoin pintaan, niistä puhuttiin miesten kesken. Tytärtään isä varjeli sodan ankaruudelta.
 |
| Itsenäisyyspäivän juhlassa Sampaalassa 2010. |
Viljo Edvard Lallinaho oli sammattilaisen myllärin poika, ratsuväen kersantti, höyrykoneen hoitaja Nokian Kutomo Oy:ssä, Nokialla (yrityksen nykyinen nimi Nanso oli alkuaan tuotemerkki) myöhemmin talonmies Elias Lönnrotin Emäntäkoulussa Sammatissa ja vuodesta 1967 eläkeläinen.
15.3.1917 syntynyt isäni sanoi usein olevansa Suomen ikäinen. Hänen elämänsä päättyi rauhallisesti 19.5.2011. Kuollessaan Viljo Lallinaho oli 94-vuotias. Vanhemmiten haavoittumisesta aiheutuneet vammat alkoivat vaivata ja kipu oli jokapäiväinen kumppani.
Arkistossani on myös toisen, vuonna 2007 pidetyn puheen, Veteraanin tervehdyksen teksti. Julkaisen sen seuraavassa päivityksessä.
Viljo Lallinahon muistokirjoitus on edelleen luettavissa Helsingin Sanomien nettisivuilla, Muistot-osiossa.
